tarvitsisin nyt vähän avustusta ja aikuisen näkökulmaa asiaan...
Kyseessä on poikaystäväni vanhemmat, tai pikemminkin äiti. Ei ole kyse ilkeästä anopista, sillä perhe hyväksyy minut, ehkä vähän liiankin hyvin. olemme seurustelleet poikaystäväni kanssa nelisen kuukautta ja oppineet siinä ajassa pikku hiljaa tuntemaan toisemme jo aika hyvin. Poikaystäväni on todella epäitsekäs ja toiset huomioon ottava, itseasiassa en ole kokskaan tavannut hänen laistaan. Oma äitini syyttää minua itsekkyydestä ja poikaystäväni onkin opettanut minulle paljon. Hän on hyvä urheilussa ja vetää muutamaa junnuporukkaakin. Pikkupojat rakastavat häntä, hyvä esikuva.Ennekö aloitimme seurustelun poikaystäväni käytti ilm. enemmän alkoholia ja tupakkaa, vaikkei koskaa vakituisesti ole polttanut. Vähitellen hän on seurustelun aikana karsinut nekin hyvin pieniksi määriksi, ihan omasta tahdostaan, pyytämättä.
Itse en ole koskaan tupakoinut mutta alkoholia käytän n. kerran kuukaudessa, mutta hyvin kohtuudella. Vanhempani tietävät aina kun juon ja paljonko juon, mutta eivät toki hommaa minulle viinoja. He ovat opettaneet kohtuuteen ja rippikoulun jälkkeen ovat sallineet alkoholin käytön, ikinä en ole ollut krapulassa tai oksentanut, räkäkännissä ehkä kerran. Harrastan myös urheilua ja pärjään todella hienosti samoin koulussa. keskiarvoni lähentelee kymppiä. Olen hyvin samanlainen kuin poikaystäväni isosisko joka on jo muuttanut pois kotoa opiskelemaan. Poika ystäväni on huonompi isosiskoaan koulussa, eikä koulun käynti aina jaksa kiinnostaa. Kuitenkin hän hoitaa senkin, niin että läpi pääsee.
Poikaystävälläni on todella paljon kavereita mutta vain 2 ystävää, toinen niistä olen minä. Hän ei kuulemma koskaan "avaudu/puhu ongelmistaan" kenellekään. Otti se vähän aluksi minunkin itsetunnolle, mutta pikkuhiljaa hän alkoikin kertoa minulle mieltä painavista asioista. Tuli tosi hyvä olo kun sitkeästi jaksoi odottaa. Luulen että poika kokee kotonaan alemmuus kompleksi ja olenkin kannustanut häntä hänen hyvissä ominaisuuksissaan ja arvostanut ja korostanut niitä. Ennemmin hän ei edes tajunnut miten hienoja ominaisuuksi ,kuten luotettavuus, epäitsekkyys, sosiaalisuus ja auttavaisuus, hänellä on.
Ilmeisesti kotona hän ei näytä paljoakaan itsestään sillä äiti aina epäilee häntä kaikesta ja on vihainen koska poika ei kerro hälle mitään asioistaan. Rahaa pojalla saattaa ahdistuneisuuksissaan kulua paljon peli koneisiin tai vain kahvila istumiseen, senkin sain selville hiljattain. Äiti on alkanut nyt epäillä häntä huumeiden käytöstä ja soittelee kouluunkin minkälainen poika siellä on. Äiti tutkii ainakin kerran viikossa pojan kaaapit ja laatikot ja jos sieltä löytyy muutama kaljapullo tms. hän nostaa ne pöydälle ja osoittaa mieltään. mitä parista kaljapullosta kun poika täyttää pian 18? eilen ne oli taas tapelleet niinkuin joka toinen päivä ja äiti sanoi että vanhemmat ei osta ajokorttia ja heittää hänet pihalle heti kun 18 vuotta tulee täyteen.(saattaa olla liioiteltua, pojan näkökulmasta). äiti vihaa sitä kun poika ei kerro asioistaan, "valehtelee rahan käytöstään" ja käyttää kuulemma huumeita.minäkän en kuulemma kattele kauaa sellaista paskiaista, olen liian hyvä?..... poika ei tiedä mitä tekisi, onhan se nöyryyttävää mennä huumetesteihin kun ei todellakaan käytä.
Kyllä ymmärrän äitiä kun poika ei kerro asioistaan, varsinkin kun hän oli ennen mamman poika, äidin kullan nuppu. poika miettii jo helluntaikirkkoon liittymistä että äiti näkisi minkälainen hän oikeasti on.
kaikkein kummallisinta on että seurustelumme alussa poikaystäväni sanoin minulle että olen maailman toiseksi tärkein nainen, heti äitin jälkeen. nyt ne vihaavat toisiaan eikä äiti luota poikaan. olen yrittänyt sanoa että kertoisi joka päivä äidille päivästään ja muista tapahtumista, mietteistään ja fiiliksistään ja yrittäisi kerätä luottamuksen takaisin, mutta ei hän jaksa, kun äiti ei kerran ymmärrä olevansa harhaluuloinen.
oma äitini osaa olla myös ilkeä, mutta meillä on niin että äiti saa laittaa rumasti, mutta sille ei koskaan sanota rumasti, muuten tulee kamala sota. sen kun poikakaveri ymmärtäis. äidillä on niin raskas se kasvatustehtävä ettei me oikeen sitä voida ymmärtää....
eikö äiti vaan haluaisi kuulua pojan elämään ainakin vielä hetken ennenkö se lentää pesästä, vai pelkääkö se viimeisimmän lapsen aikuistumista, vai mikä on?
pelkään että perheen ja pojan välit menee ihan rikki! nyt ne olisi helppo korjata, aikuisiällä tosi vaikeaa... ja jos välit menee poikki olen pian ainut jonka puoleen poika voi kääntyä, kun hänen paras kaverinsakin rupesi juuri seurustelemaan ja viettää paljon aikaa tyttöystävänsä kanssa.
sanokaa nyt miten voisin poikaystävääni parhaiten tukea ja ehkä vähän ohjata oikeille linjoille? on kamaa nähdä miten se kärsii tästä tilanteesta, eikä ylpeys ehkä salli pyytää anteeksi ensimmäisenä....
Kyseessä on poikaystäväni vanhemmat, tai pikemminkin äiti. Ei ole kyse ilkeästä anopista, sillä perhe hyväksyy minut, ehkä vähän liiankin hyvin. olemme seurustelleet poikaystäväni kanssa nelisen kuukautta ja oppineet siinä ajassa pikku hiljaa tuntemaan toisemme jo aika hyvin. Poikaystäväni on todella epäitsekäs ja toiset huomioon ottava, itseasiassa en ole kokskaan tavannut hänen laistaan. Oma äitini syyttää minua itsekkyydestä ja poikaystäväni onkin opettanut minulle paljon. Hän on hyvä urheilussa ja vetää muutamaa junnuporukkaakin. Pikkupojat rakastavat häntä, hyvä esikuva.Ennekö aloitimme seurustelun poikaystäväni käytti ilm. enemmän alkoholia ja tupakkaa, vaikkei koskaa vakituisesti ole polttanut. Vähitellen hän on seurustelun aikana karsinut nekin hyvin pieniksi määriksi, ihan omasta tahdostaan, pyytämättä.
Itse en ole koskaan tupakoinut mutta alkoholia käytän n. kerran kuukaudessa, mutta hyvin kohtuudella. Vanhempani tietävät aina kun juon ja paljonko juon, mutta eivät toki hommaa minulle viinoja. He ovat opettaneet kohtuuteen ja rippikoulun jälkkeen ovat sallineet alkoholin käytön, ikinä en ole ollut krapulassa tai oksentanut, räkäkännissä ehkä kerran. Harrastan myös urheilua ja pärjään todella hienosti samoin koulussa. keskiarvoni lähentelee kymppiä. Olen hyvin samanlainen kuin poikaystäväni isosisko joka on jo muuttanut pois kotoa opiskelemaan. Poika ystäväni on huonompi isosiskoaan koulussa, eikä koulun käynti aina jaksa kiinnostaa. Kuitenkin hän hoitaa senkin, niin että läpi pääsee.
Poikaystävälläni on todella paljon kavereita mutta vain 2 ystävää, toinen niistä olen minä. Hän ei kuulemma koskaan "avaudu/puhu ongelmistaan" kenellekään. Otti se vähän aluksi minunkin itsetunnolle, mutta pikkuhiljaa hän alkoikin kertoa minulle mieltä painavista asioista. Tuli tosi hyvä olo kun sitkeästi jaksoi odottaa. Luulen että poika kokee kotonaan alemmuus kompleksi ja olenkin kannustanut häntä hänen hyvissä ominaisuuksissaan ja arvostanut ja korostanut niitä. Ennemmin hän ei edes tajunnut miten hienoja ominaisuuksi ,kuten luotettavuus, epäitsekkyys, sosiaalisuus ja auttavaisuus, hänellä on.
Ilmeisesti kotona hän ei näytä paljoakaan itsestään sillä äiti aina epäilee häntä kaikesta ja on vihainen koska poika ei kerro hälle mitään asioistaan. Rahaa pojalla saattaa ahdistuneisuuksissaan kulua paljon peli koneisiin tai vain kahvila istumiseen, senkin sain selville hiljattain. Äiti on alkanut nyt epäillä häntä huumeiden käytöstä ja soittelee kouluunkin minkälainen poika siellä on. Äiti tutkii ainakin kerran viikossa pojan kaaapit ja laatikot ja jos sieltä löytyy muutama kaljapullo tms. hän nostaa ne pöydälle ja osoittaa mieltään. mitä parista kaljapullosta kun poika täyttää pian 18? eilen ne oli taas tapelleet niinkuin joka toinen päivä ja äiti sanoi että vanhemmat ei osta ajokorttia ja heittää hänet pihalle heti kun 18 vuotta tulee täyteen.(saattaa olla liioiteltua, pojan näkökulmasta). äiti vihaa sitä kun poika ei kerro asioistaan, "valehtelee rahan käytöstään" ja käyttää kuulemma huumeita.minäkän en kuulemma kattele kauaa sellaista paskiaista, olen liian hyvä?..... poika ei tiedä mitä tekisi, onhan se nöyryyttävää mennä huumetesteihin kun ei todellakaan käytä.
Kyllä ymmärrän äitiä kun poika ei kerro asioistaan, varsinkin kun hän oli ennen mamman poika, äidin kullan nuppu. poika miettii jo helluntaikirkkoon liittymistä että äiti näkisi minkälainen hän oikeasti on.
kaikkein kummallisinta on että seurustelumme alussa poikaystäväni sanoin minulle että olen maailman toiseksi tärkein nainen, heti äitin jälkeen. nyt ne vihaavat toisiaan eikä äiti luota poikaan. olen yrittänyt sanoa että kertoisi joka päivä äidille päivästään ja muista tapahtumista, mietteistään ja fiiliksistään ja yrittäisi kerätä luottamuksen takaisin, mutta ei hän jaksa, kun äiti ei kerran ymmärrä olevansa harhaluuloinen.
oma äitini osaa olla myös ilkeä, mutta meillä on niin että äiti saa laittaa rumasti, mutta sille ei koskaan sanota rumasti, muuten tulee kamala sota. sen kun poikakaveri ymmärtäis. äidillä on niin raskas se kasvatustehtävä ettei me oikeen sitä voida ymmärtää....
eikö äiti vaan haluaisi kuulua pojan elämään ainakin vielä hetken ennenkö se lentää pesästä, vai pelkääkö se viimeisimmän lapsen aikuistumista, vai mikä on?
pelkään että perheen ja pojan välit menee ihan rikki! nyt ne olisi helppo korjata, aikuisiällä tosi vaikeaa... ja jos välit menee poikki olen pian ainut jonka puoleen poika voi kääntyä, kun hänen paras kaverinsakin rupesi juuri seurustelemaan ja viettää paljon aikaa tyttöystävänsä kanssa.
sanokaa nyt miten voisin poikaystävääni parhaiten tukea ja ehkä vähän ohjata oikeille linjoille? on kamaa nähdä miten se kärsii tästä tilanteesta, eikä ylpeys ehkä salli pyytää anteeksi ensimmäisenä....
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mun mielestäni toi on selkeesti äidin ja pojan välistä kasvukipuilua.Poika tahtoisi jo irtaantua äidistään ja äiti haluaisi vielä pitää poikaa omana pikkupoikanaan..eikä kestä sitä,että hän on kohta jo aikuinen,eikä enää "tarvitse" joka asiassa äitinsä neuvoja.
Toi on tuttua sikäli.että minä itse toimin melkolailla samallatavoin,kun oma poikani alkoi osoittaa itsenäistymisen merkkejä.
Nyt menee jo HUOMATTAVASTI paremmin,kun hän on jo 22 ja muuttamassa tyttöystävänsä kanssa omaan kotiin.
Sinä kirjoitat todella upeasti tästä asiasta ja jatka vain poikaystäväsi kanssa keskusteluja.Toi itsetunto on nuorella niin kovin herkkä,että toivottavasti kaverisi äiti pian tajuaa..että tällä toiminnallaan hän vain erottaa poikaa itsestään..eikä suinkaan lähennä..saati auta poikaansa.
itse en ole koskaan poikaani epäillyt huumeiden käytöstä,mutta kaikesta muusta sit kyllä senkin edestä.Se vain kuuluu jotenkin tähän elämään,että äidit usein ovat pojistaan tarkempia..riippuvaisempia ja pelkäävät,että he eksyvät johonkin pahan syövereihin..siksi varmaan tulee noita turhia syytöksiä ja ylilyöntejä.
Kaikkea hyvää teille nuorille..pitäkää toisistanne huolta,keskustelkaa ja rakastakaa toisianne.tää on tätä kasvamista..niin vanhemmillakin,jos lapsillakin..kasvukipuja hautaan asti.
..vanha sanonta..joka osaa ensinnä riidan lopettaa,osoittaa aikuisuutta ja kypsyyttä..eli ehkä olis hyvä,jos poikaystäväsi aloittaisi keskustelun äitinsä kanssa.Ei siinä ylpeyden menettämistä tarvitse pelätä..päinvastoin,näinhän hän osoittaisi olevansa kypsä jo päättämään omista asioistaan.Äitikin varmasti siinä pian rauhoittuisi.
Luin mielenkiinnolla kirjoitustasi, ja olen todella ylpeä siitä kuinka osaat eritellä ja jäsentää tilannetta. Hyviä pointteja sinun ja poikaystäväsi suhde, joka vaikuttaa terveeltä,elinkelpoiselta. Huonoa on hänen äitinsä asenne, joka tavallaan on ymmärrettävä vaikkakin väärä. Se ei auta eikä riitä, että muut huomaa,mikä menee pieleen, hänen äitinsä olisi itsekin herättävä tähän päivään. Jostain syystä hän tuntee itsensä petetyksi. Lapsen kasvaminen ja aikuistuminen ei sitä pitäisi aiheuttaa, mutta niin kuitenkin monen kohdalla on. Mikähän mahtaa olla tilanne hänen ja pojan isän kanssa, onko hänellä "muita" miehiä kuin kasvava poikansa. Oli tai ei, hän käyttäytyy kuin pettämistä epäilevä vaimo, jonka epäluuloisuutta ruokkii tekee mitä ja miten tahansa. Vastuu äidin katkeruudesta ei vaan ole lapsella,etenkään äidin epäonnistuneista ratkaisuista juontavat.
Epäilen, ettei poikaystäväsi pysty omin keinoin "tyydyttämään" äitiään, ts. hän ei koskaan ole äitinsä toiveitten mukainen, vaan aina löytyy jotain mikä saa hänet tuntemaan pettymystä ja käyttäytymään asiattomasti. Jospa äiti jotenkin näkisi tilanteen vääräänä, korjaamista kaipaavana. Mielestäni huumetestit voisi olla hyvä kanava aloittaa keskustelu, päästä esim.oman lääkärin kanssa puheisiin. Jos olisi omalla kohdalla, sanoisin äidilleni, jotta joo, mennään vaan testeihin, mutta sä lähdet sitten kuunteleen mun kanssa tulokset. Voi olla, että äiti siinä vaiheessa murtuu kertomaan ja jakamaan ongelmansa asiantuntijan kanssa. Sairaanhoitaja esim. tarkkasilmäisenä ja -korvaisena pystyy hoksaamaan äidin ongelmat, mahdollisesti tarttua ja tarjota ja ohjata keskusteluapuun. Ongelma näet tuntuu olevan äidin, ei pojan korvien välissä.
"Äiti" tuossa fiksusti jo vastaskin, itsenäistymisestä ja siitä että äidille se voi olla vaikeampaa kuin pojalle ja eikös se yleensä olekin näin päin: lapsi olisi valmis itsenäisymään, äiti roikkuu vielä kiinni..??
Itselle tuli mieleen myös että ehkä äiti on jollakin tavalla mustasukkainen. Oma äiti ei enää olekaan pojalle se ykkönen, tärkein nainen maailmassa. On löytynyt kilpailija. Toinen nainen joka on tärkeämpi kuin äiti itse. Pojalla on nyt maailma, josta äiti ei tiedä mitään, mihin äiti ei kuulu. Se herättää monenlaisia tuntoja, ja purkautuu epäluuloisuutena. Maailmaan pääsee kurkkaamaan, sen saa selville, kun tonkii laatikot jne. Josko jotain selviäisi.
Siis se itsenäistyminen.
Puhumalla kaikki selviää, ja kun äiti ei siihen ole kykenevä, pojan pitäisi. Sinä voit vain tukea ja kannustaa poikaystävää tekemään aloitteen purkaa tämä sotku. Jos tuntuu ettei puhe onnistu, voi kirjoittaa kirjeen. Voi vaikka auttaa siinä. Sinun ei kuulu kuitenkaan toimia viestivälittäjänä äidin ja pojan välillä, olla puhemiehenä.
Kirjeet vanhemmille tai vanhemmilta ei ole ollenkaan tavattomia, silloin kun toinen ei malta kuunnella tai kaikki menee riidaksi. On aikaa miettiä sanomisiaan ja aikaa lukea ajatuksella.
minä olin murrosiässä todella moniongelmainen, join paljon, poltin, lintsasin koulusta ja kuljin kartsalla.. onneksi en sentään huumeisiin ja rikoksiin sotkeentunut. elikkä minun äidilläni oli täysi syy olla luottamatta minuun.
kun sitten aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa, oli ongelma kun äitini ei luottanut pätkääkään siihen, että paransin tapani ja lopetin juomisen ja tupakanpolton. pikkuhiljaa poikaystäväni sai äidin silmät avautumaan kertoilemalla äidilleni meidän tekemisistä ja menemisistä.. itselläni oli niin tulehtuneet välit äitiin, etten saanut kerrottua mitään, kun olisin mielestäni saanut vain hymähtelyä ja alistavia kommentteja.
ehkä sinäkin voisit kertoilla poikaystäväsi äidille, missä käytte ja mitä teette. älä kuitenkaan petä poikaystäväsi luottamusta kertomalla hänen huoliaan! mutta jos äiti uskoo, että poikaystäväsi ei todellakaan liiku huumeporukoissa ja että rahat menevät kahviin ja peleihin, olisi sekin jo hyvä alku...
toivotan teille onnea ja menestystä.
Saitkin jo todella hyviä vastauksia . Oma anoppini oli juuri tuollainen ja nyt on tärkeää, että poikaystäväsi osoittaa selkeästi olevansa itsenäinen , silti äitiänsä hylkäämättä . Irtiottaminen on tapahduttava , siihen kuluu vihaa , joka on rakkauden vastakohta.
Mutta- sinuna olisin sivuroolissa, vain tarkastellen sivusta, älä puutu, älä neuvo ainakaan pojan äitiä!
Anna ajan kulua, ja keskity vain nauttimaan suhteestanne , tehän seurustelette keskenään.
Älä psykologisoi asiaa päivittäin , ottakaa puheeksi vaikka kerran kuussa, sillä tämä prosessi vie aikaa , jopa vuosia, ennenkuin toisten äitien napanuora katkeaa, se on valitettavasti itse katkaistava-äidin.
Tuon tehneenä suhteellisen helposti voin nauttia tästä uudesta ajasta ja kohdata lapseni tasavertaisena aikuisena, se on sen arvoista.
ensi vuonna,puhumattakaan sitten kymmenen vuoden päästä,että oli tälläisiä uskomattoman hirveitä ongelmia.
Jos nyt edes muistat kuka toi kundi oli tai kundi kuka sä olit.
Tehtyihin ongelmiin auttavat myös tehdyt ratkaisut.
PamPam ja mutsi on vainaa.
tehdyistä ratkaisuista seuraa tehdyt = itseaiheutetut ongelmat. Aika yksioikoinen ratkaisumalli, jota ei onneksi rankaisematta toteuta kukaan.