Minulla ei ole mitään ongelmia lähestyä toisia ihmisiä jos kyse on kaveruudesta tai pinnallisista kahvikeskusteluista. Olen jopa aika haka nykyään ns. small talkissa ja työhönikin liittyy paljon puhumista. Mutta jos tunteet johonkin ihmiseen alkaa syvenemään parisuhdemielessä, niin laitan nopeasti jarrua päälle, koska pelkään että siinä vaiheessa ujouteni tulee esiin. Muuten osaan sen hyvin kätkeä ja jopa esittää kokenuttakin maailmanmiestä. Minulla on ollut useita seurustelusuhteita, kaikki oikeastaan kohdistuneet sellaisiin naisiin, joilta ei todellista läheisyyttä saa. Suhteet ovat jääneet kuitenkin kovin pinnallisiksi.
Pelkään läheisyyttä ja muutaman kerran olen jopa torjunutkin sellaisen ihmisen, jolta olisin sitä saanut. osittain pelkoni johtuu menneisyydestäni. Vanhemmat alkoholisteja ja sen päälle vielä koulukiusatuksi joutumista. Vanhempani häpesivät muutenkin ujouttani. Läheisyyttä en ole koskaan todella kokenut. Onko kenelläkään muulla samankaltaisia kokemuksia? Että pinnallisella tasolla on rohkea ja sosiaalinen mutta pinnan alta ujo ja pelkää läheisyyttä?
Pelkään läheisyyttä ja muutaman kerran olen jopa torjunutkin sellaisen ihmisen, jolta olisin sitä saanut. osittain pelkoni johtuu menneisyydestäni. Vanhemmat alkoholisteja ja sen päälle vielä koulukiusatuksi joutumista. Vanhempani häpesivät muutenkin ujouttani. Läheisyyttä en ole koskaan todella kokenut. Onko kenelläkään muulla samankaltaisia kokemuksia? Että pinnallisella tasolla on rohkea ja sosiaalinen mutta pinnan alta ujo ja pelkää läheisyyttä?
Vastaukset 10
Vanhimmat
miksi pelkäät ujouttasi? mikä sinua siinä hävettää?
-a
teini-ikäisenä häpesin omaa ujouttani ja sen jälkeen olen pyrkinyt sitä peittelemään. Ja nyt kun olen tarpeeksi kauan sitä peitellyt, niin ihmiset tuntevat minut tällaisena rentona sekä ehkä jopa kovanakin kaverina. On vaikea näyttää sitä puolta, että kun oikeasti jännittää ja pelottaa.
Mulla on yksi kaveri, josta halusin joskus jopa ystävää. Hänellä on selvästi sosiaalinen rooli, jota hän esittää työelämässä ja muualla sosiaalisissa tilanteissa. Ei hän nyt mitään kovaa esitä, mutta asiallista ja kohtuullisen seurallista kuitenkin. Todellisuudessa uskon hänen olevan erittäin yksinäinen ihminen. Minulla on tästä myös tietoa perhetutun kautta. Minua on kovasti harmittanut, koska olisin halunnut tutustua häneen. Olimme yhdessä vaiheessa paljon tekemisissä, nyt vain harvemmin. Silloin yritin rakentaa ystävyyttä, mutta kyseinen ihminen sanoi, että hän päästää ihmisiä lähelleen hitaasti. Tiiviin yhteistyömme aikana me kuitenkin tutustuimme jonkun verran. Hän kertoi minulle vähän yksityiselämästään ja niitä asioita vaalin hänen minulle kertominaan "salaisuuksina", vaikka ne olivat aika neutraaleja ja etäisiksi jääviä nekin. Kukaan yhteisistä tutuista ei kuitenkaan tunnu tietävän senkään vertaa, sillä erittäin monet ihmiset ovat ihmetelleet kyseisen ihmisen salaperäisyyttä minulle ja yrittäneet kysellä minulta lisätietoja hänestä. Niin, se minkä takia aloin tätä kirjoittamaan tulee nyt vasta. Tämä kyseinen ihminen ilmeisesti kuvitteli pystyvänsä peittämään ujouttaan roolinsa alle. Tosiasiassa kuitenkin niinsanotusti kaikki tietävät hänen ujoudestaan, sillä esimerkiksi kehonkieli kyllä paljastaa sen tässä tapauksessa. Pahimmalta minusta on tuntunut katsella vierestä sitä, kun erilaiset voimakkaat persoonat pyrkivät käyttämään hyväksi tätä henkilöä. Tahtonsa keinolla millä hyvänsä läpi haluavat ihmiset osaavat painaa oikeista napeista tällaisia ujoja ihmisiä. Tietyt ihmiset lähtivät mukaan kyseisen ihmisen roolileikkiin välillä ikävin seurauksin. Jos ei päästä ketään oikeasti lähelleen, niin ei sinne voi väkisin myöskään mennä. Se on todella surullista, kun näkee, että toinen on pohjimmiltaan aivan mahtava tyyppi, johon haluaisi tutustua lähemmin. Minä en ole itse kovin ujo, mutta tunnen ujouden omasta lapsuudenperheestäni todella läheisesti ja ehkä sen takia silmäni on herkkä aiheelle.
tossa, että kyllä ihmiset havaitsevat toisen ujouden, vaikka sitä kuinka yrittäisi piilottaa. Ja valitettavasti osa ihmisistä nimenomaan käyttää sitä hyväkseen, ujoa vastaan. Tässä kohtaa pitää todeta, että en ymmärrä yhtään sitä, että jotkut näkevät, että toisella on vaikeuksia luottaa toisiin ihmisiin ja sitten vielä laitetaan suolaa haavoihin, jotta luottamus menisi kokonaan.
Mutta onneksi on vielä hienoja ihmisiäkin olemassa, jotka näkevät, että ujous on usein vain muuri :)
Näin on, että kyllä sen ujouden usein huomaa. Minusta ujoudessa ei ole mitään negatiivista - päin vastoin kuten tällä palstalla usein todetaan.
Mutta sitten tosiaan... Miten tuohon peiteltyyn ujouteen tulisi toisen suhtautua? Minä katselin tällaista ilmiötä ryhmän jäsenenä aika pitkään. Osa kiusoitteli ujoa ja sai hänet hämmentymään. Osa imarteli ja liehitteli ujoa tarkoituksena usein hyötyä ujosta ihmisestä jotenkin. Minä yritin olla ujolle ystävällinen, puolustin häntä joskus kritiikkitilanteissa ja jätin huomioimatta ne tilanteet, jolloin hän hämmentyi pahasti. Siis katsoin silloin tietoisesti muualle tai en ainakaan alkanut kiusoitella häntä tilanteesta niinkuin jotkut toiset.
Minusta on selvää, miksi jotkut ihmiset haluavat käyttää hyväksi ujoja ihmisiä. Heidän motiivinaan on hyötyä toisista ihmisistä ja ujot ovat heille hyviä uhreja. Ärsyttävämpää minusta on se, että ujot tuntuvat lähtevän näihin juttuihin joskus tietoisestikin mukaan. Esimerkiksi vastakkaista sukupuolta olevaa tyyppiä on todellakin ehkä helpompi lähestyä silloin kun molemmilla on rooli suojanaan. Silloin nimenomaan välttyy siltä todelliselta läheisyydeltä, josta aloittaja kirjoitti.
Onneksi on hienoja ihmisiä, mutta toivoisin ujojenkin ottavan niitä vaikeita askelia läheisyyttä (enkä tarkoita pelkästään fyysistä läheisyyttä) kohtaan.
tuskin vastaa suoraan mitä hait takaa mutta låt bli..!
ujous on jotain mikä tekee sinusta ihmisen, lähestyttävän, suloisen ja aidon. on paljon helpompaa mennä lähelle ja tavoittaa ujo kuin kova äijä. jos sen kovan ihmisen takaa löytyykin pieni punainen ujomies, se on kuin aarteen löytäisi. ihmisellä saa olla monia puolia, ei tarvitse olla monoliittisen kiinteä. itse olen hyvin ujo joidenkin seurassa, toiset eivät taas ikinä uskoisi minun hermostuvan ja vetäytyvän ihmisjoukossa. muta en häpeile ujouttani heidänkään seurassa, vaan jos heitä ihmetyttää niin sanon että joskus vain ujoilen, voilà :) ei se ihmisiä häiritse sen enempää.
olen soliseva puro sekä vaiennut muuri. noin niikuin vertauskuvia kehään heittäen :)
läheisyyden pelko... pelkäätköhän siis epävarmuutesi näkymistä?
-a
Miltä läheisyys sitten tuntuu sinusta..tuntuuko se ahdistavalta esim. silloin kun joku halaa tai haluaa muuten vain olla lähellä ja silittelee tms.?
suunnattomasti ahdistaa oma ujouteni tai miksi sitä sitten kutsuisikin. Paljon samanlaisia piirteitä kuin keskustelun aloittaneellakin...eli siis small talkia on suht helppo puhua ihmisten kanssa...en kyllä mikään kovin puhelias ole...mutta varsinkaan syvällisemmistä asioista, omista tunteista ym en osaa kenellekään puhua. se ahistaa. Vieraampien ihmisten kanssa on jossain määrin helpompi puhua kun voi jutella tavallisista arkipäivän asioista. ystävystyminen on vaikeaa, kun en osaa puhua, joskus sitten tulee sellainen hetki että hiukan raottaa tätä verhoa jollekkin kaverille mutta sitten kun kaveri vastakin sanoi että toivois että osaisin puhua ja että kyllä ois ihmisiä jotka kuuntelee jos vain puhuisin ym niin otan sen sillä tavalla että hän syyllistää minua ja ehkä vähän loukkaannun ja ajattelen että hän ei ymmärrä ja sitten sulkeudun häntä kohtaan taas kenties entistä enemmän. Toisaalta minulla tulee aina välillä sellainen tarve puhua jollekkin mutta sitten en kuitenkaan tiedä että mitä minun pitäisi puhua. joskus esim sanon kaverille että ahdistaa ja sitten kun hän sanoo että jutellaan asiasta joskus enemmän niin minulla tulee melkein paniikki että mitä minä sitten hänelle puhun ja en todellakaan ota itse asiaa esille hänen kanssaan. sellaisia pinnallisia kaverisuhteita minulla on, mutta ei koskaan ole ollut ketään sellaista jonka kanssa puhuisin kaikista asioista. kaveri on siinä oikeassa että kyllä minullaki olisi ihmisiä joille voisi puhua kun vain osaisi. anteeksi kauheasti, tämä on nyt todella sekavaa, minulla ajatukset nyt pyörii yhtenä sykkyränä päässä ja ahistaa nyt tosi paljo tää tilanne, miettiny nii paljo.nytki yövuoros ni aikaa pohtia tällasia.
tuohon et kaipaan läheisyyttä valtavasti. ja se just ristiriitasta ku kukaan ei sit kuitenkaa pääse oikeen lähelle minua kun olen tällainen sisäänpäin käpertynyt.
Mulla on vähän sama homma... Kaikki seurustelusuhteeni ovat alkaneet hyvin, mutta jossain vaiheessa mä sulkeudun ja jotenkin vetäydyn kuoreeni. Vaikka kuinka yrittäisin pakottaa itseäni avautumaan, niin ei auta, mielummin lopetan koko homman. Mä kai jotenkin pelkään, ettei siitä kuitenkaan tulisi mitään. Nyt olen tavannut uuden aivan ihanan miehen, mutta samalla on tämä ihme panikoiminen koko ajan. Hermot tässä menee! Pää kyllä käskee antaa mennä, mutta ei joku toinen tuolla korvien välissä estää!
Mä olen kyllä uusien ihmisten kanssa aluksi aika hiljainen, mutta kun vauhtiin pääsee niin loppua ei tule. Mut heti jos on tunteita vastakkaista ihmistä kohtaan, musta tulee oikee tuppisuu. Vaatii aika pitkän ajan ennen kun mä pystyn oleen normaali oma itteni, eli pulisija. Ja yleensähän mä kerkeen perääntyä jo siinä ajassa.
Mä myös jotenki vierastan läheisyyttä tai siis mä kyllä kaipaan sitä kovasti, mut se on mulle jotenkin vierasta. Mä en esimerkiksi pysty tekemään aloitetta missään asiassa, vaan kaikki lähtee aina miehestä. Siis ihan halaamisesta ja pusuttelusta lähtien. Kun mies tekee alotteen oon sitte kyllä täysillä mukana, enkä koe sitä mitenkään epämiellyttäväksi. Mut se että mun pitäs mennä halaamaan, tuntuu ihan kammottavalta. Olen aina vierastanu tilanteita, joissa pitää halata toisia tai joku tulee halaamaan, mielummin peräännyt. Jo sekin jos joku koskettaa mua tuntuu oudolta. Tääkin on varmaan lähtösin lapsuudesta, koska meillä ei perheessä osoitettu läheisyyttä tai rakkautta mitenkään näkyvästi. Muistan jostain kaukaisuudesta siis lapsuudesta tilanteita, joissa kaipasin kovasti läheisyyttä. Mietin, että uskaltaisiko sitä mennä äidin syliin tai voikun äiti vähän rapsuttelisi minua selästä. Yleensä siis aika normaaleja juttuja, mutta ei meidän perheessä. Muistan myös teiniajoilta, kun olin kaverilla yötä ja tämä meni aamulla antamaan äidilleen aamuhalin, olin ihan ihmeissäni ja jotenkin tuli siitä tosi paha mieli. Läheisyyden tarve.
No tulipa tekstiä... jospa tää kirjottelu auttas ees omaa oloa, jos muita vielä parempi!