En tiedä onko miten järkevää kirjoittaa tänne tämmöistä mutta kait mä ajattelin jos tämä motivois joitakin ihmisiä tai muuten herättäis joitakin "onnettomia" ihmisiä todellisuuteen ja tajuais miten onnekkaita on olla terve ja elossa.
Ite jouduin kokemaan tämän ns. Aikuistumisen kantapään kautta. Ollessani 16 vuotias huomasin ettei kaikki ollu oikein kohdillaan. En uskaltanut sanoa kellekkään mitään vastaan joten kaikki käyttivät hyväksi eli olin toisin sanoen ovimatto kaikille ja tein kaiken mitä käskettiin enkä kehdannut sanoa etten tahdo tai jaksa etten pahoittais kenenkään mieltä. Oli tietysti muitakin ongelmia. Tuntui etten ollut missään hyvä.. aina tein kaiken väärin ja kaverit huusivat ja opettajat vaikka kuinka paljon yritin. Ala-asteella oli semmoinen maikka joka näytti selvästi keistä oppilaista pitää ja keistä ei ja mä tietysti kuuluin näihin "ei pidetyihin". Vaikka tein kaikkeni ja nieli pahan olon ja yritin olla mieliksi niin aina huudettiin ja haukuttiin tyhmäksi ja idiootiksi muiden kuullen. Muut saivat laskea matikkaa sormilla mutta sitten kun mää laskin nii sain kamalat huudot että miten tyhmä olen kun en osaa laskea niin helppoja laskuja päässä. No enivei, se siitä ala- asteesta.. sain jo silloin sen "toisen persoonan" eli sen joka mielyttää kaikkia ja odottaa koko ajan muiden hyväksyntää. Kun tiestysti mikään ei kellekkään riittänyt aloin olemaan tiukempi itselleni, eli suorittamisen rima alkoi nousta todella korkealle, itellenikään ei kelvannut enään mikään. Piti olla hyvä kaikessa, paras. Aloin inhoamaan itseäni ja suuttumaan itselleni pienistä asioita jolloin kostoksi lopetin mm. juomisen ja vähensin syömistä. Enkä ikinä kokenut onnistumisen ilon, koska en ikinä onnistunut omasta mielestä missään. 17 vuotiaana harrastin 2 eri urheilulajia, kävin koulussa ja tein töitä, eli toisin sanoen elin kun robootti. jouduin itse ansaitsemaan menojani jotta voisin auttaa vanhempia elättämisessä. Tuli jossain vaiheessa vaihe jolloin aloin voimaan fyysisesti huonosti. Valmentaja alkoi huolestumaan kun näytin niin väsyneeltä harjouksissa ja käski välillä lepäämään ja istumaan joka oli mulle tietysti iso asia koska se tarkoitti minulle ensisaisesti epäonnistumista. Alko oksentelu. Valvoin ja oksentelin yöt ja päivät raadoin kun hullu. Välillä kävi niin etten oksennuttanu itseäni vaan oksennus tuli itsestään. Ja kun öisin oksentelin niin äiti ja isä luuli että valehtelin kun sanoin etten ollut juonut mitään alkoholia. Oksentelin 1½ kk kunnes tajuttiin ettei tää ole normaalia ja vanhemmat usko viimein etten tehnyt sitä tahalteen, eikä johtunut alkoholista. Kerran äiti sitten vei mut Sairaalaan jolloin jouduin suoraan tiputukseen. Sain lähetteen lääkäriltä Nuoriso psykiatriselle poliklinikalle. Arvelivat että fyysinen rasitus johtuisi masennuksesta. Aloin käymään toimintaterapeutin luonna kerran viikossa juttelemassa omasta olostani ja muutenkin elämäntilanteestani. Ehdin käymään 2kk ja kiinnyin juuri siihen terapeuttiini kun sitten sain kuulla että terapeutti lopettaa virkansa ja tulisi uusi tilalle. Oli itelleni todella iso asia koska olin juuri ehtiny kiintyä, noh terapeutti vaihtui ja otin sen melko raskaasti mutta tulin pian toimeen uuden terapeutin kanssa. Pärjäsin ½ vuotta terapialla. Kävin tietysti viellä koulua, töissä ja harrastuksissa, kunnes alkoi olo huonontua paloin loppuun, aloin hautomaan itsemurhaa. Terapeutti lähetti lähetteen psykiatriselle osastolle, kriisi puolelle, jossa sitten asustelin 2kk. Siellä sain apua ongelmiini ja aloin taas näkemään valoa ja arvostamaan elämää.. pääsin sieltä pois ja pärjäsin 2krt viikossa terapialla. Pärjäsin taas ½ vuotta ihan hyvin kunnes paloin taas loppuun tossa viime joululomalla ja lähetettiin takaisin suljetulle jossa asuin tällä kertaa 3kk. Siinä oli seassa myös aikuistumisen prosessi joka oli erityisen hankala. Aloin käyttämään rauhottavia väärin ja olin itsetuhoinen. En olisi ikinä uskonut että olisin alkanut itsetuhoiseksi ja viiltelemään. Olin aina "haukkunut" ja pitäny viilteleviä ihmisiä tyhminä koska olin ollut aina sitä mieltä että on muitakin keinoja purkaa sitä pahaa oloa. Mutta ennenkun huomasin itse mitään kuuluin jo niihin viilteleviin nuoriin. Runnelin itseni verille ja sain jotenkin purettua sitä pahaa oloa vaikka tiesin ettei se ollut mikään paras keino.. mutta tein sitä kuitenkin.. En välittänyt mistään mitään.. lomilla ollessani saatoin kävellä tien yli katsomatta tuleeko autoja vai ei koska olin niin täynnä ja väsynyt kaikkeen etten jakasnut vaan enään välittää mitä itselle tapahtuisi. No enivei, pääsin pikkuhiljaa perheen tuella ja sairaalaväen avulla viiltelemisestä eroon ja saatiin mieliala nousemaan. Jouduin taas lopettamaan vanhan terapeutin kanssa ja pakotettiin aloittamaan psykoterapiaa. Se otti mua tietenkin päähän ja otin senkin tosi raskaasti koska olin vanhan terapeutin kanssa tullut niin hyvin toimeen että harmitti vaihtaa TAAS terapeuttia. Mutta nyt pääsen siihen mitä tällä kaikella tekstillä tarkoitin, eli ei tarvitse hävetä omaa masennustaan ja pahaa oloaan. Apua saa aina kunhan uskaltaa hakea. Jos totta puhutaan niin olen ylpeä siitä että uskalsin hakea apua ja että olen tässä nyt. En olisi uskonut että jaksaisin näinkin pitkälle. Tietysti on nyt nuo arvet muistuttamassa mua siitä mitä kaikkea on joutunut käymään läpi mutta nyt olen aikuistunut hieman ja ymmärrän asioita joita en silloin ymmärtänyt. Jouduin käymään kaiken kantapään kautta ja vaikeimman kautta mutta kaikesta selvinnyt. Älkää hyvät ihmiset kamppailko masennuksen kanssa yksin kun on kuitenkin apua tarjolla ja saatavilla. Ei sitä yksin kaikkeen pysty.Tuli hieman pitkä teksti, lukekaa jos jaksatte ja haukkukaa jos tahdotte. Tahdoin vain kirjoittaa ja kannustaa niitä ihmisiä jotka pystyvät yhtymään tähän. Voimia kaikille!
Ite jouduin kokemaan tämän ns. Aikuistumisen kantapään kautta. Ollessani 16 vuotias huomasin ettei kaikki ollu oikein kohdillaan. En uskaltanut sanoa kellekkään mitään vastaan joten kaikki käyttivät hyväksi eli olin toisin sanoen ovimatto kaikille ja tein kaiken mitä käskettiin enkä kehdannut sanoa etten tahdo tai jaksa etten pahoittais kenenkään mieltä. Oli tietysti muitakin ongelmia. Tuntui etten ollut missään hyvä.. aina tein kaiken väärin ja kaverit huusivat ja opettajat vaikka kuinka paljon yritin. Ala-asteella oli semmoinen maikka joka näytti selvästi keistä oppilaista pitää ja keistä ei ja mä tietysti kuuluin näihin "ei pidetyihin". Vaikka tein kaikkeni ja nieli pahan olon ja yritin olla mieliksi niin aina huudettiin ja haukuttiin tyhmäksi ja idiootiksi muiden kuullen. Muut saivat laskea matikkaa sormilla mutta sitten kun mää laskin nii sain kamalat huudot että miten tyhmä olen kun en osaa laskea niin helppoja laskuja päässä. No enivei, se siitä ala- asteesta.. sain jo silloin sen "toisen persoonan" eli sen joka mielyttää kaikkia ja odottaa koko ajan muiden hyväksyntää. Kun tiestysti mikään ei kellekkään riittänyt aloin olemaan tiukempi itselleni, eli suorittamisen rima alkoi nousta todella korkealle, itellenikään ei kelvannut enään mikään. Piti olla hyvä kaikessa, paras. Aloin inhoamaan itseäni ja suuttumaan itselleni pienistä asioita jolloin kostoksi lopetin mm. juomisen ja vähensin syömistä. Enkä ikinä kokenut onnistumisen ilon, koska en ikinä onnistunut omasta mielestä missään. 17 vuotiaana harrastin 2 eri urheilulajia, kävin koulussa ja tein töitä, eli toisin sanoen elin kun robootti. jouduin itse ansaitsemaan menojani jotta voisin auttaa vanhempia elättämisessä. Tuli jossain vaiheessa vaihe jolloin aloin voimaan fyysisesti huonosti. Valmentaja alkoi huolestumaan kun näytin niin väsyneeltä harjouksissa ja käski välillä lepäämään ja istumaan joka oli mulle tietysti iso asia koska se tarkoitti minulle ensisaisesti epäonnistumista. Alko oksentelu. Valvoin ja oksentelin yöt ja päivät raadoin kun hullu. Välillä kävi niin etten oksennuttanu itseäni vaan oksennus tuli itsestään. Ja kun öisin oksentelin niin äiti ja isä luuli että valehtelin kun sanoin etten ollut juonut mitään alkoholia. Oksentelin 1½ kk kunnes tajuttiin ettei tää ole normaalia ja vanhemmat usko viimein etten tehnyt sitä tahalteen, eikä johtunut alkoholista. Kerran äiti sitten vei mut Sairaalaan jolloin jouduin suoraan tiputukseen. Sain lähetteen lääkäriltä Nuoriso psykiatriselle poliklinikalle. Arvelivat että fyysinen rasitus johtuisi masennuksesta. Aloin käymään toimintaterapeutin luonna kerran viikossa juttelemassa omasta olostani ja muutenkin elämäntilanteestani. Ehdin käymään 2kk ja kiinnyin juuri siihen terapeuttiini kun sitten sain kuulla että terapeutti lopettaa virkansa ja tulisi uusi tilalle. Oli itelleni todella iso asia koska olin juuri ehtiny kiintyä, noh terapeutti vaihtui ja otin sen melko raskaasti mutta tulin pian toimeen uuden terapeutin kanssa. Pärjäsin ½ vuotta terapialla. Kävin tietysti viellä koulua, töissä ja harrastuksissa, kunnes alkoi olo huonontua paloin loppuun, aloin hautomaan itsemurhaa. Terapeutti lähetti lähetteen psykiatriselle osastolle, kriisi puolelle, jossa sitten asustelin 2kk. Siellä sain apua ongelmiini ja aloin taas näkemään valoa ja arvostamaan elämää.. pääsin sieltä pois ja pärjäsin 2krt viikossa terapialla. Pärjäsin taas ½ vuotta ihan hyvin kunnes paloin taas loppuun tossa viime joululomalla ja lähetettiin takaisin suljetulle jossa asuin tällä kertaa 3kk. Siinä oli seassa myös aikuistumisen prosessi joka oli erityisen hankala. Aloin käyttämään rauhottavia väärin ja olin itsetuhoinen. En olisi ikinä uskonut että olisin alkanut itsetuhoiseksi ja viiltelemään. Olin aina "haukkunut" ja pitäny viilteleviä ihmisiä tyhminä koska olin ollut aina sitä mieltä että on muitakin keinoja purkaa sitä pahaa oloa. Mutta ennenkun huomasin itse mitään kuuluin jo niihin viilteleviin nuoriin. Runnelin itseni verille ja sain jotenkin purettua sitä pahaa oloa vaikka tiesin ettei se ollut mikään paras keino.. mutta tein sitä kuitenkin.. En välittänyt mistään mitään.. lomilla ollessani saatoin kävellä tien yli katsomatta tuleeko autoja vai ei koska olin niin täynnä ja väsynyt kaikkeen etten jakasnut vaan enään välittää mitä itselle tapahtuisi. No enivei, pääsin pikkuhiljaa perheen tuella ja sairaalaväen avulla viiltelemisestä eroon ja saatiin mieliala nousemaan. Jouduin taas lopettamaan vanhan terapeutin kanssa ja pakotettiin aloittamaan psykoterapiaa. Se otti mua tietenkin päähän ja otin senkin tosi raskaasti koska olin vanhan terapeutin kanssa tullut niin hyvin toimeen että harmitti vaihtaa TAAS terapeuttia. Mutta nyt pääsen siihen mitä tällä kaikella tekstillä tarkoitin, eli ei tarvitse hävetä omaa masennustaan ja pahaa oloaan. Apua saa aina kunhan uskaltaa hakea. Jos totta puhutaan niin olen ylpeä siitä että uskalsin hakea apua ja että olen tässä nyt. En olisi uskonut että jaksaisin näinkin pitkälle. Tietysti on nyt nuo arvet muistuttamassa mua siitä mitä kaikkea on joutunut käymään läpi mutta nyt olen aikuistunut hieman ja ymmärrän asioita joita en silloin ymmärtänyt. Jouduin käymään kaiken kantapään kautta ja vaikeimman kautta mutta kaikesta selvinnyt. Älkää hyvät ihmiset kamppailko masennuksen kanssa yksin kun on kuitenkin apua tarjolla ja saatavilla. Ei sitä yksin kaikkeen pysty.Tuli hieman pitkä teksti, lukekaa jos jaksatte ja haukkukaa jos tahdotte. Tahdoin vain kirjoittaa ja kannustaa niitä ihmisiä jotka pystyvät yhtymään tähän. Voimia kaikille!
Vastaukset 1
Vanhimmat
toi oli tosi hienosti kirjotettu! mulla on itellä vähän samanlainen elämän tilanne meneillään ja oon kyllä huomannut että kaikkeen ei pysty eikä tarvitsekaan tehdä itse mitään. voimia!