Hei!
Ajattelinpa tässä vähän kertoa mun elämästä. Aikaisemmin oon vaan lukenu muitten juttuja enkä oo kauheesti uskaltautunu edes kommentoimaan niitä.
Niin, mistähän aloittaisin, kaikki sanottava tähän tuskin heti mahtuu, ktotaan mitä nyt muistuumieleen.
Mä olen elänyt ihan hirveän erikoisen ja kummallisen elämän. Mä en tiennyt mikä olen, ja pitkään oon yrittäny asioihin tottua nyt kun olen vihdoinkin päässyt selvyyteen suuntautumisestani.
Vaikeaa tottua olemaan lesbo, kun vuosia leikki heteroa...
Sitten... ihmisten kanssa ei ole ollut helppoa. Jotain mussa on ollut sellasta, et ei oo kaikki pitäneet musta aina, koulussa ongelmia, arvaatte kyllä. En ollut aina se suosituin tyttö, jos näin lievästi asiaa kuvailen.
Vähän vanhempana aloin tulla ihmisten kanssa paremmin toimeen, mutta sitten sekavuus itsestäni johti jotenkin mut masentumaan. Kulutin aikaani tekemällä paljon kaikkea, kunnes jotenkin olin niin väsynyt, etten enää jaksanut yrittää. Vajosin, upposin. Elämä tuntui loppuneen kesken. Ei mitään valoa missään. Kaikki oli nähty.Samalla aikaa olin pärjännyt koulussa ihan hyvin, harrastuksissakin menestyin. Joitakin ihmisiä mulla oli elämässäni, mutta jotenkin kaikki tuntui enemmän tai vähemmän turhalta. Tuntui ettei kukaan tunne mua oikeasti, en minä itsekään.
Myönnetään. Mä olin hirveä pelkuri. Syystäkö? Pelkäsin suuntautumistani, en uskaltanut edes ajatella sitä. Yksi kamala episodi elämässäni oli kun yritin pitää pojista. Yritin ja katosin niiden tyyppien elämästä, en osannut selittää sitä niille, en halunnut ymmärtää itsekään. Sitä "ei mitään" -tunnetta en jaksanut. Ei näin voi olla, mutta mitä muutakaan tekisin, ajattelin.
Terapiaan menin, ja parin huonon kokemuksen jälkeen löysin tarpeeksi hyvän terapeutin, joka on auttanut mua eteenpäin. Kotiolot mulla on myös aika hankalat, ja kaikki tämä on johtanut siihen, että käytän edelleen möys lääkkeitä ahdistukseni takia.
Mutta...menen parempaan suuntaan. Musta tuntuu hyvältäkin oikeastikin välillä, ei vain lääkkeen ansiosta. Ihmissuhteet on edelleen vaikeita, mutta väliillä tuntuu että olen löytämässä itseäni, ja asiat voisivat ensimmäistä kertaa elämässäni olla oikeasti hyvin. Että olisin onnellinen ja sinut itseni kanssa. Voisin vihdoinkin löytää itseni, ja jotain sellaista tekemistä mistä oikeasti pitäisin.
Mulla siis on joitakin kavereita, mutta välillä tuntuu etten osaa olla niiden kanssa, enkä oikein osaa olla itseni kanssa kaikkien näiden muutosten jälkeen.
Olen menettänyt uskoni monta kertaa tieni varrella. Miten nyt osaan olla onnellinen? Että mun elämä voisi olla tässä, eikä mun tarvitsis aina kaivata jonnekin muualle. Vaatii hurjaa totuttelua, mutta kai se joka päivä helpottaa vähäsen.Yritä keskittyä asioden tekemiseen ja elämäni järjestämiseen muuten, enkä vatvoa identiteettiäni jaktuvasti.
En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. En olisi uskonut löytäväni itseäni tällä tavalla. Tai tälläisten asioden keskeltä.
Jatkan tätä juttua myöhemmin, olis kiva kuulla kommentteja, jos tästä nyt saa jotain selkoa. En kirjoita kovin paljoa yleensä, sen huomaa?. Samankaltaisia kokemuksia, mielipiteitä? Iästäni voisin sanoa sen verran,että 20-25 lokeroon kuulun,Keskipaikkeille.
Ajattelinpa tässä vähän kertoa mun elämästä. Aikaisemmin oon vaan lukenu muitten juttuja enkä oo kauheesti uskaltautunu edes kommentoimaan niitä.
Niin, mistähän aloittaisin, kaikki sanottava tähän tuskin heti mahtuu, ktotaan mitä nyt muistuumieleen.
Mä olen elänyt ihan hirveän erikoisen ja kummallisen elämän. Mä en tiennyt mikä olen, ja pitkään oon yrittäny asioihin tottua nyt kun olen vihdoinkin päässyt selvyyteen suuntautumisestani.
Vaikeaa tottua olemaan lesbo, kun vuosia leikki heteroa...
Sitten... ihmisten kanssa ei ole ollut helppoa. Jotain mussa on ollut sellasta, et ei oo kaikki pitäneet musta aina, koulussa ongelmia, arvaatte kyllä. En ollut aina se suosituin tyttö, jos näin lievästi asiaa kuvailen.
Vähän vanhempana aloin tulla ihmisten kanssa paremmin toimeen, mutta sitten sekavuus itsestäni johti jotenkin mut masentumaan. Kulutin aikaani tekemällä paljon kaikkea, kunnes jotenkin olin niin väsynyt, etten enää jaksanut yrittää. Vajosin, upposin. Elämä tuntui loppuneen kesken. Ei mitään valoa missään. Kaikki oli nähty.Samalla aikaa olin pärjännyt koulussa ihan hyvin, harrastuksissakin menestyin. Joitakin ihmisiä mulla oli elämässäni, mutta jotenkin kaikki tuntui enemmän tai vähemmän turhalta. Tuntui ettei kukaan tunne mua oikeasti, en minä itsekään.
Myönnetään. Mä olin hirveä pelkuri. Syystäkö? Pelkäsin suuntautumistani, en uskaltanut edes ajatella sitä. Yksi kamala episodi elämässäni oli kun yritin pitää pojista. Yritin ja katosin niiden tyyppien elämästä, en osannut selittää sitä niille, en halunnut ymmärtää itsekään. Sitä "ei mitään" -tunnetta en jaksanut. Ei näin voi olla, mutta mitä muutakaan tekisin, ajattelin.
Terapiaan menin, ja parin huonon kokemuksen jälkeen löysin tarpeeksi hyvän terapeutin, joka on auttanut mua eteenpäin. Kotiolot mulla on myös aika hankalat, ja kaikki tämä on johtanut siihen, että käytän edelleen möys lääkkeitä ahdistukseni takia.
Mutta...menen parempaan suuntaan. Musta tuntuu hyvältäkin oikeastikin välillä, ei vain lääkkeen ansiosta. Ihmissuhteet on edelleen vaikeita, mutta väliillä tuntuu että olen löytämässä itseäni, ja asiat voisivat ensimmäistä kertaa elämässäni olla oikeasti hyvin. Että olisin onnellinen ja sinut itseni kanssa. Voisin vihdoinkin löytää itseni, ja jotain sellaista tekemistä mistä oikeasti pitäisin.
Mulla siis on joitakin kavereita, mutta välillä tuntuu etten osaa olla niiden kanssa, enkä oikein osaa olla itseni kanssa kaikkien näiden muutosten jälkeen.
Olen menettänyt uskoni monta kertaa tieni varrella. Miten nyt osaan olla onnellinen? Että mun elämä voisi olla tässä, eikä mun tarvitsis aina kaivata jonnekin muualle. Vaatii hurjaa totuttelua, mutta kai se joka päivä helpottaa vähäsen.Yritä keskittyä asioden tekemiseen ja elämäni järjestämiseen muuten, enkä vatvoa identiteettiäni jaktuvasti.
En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. En olisi uskonut löytäväni itseäni tällä tavalla. Tai tälläisten asioden keskeltä.
Jatkan tätä juttua myöhemmin, olis kiva kuulla kommentteja, jos tästä nyt saa jotain selkoa. En kirjoita kovin paljoa yleensä, sen huomaa?. Samankaltaisia kokemuksia, mielipiteitä? Iästäni voisin sanoa sen verran,että 20-25 lokeroon kuulun,Keskipaikkeille.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ei muuten, mutta minä varmaan olen leikkinyt heteroa 10 vuotta kauemmin kuin sinä.
Minäkin olen elänyt hyvin erikoisen ja kummallisen elämän, mutta asioita kaunistelematta: kurjan ja ankean.
kummallisia elämiä EI voi verrata toisiinsa eikä toisen ole paskempaa kuin toisen. Toinen menee pohjamutia myöten, toinen ei, mut ei niitä voi verrata toisiinsa koskaan. Jokaisella on oma todellisuutensa, mikä satuttaa yhtä ei kosketa toista lainkaan ja päinvastoin. Eikä se miten kauan on leikkinyt heteroa ole mikään kilparata... tän 666:n tarina tuolla myöhemmin on kyllä hyvinkin erikoinen, puuttuu enää Aileen Wuornos -tyyppiset jutut, mutta... jos tarkoitus on lyödä muitten tuskat ja kipupisteet laudalta, niin 666:n asenne on kyl täysin väärä. No, ehkä käsitin jotain vain väärin?
täysin samaa mieltä, jokainen kokee asiat eri tavoin, ei voi lähteä vertailemaan.
jos sinua yhtään lohduttaa, niin vähän samankaltainen harhailija olen minäkin ollut. Leikkinyt sitä heteroa, yrittänyt uskoa olevani joku muu kuin olen. Elänyt tavallaan omaa elämääni vierestä. Elämäni on ollut elokuvaa jossa roolihahmoni on saanut/ottanut pääosan. Kaikissa elokuvissa on myös loppu. Itse pidän onnellisista lopuista! Vain joitakin vuosia sitten jätin "näyttelemisen" ja astuin omaan elämääni, oman elämäni sankariksi. Se ei ollut helppoa eikä se käynyt hetkessä. Tänäpäivänä olen onnellinen siitä että, olen keskustellut itseni kanssa ja myös muiden. Samassa myllerryksessä tuli tämä minun "erikoinen" elämäni myös inventoitua. Tilinpäätös jonka jälkeen voi aloittaa uuden sivun. Ainoa mikä tässä vähän harmittaa, on se etten opetellut kuuntelemaan itseäni jo kauan sitten. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan :)
Eli koskaan ei ole myöhäistä alkaa järjestelemään elämäänsä edes jotenkin tai jopa uusiksi kokonaan. Luottamus omaan itseen ja siihen että, elämä kantaa auttavat hyvin paljon. Onnellinen voi olla niin monella tavalla. Se onnellisuus voi löytyä aivan läheltä ja arkipäivästä, siitä että on hienoa herätä huomiseen ja tehdä jotain kivaa..yksin tai joidenkin muiden kanssa. Se identiteetin vatvominenkin rauhottuu aikanaan, kunhan annat itsellesi luvan olla juuri sitä mitä tunnet olevasi.
Tsemppiä ja hyvää kesää sinulle :)