Masennus ja henkinen uupuminen meinaavat ottaa ylivallan elämästäni. Ruumiillisestikin kaikki tuntuu välillä niin ylivoimaiselta. Kohta 5 kk olen syönyt Cipralexia ja tarvittaessa Medipamia.
Olen 42v.nainen. Viimeiset 16v.olin lähin omainen ja auttaja kaikessa mahdollisessa äidilleni, vaikka hän asuikin palvelutalossa. Hän kuoli kk sitten. Siltä osin elämäni helpottui.
Siinä ohessa kasvatin ja tuin kahta lastani, kärsin mieheni omistushaluisuudesta ja kontrolloinnista, kävin töissä ja opiskelin samalla. Poikani kärsi hirveästi mieheni kontrolloinnista ja välillä väkivaltaisuudestakin. Hän teki itsemurhan kohta vuosi sitten, viimeinen niitti oli, että tyttöystävä jätti. Nyt on tytär, josta kannan kovasti huolta. Miten hän selviää? Toistaiseksi ok...mutta seuraan tilannetta koko ajan. Olen hirvittävän uupunut. En tiedä mikä auttaisi. En suunnittele avioeroa, mutta olen hakenut töitä eri paikkakunnalta, saadakseni etäisyyttä asioihin...en tiedä onko sekään hyväksi. Jaksanko omaksua uuden työpaikan uudet asiat, ihmissuhteet, jne? Mieheni vanhemmat ikääntyvät koko ajan ja pelkonani on se, että minusta tulee heidänkin huolehtijansa, jos jään tälle paikkakunnalle. Sitä en enää jaksaisi. Haluan elää välillä itsekkäästi itseänikin ajatellen, ja korkeintaan miestäni ja tytärtäni ajatellen. En kestä ajatusta, että koko rumba alkaisi taas alusta...ajattele aina muita, unohda itsesi. Sairastun pian tähän kiltteyteen. Mistä saisin voimia ja järkeä tehdä oikeat ratkaisut elämässäni nyt? Tein kaikkeni poikani eteen, mutta hän ei jaksanut elää. Kohta en jaksa itsekään, jos en tee jotakin mikä auttaa...tyttäreni tarvitsee minua kuitenkin.
Koko elämäni ajan olen elänyt muita ajatellen. En jaksa sitä enää. Voiko joku sanoa, olenko tekemässä oikeaa ratkaisua ottamalla etäisyyttä kaikkeen entiseen? Kun tiedän, että ei minun jaksamisesta täällä kukaan välitä eikä kysele.
Olen niin yksin.
Olen 42v.nainen. Viimeiset 16v.olin lähin omainen ja auttaja kaikessa mahdollisessa äidilleni, vaikka hän asuikin palvelutalossa. Hän kuoli kk sitten. Siltä osin elämäni helpottui.
Siinä ohessa kasvatin ja tuin kahta lastani, kärsin mieheni omistushaluisuudesta ja kontrolloinnista, kävin töissä ja opiskelin samalla. Poikani kärsi hirveästi mieheni kontrolloinnista ja välillä väkivaltaisuudestakin. Hän teki itsemurhan kohta vuosi sitten, viimeinen niitti oli, että tyttöystävä jätti. Nyt on tytär, josta kannan kovasti huolta. Miten hän selviää? Toistaiseksi ok...mutta seuraan tilannetta koko ajan. Olen hirvittävän uupunut. En tiedä mikä auttaisi. En suunnittele avioeroa, mutta olen hakenut töitä eri paikkakunnalta, saadakseni etäisyyttä asioihin...en tiedä onko sekään hyväksi. Jaksanko omaksua uuden työpaikan uudet asiat, ihmissuhteet, jne? Mieheni vanhemmat ikääntyvät koko ajan ja pelkonani on se, että minusta tulee heidänkin huolehtijansa, jos jään tälle paikkakunnalle. Sitä en enää jaksaisi. Haluan elää välillä itsekkäästi itseänikin ajatellen, ja korkeintaan miestäni ja tytärtäni ajatellen. En kestä ajatusta, että koko rumba alkaisi taas alusta...ajattele aina muita, unohda itsesi. Sairastun pian tähän kiltteyteen. Mistä saisin voimia ja järkeä tehdä oikeat ratkaisut elämässäni nyt? Tein kaikkeni poikani eteen, mutta hän ei jaksanut elää. Kohta en jaksa itsekään, jos en tee jotakin mikä auttaa...tyttäreni tarvitsee minua kuitenkin.
Koko elämäni ajan olen elänyt muita ajatellen. En jaksa sitä enää. Voiko joku sanoa, olenko tekemässä oikeaa ratkaisua ottamalla etäisyyttä kaikkeen entiseen? Kun tiedän, että ei minun jaksamisesta täällä kukaan välitä eikä kysele.
Olen niin yksin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Anna-Liisa Valtavaara: Kiltteydestä kipeät
Oletko lukenut tuon kirjan? Tuli mieleeni yllä mainitsemani kirja kun luin tekstiäsi.
Olet kyllä joutunut kokemaan tosi kovia ,ei mikään ihme etteti enään jaksa ,varmaan tunne kun pääsis vaan pakoon pakoon pakoon.
Oman lapsensa menettäminen on varmaan niin kova isku ettei siitä ikinään selviä ,mutta siihen on luotettava että suru muuttaa muotoaan .
Tuntuu varmaan siltä ettei kukaan ymmärrä miltä minusta oikeesti tuntuu .
Uskothan että täälläkin palstalla on varmaan monia jotka myötäelävät tuskaasi mutta ihmisinä olemme niin vajavaisia edes sanoin lohduttamaan saati rohkaisemaan .
Olen huomannut että tämä kirjoittaminen on hyvä keino purkaa tuskaansa ja kummasti sisältä nousee sanomattomia sanoja joita ei voi puhua mutta kirjoittaa on helpompi.
Muistan sinua rukouksin .
Lämmöllä meju
Haen kirjan heti käsiini. Sanasi lohduttivat.
Kiitos rukouksistasi. Minäkin rukoilen, paljon.
Siunausta elämääsi.
On tervettä itsekkyyttä ajatella myös itseäsi !
Kukaan ei iänkaiken jaksa auttaa muita, omakin elämä on elettävä :-) : Mieti mikä itsestä tuntuu hyvältä ---> ja tee niin ! Kun jaksaa pitää itsestään vähän huolta, uskon että jaksat myös siten olla tyttärellesi paremmin äiti :-).
Vaikka me naiset ollaan aikaansaapia, itse on rajat laitettava ---> muutoin muut käyttävät.
Nähty on ja koettu. Mukavaa kesäalkua ja rohkeutta eteenpäin.