Posti toi minulle tänään "hienoja uutisia": olen terve! Ongelma on vain siinä, että olen terve vain Kelan mielestä.
Minulle B-lausunnon kirjoittanut psykiatri antoi diagnoosin F32.2., mutta Kela siis katsoo, että olen vain työuupunut ja täysin työkykyinen ja että minun pitäisi olla töissä, kun B-lausunnon mukaan mm. hahmotan tilanteeni melko hyvin. Halleluja! Vakavasti masentunut ilmeisesti ei pysty "hahmottamaan tilannettaan melko hyvin". Olen kyllä hahmottanut mm., että tilanteeni on täysin epätoivoinen enkä jaksa tehdä käytännössä yhtään mitään!
Onko muilla vastaavia kokemuksia? Miten tämän kanssa pitäisi nyt toimia? Miten tämä on ylipäätänsä mahdollista: B-lausunnon antanut psykiatri määrää parin kuukauden sairaslomalle ja Kela vaan toteaa, että mees laittaen töihin vaan siitä - sulla mikään oo!!
Elämä ei vois nyt vähempää kiinnostaa. Kun ennen en halunnut elää, niin nyt todellakin haluan kuolla. Ei tämä Kelan päätös siihen se keskeinen syy tietenkään ole, mutta se on se vihoviimeinen pisara, joka näyttää katkaisevan tämän kamelin selän.
Auttakaa, pls.
Minulle B-lausunnon kirjoittanut psykiatri antoi diagnoosin F32.2., mutta Kela siis katsoo, että olen vain työuupunut ja täysin työkykyinen ja että minun pitäisi olla töissä, kun B-lausunnon mukaan mm. hahmotan tilanteeni melko hyvin. Halleluja! Vakavasti masentunut ilmeisesti ei pysty "hahmottamaan tilannettaan melko hyvin". Olen kyllä hahmottanut mm., että tilanteeni on täysin epätoivoinen enkä jaksa tehdä käytännössä yhtään mitään!
Onko muilla vastaavia kokemuksia? Miten tämän kanssa pitäisi nyt toimia? Miten tämä on ylipäätänsä mahdollista: B-lausunnon antanut psykiatri määrää parin kuukauden sairaslomalle ja Kela vaan toteaa, että mees laittaen töihin vaan siitä - sulla mikään oo!!
Elämä ei vois nyt vähempää kiinnostaa. Kun ennen en halunnut elää, niin nyt todellakin haluan kuolla. Ei tämä Kelan päätös siihen se keskeinen syy tietenkään ole, mutta se on se vihoviimeinen pisara, joka näyttää katkaisevan tämän kamelin selän.
Auttakaa, pls.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Olen kuullut paljonkin tuollaisista tapauksista. Kelan asiantuntijat tekevät kielteisen päätöksen potilasta tapaamatta. Potilas ja hoitava lääkäri tietävät tilanteen parhaiten. Ehkä sun pitää puhua uudelleen psykiatrille. Kelan rahat on tietysti rajalliset, mutta ei ihminen voi olla sairaana työkykyinen. En voi muuta apua antaa.
Kiitos vastauksestasi. On hyvä kuulla, että joku
muukin ajattelee asiasta samansuuntaisesti kuin minä.
Siinä B-lausunnossa psykiatri muuten kirjoitti mm.,
että todennäköisesti tämä parin kuukauden (lisä)
sairausloma ei riitä, vaan että tarvitaan
vielä lisää s-lomaa. Mutta kattia kanssa.
Olen niin ahdistunut tilanteesta, että sydän
hakkaa taas tuhatta ja sataa, rintaan pistää, huippaa, oksettaa ja ...
Ja paremmilla perusteluilla,esim. joltain
toiselta lääkariltä joka noita on tehnyt ennenkin.
Vaikeaa varmasti on kelan kanssa kun pitäisi
olla jotain "näyttöä" tilan vakavuudesta.
Yksi vaihtoehto on sitten mennä pelailemaan
työvoimatoimiston kanssa mutta sitä ei kyllä
vakavasti masentunut jaksa, ainakaan pitkään.
Kiitokset hyvistä neuvoistasi.
Joo ... varmaan täytyy pyytää lausuntoa joltain toiselta psykiatrilta / erikoislääkäriltä. Tämä lausunnon antanut psykiatri on kyllä ollut näissä hommissa parikymmentä vuotta, joten olisi luullut, että hän tietää, miten se lausunto kirjoitetaan. Hoitava lääkärini minut hänelle lähetti, en minä itse häntä valinnut. Ei sen puoleen, minulla ei ole aavistustakaan, millä perusteella tällainen lääkäri pitäisi valita. Ehdotuksia?
Työkkäriin en käsitykseni mukaan voi mennä, kun olen ns. vakitöissä. (en vain enää saa töistä s-loman aikaista palkkaa). Töihin olen toimittanut tämän viimeisimmän s-lomatodistuksenkin. Olisihan se mahtavaa, jos tässä pitäisi vielä ruvetakin soittelemaan töihin, että kukkuluuruu ... en ookkaa kipee ... saanko tulla jo töihin. Ja mennä sinne sitten zombiena laahustaan sinne käytäville. Joopa joo. Niin ja ei kai sen työnantajan ole pakko edes ottaa minua kesken sairasloman töihin? Näin olen ymmärtänyt. Voi mikä sotkujen sotku.
Elämä ei oo !
kyllä minulla taasen pieni poikkeama vain sinun diagnoosistasi ja opiskelen, sekä työskentelen, tosin seroquelin ja optiparin avulla
Hyvä, että voit työskennellä ja opiskella (melko rankasta) diagnoosistasi huolimatta. Oletko kyennyt siihen koko sen ajan, kun sinulla on ollut kyseinen diagnoosi?
Minua hoitaneet lääkärit ovat arvioineet työkyvyttömyyteni suhteessa siihen työhön jota teen. Mm. vakavan masennuksen mukanaan tuomat kognitiiviset ongelmat (esim. lukemiseen ja laskemiseen liittyvät ongelmat) ja äärimmäisen huono keskittymiskyky, sekä yleinen mielialan voimakas lasku ovat varmaankin vaikuttaneet siihen, että minua on pidetty työkyvyttömänä. Mutta mistäpä minä mitään tiedän!
Olen opiskellut aina työn ohessa, mutta nyt en pysty lukemaan (= silmäilemään) kuin sivun kerrallaan.
liian asiallisesti ja hilitysti --> antanut terveen ja "normaalin" vaikutelman.
Johtuneeko luonteestasi vai lääkityksestä.
Minä olen temperamenttinen ja ilmaisen itseäni ajoittain turhankin eloisasti. Jo tämä olisi ilmeisesti riittänyt psykiatrille toteamaan minut sairaaksi. Harmittavampaa oli, että lääkäri arvioi minut myös terapiakelvottomaksi.
Olisi pitänyt vähän hillitä itseään. Mutta eläkepaperit tuli että paukahti, masennusdiagnoosilla. (´työuupumus´ ei ainakaan siihen aikaan ollut eläkeperuste)
Olen kyllä normaalisti melko räiskyvä pakkaus, mutta viimeisten kuukausien aikana olen muistuttanut enemmänkin robottia.
Lausunnon antanut psykiatrihan se "virallisesti" tuon vakavan masennuksen dignoosin ja pitkän sairausloman antoi. Jos olin niin asiallinen, niin olisi sanonut, että mene töihin.
Minulle oli suuri järkytys hyväksyä vakavan masennuksen diagnoosia. Sitten kun sen pikku hiljaa aloin hyväksyä, niin saankin kuulla, että ei minulla mitään masennusta ole, työuupumus vain.
päivä varmaan. Kun oikein kauan on odottanut vastausta ja sitten se tulee.... Hui mikä jännitys ja sen laukeaminen - monttuun(ko?). !
Minua kiinnosti varsinkin tämä kohta:
"B-lausunnon mukaan mm. hahmotan tilanteeni melko hyvin." Oon keski-ikäinen ja on kertynyt elämässä avunhakua ja saamista paljonkin. Minullakin se "ongelma", että osaan puhua liian hyvin, analyyttisesti, älykkäästi... Vaikuttaa, kuin hallitsisin elämääni aivan kadehdittavan hyvin! Minä tosiaan ilmaisen niin "hyvin" itseäni ja olotilaani, että kuuntelijalla ei jää siihen mitään lisättävää. Koen sen kääntyvän niin, että en saa mitään apua, vaikka olisin kuinka tuskainen, ahdistunut, masentunut, lamaantunut, erilaisista neuroottisista oireista kärsivä... Olen niin "tikkana" aina sitten, kun pitää kertoa itsestään, että vaikuttaa tosiaan ettei 'mua mikään vaivaa'.
En 'osaa olla pieni, heikko, apua tarvitseva', vaan tosiaan liian asiallinen ja analysoin asian kuin asian; tiedän syyt ja seuraukset. Vikanani on alkaa pitää pikku luento elämästäni, ja oitis kuulija ajattelee, että mitäs tässä, senkun polskutat. Joskus tulee eteen tilanne, että kukaan ihminen ei voi auttaa ? Silti toivoisin, että edes kuuntelisi. - Joka tapauksessa luulen, että jostakin tällaisesta on kyse sinullakin. Hyvin toteat: "Olen kyllä hahmottanut mm., että tilanteeni on täysin epätoivoinen enkä jaksa tehdä käytännössä yhtään mitään!"
Onko niin, että esim. minä, jos sanon, että tarvitsisin apua esim. joihinkin käytännön asioihini, niin en saa sitä. Mutta jos olen tietämätön, että en selviä ja sivullinen huomaa, niin sitten apua saisi. ? Voih meitä! Eikö se ole kuitenkin kiitollista, ettei olla psykoosin puolella, jolloin kontrolli ja itsearviointi vielä toimii, aika kivastikin.
Minulla on todellakin oikein psykologisilla testeillä (viimeksi vuosi sitten, terveenä!) osoitettu (varmaan Kela olisi tästäkin eri mieltä :(, että minulla on erinomainen kokonaisuuksien hahmottamiskyky sekä loogis-analyyttinen päättelykyky. Ei kai masennuksessa tai muissakaan mielen sairauksissa ihan kaikki taidot häiviä (väliaikaisesti) kuin taivaan tuuliin. Mutta jos nyt joutuisin samoihin testeihin, niin tulos olisi kyllä heikko tuohon viimevuotiseen verrattuna.
Minäkään en osaa olla heikko ja apua tarvitseva. Kuinka osaisin, kun olen pienestä pitäen vastannut (=joutunut vastaamaan) sellaisista asioista, joihin ikä ja kokemus eivät olisi riittäneet. Mutta niin on vaan uitu kylmissä vesissä monta kertaa ja aina on jotenkin rannalle selvitty - enemmän tai vähemmän haavoittuneena. Nyt tilanne on siinä mielessä erilainen: olen valmis luovuttamaan. Tämä maailma vain ei ole minua varten. Sitä ovat vuodet minulle yrittäneet opettaa. (Entisenä) ikuisena optimistina en sitä vain halunnut uskoa. Nyt tiedän paremmin!
Kiitos, että jaoit omia kokemuksia kanssani.
Kävin tänään työterveyslääkärin vastaanotolla. Hän oli täysin hämillään siitä, että erittäin pitkän kokemuksen omaavan erityislääkärin B-lausunto ja diagnoosi mitätöitiin ihan noin vain. Lääkärini soitti oikein Kelaankin ja sieltä saatiin sen verran lisätietoa, että psykiatri oli tehnyt dignoosini VÄÄRIN. Vakavaa masennusta ei kuulemma voi diagnosoida niin kuin kyseinen psykiatri sen diagnosoi. Työterveyslääkäri passitti minut takaisin ko. psykiatrin puheille, mutta pääsen sinne vasta viikkojen kuluttua. Mutta hoitavan lääkärin mukaan minulla on edelleen vakava masennus (ilman psykoottisia oireita) ja olen sen perusteella työkyvytön. Hän ei osannut enempää auttaa.
Ehkä edessä on sitten se kauhuskenaario, että joudun palaamaan töihin, vaikka hädin tuskin pysyn edes työajan mittaista aikaa yhtäkyytiä hereillä. Mutta onpahan sitten mahdollisesti ainakin potkut tiedossa, kun en pysty hoitamaan hommiani. Ehkä dignoosiksi kelpaisi potkuista johtuva vakava masennus. Tuskinpa.
Kysynkin muilta vakavasti masentuneilta: miten teidän diagnoosinne on tehty?
Kirjoitit vielä:
"...vaikka hädin tuskin pysyn edes työajan mittaista aikaa yhtäkyytiä hereillä. Mutta onpahan sitten mahdollisesti ainakin potkut tiedossa, kun en pysty hoitamaan hommiani. Ehkä dignoosiksi kelpaisi potkuista johtuva vakava masennus."
- Koettu on. Olen ollut työelämässä 'terveenä' ja samalla oireisena ja persoonallisuushäiriöisenä, vuosikymmenen. Viime työpaikassani keskittymiskykyni ja hidastumiseni mitä työn tuotoksiin tulee alkoi tehdä työnantajaa tyytymättömäksi. Sitten kun siihen vielä lisätään, että liukuvasta työajasta huolimatta myöhästyin noin joka toinen aamu muutama kymmenen minuuttia, NIIN - sain potkut. Homma olisi ollut pitkä määräaikaisuus, mutta näistä em. syistä pistivät minut koeajan jälkeen pois.
Okay, itse onneksi hyvin ymmärrän, missä mennään, paremminkin kuin he. Olen sikäli sopusoinnussa asian kanssa. Ja kun irtisanotaan, niin silloinhan ei menetä ans.sid.päivärahaa. Itsetuntoon tämä on vaikuttanut niin, että olis vuorenkorkuinen kynnys minun pystyä aloittamaan vielä työsuhteessa, jos sen löytäisinkin. Statukseni on työtön, mutta omassa sisimmässäni olen eläkettä odottava työkyvytön; semmoinen sekasikiö. - Ollaan näin sitten ja apunanihan on 'ylen hyvä älyllinen ja analyyttinen ja oivaltava kyky arvioida koko elämäänsä'. Ei se kyllä tunnu varsinaisiin oireisiin mitään auttamaan. Keskittymiskyvyn puute ja päättämättömyys mitä pienemmissäkin asioissa on ihan kurjinta. Kirjoja, esimerkiksi, ei voi lukea. Siis ei voi, pää menee 'harakoille' heti.
En halua alkuperäistä masentaa. Oikeastaan aseeksesi voisit ottaa senkin, että alat työstää itseäsi olemaan sinut sen 'vaivaisuuden' kanssa, joka sinussa on todettu diagnooseineen. Ne diagnoosithan ovat vaikea juttu! Kuulemma vain sopimuskysymyksiä, jotta paperiasioita voidaan yleensäkin hoitaa. - Tässä ne nyt sitten ovat, sinunkin paperiasiasi. Kyllä sinä varmaan eteenpäin pääset, mitä se sitten onkin. Ensin olet kriisissä, eikä ihme. Auttaisiko arvottaa elämää uudelleen? Auttaisiko ajatella, että työssäkin on karmeaa, raskasta ja epävarmaa, terveilläkin. Ei silti, tiedän, että henk.koht. taloudelliset asiat ovat se suurin tekijä, miltä kaikki nyt tuntuu (turvattomalta tms.). Tsemppiä.
annoit minulle pureskeltavaksi. Hyvä niin. Jälleen löytyi niitä samanlaisuuksia:)
Käyn nyt niin ahdistuneisuuden ylikierroksilla, ettei mitään väliä.
Ei minulla ole mitään pakottavaa hinkua päästä takaisin töihin, vaikka yleensä olenkin kovasti tykännyt tehdä töitä. Eli siinä mielessä voisin vallan mainiosti arvottaa elämää uudelleen siten kuin ehdotit. Mutta kun työttömänäkään ei voi loputtomiin olla ja jollakin olisi kuitenkin elettäväkin. Tosin ruokahaluni on nykyään niin olematon, että halvaksi tulee ainakin tuo ruokapuoli. Ja vaikka rahaakin olisi, niin motivaatiota elämiseen ei nyt kertakaikkiaan ole. Minulla ei ole enää unelmia, tavoitteita eikä odotuksia. On vain tyhjä, harmaa taulu. :(
Turhaan, aivan turhaan ... olen uhrautunut monessakin asiassa. Olen tästä itselleni erittäin, erittäin, erittäin vihainen.
"Turha on takoa rystyset verillä, mielessä huomisen huolekas ehtoo..." - Miten toi menikään ja mistä on kotoisin.
Kun oikein ajattelet sivusta tuntemiasi ihmisiä ja vaikka julkkiksia, niin eikös meidän inhimillinen osa ole AINA se, että kaikki ns. uhrautuminen on turhaa. Tuon kokemuksen voi meistä jokainen saada, terveemmätkin! Tännehän jaa kaikki, siis kaikki; tekemiset, aikaansaannokset, maat ja mannut. En halua olle synkistävä, vaan realisti. Suhteuttamisen kyky on ihan hyvä. Lopultahan ihmistä riisutaan, ja joku toinen jatkaa esim. sitä hommaa työelämässä. Meistä jokaisen (siis jokaisen!) voi ja tuleekin voida korvata, sepä on realiteetti.
Et olisi itsellesi vihainen nyt ollenkaan !!! Olet ajallasi tehnyt kuin olet hyväksi nähnyt ja tuntenut, se pätkä elämää oli sinun kuljettava ja elettävä, uhrattavakin. Sun ja mun jälkeen tulevat toiset. Ei syistä ja eri ikäisinä me vaan siirrymme syrjään tai muihin tekemisiin. Meidän arvomme ei ole kiinni, kuten tiedät, edes niistä asioista, joissa olimme uhrautujan paikalla. Minäkin olen elämäni elänyt nykytermein liian kiltisti, mutta en kadu. Sen vain piti mennä niin, oli siitä hyötyä, joillekin ja vaikka yhteiskunnallekin (suuret on luulot itsestäni :-) . Nyt, olkoon sitten loppu tuo vaihe ja uutta vaihetta mahtuu, selaista kun on tullakseen.
Vertaa vaikka presidenttiin tai johonkin isokenkäiseen tms. idoliin. Sekin puuhaa hommaansa vain loppujen lopuksi pienen ajan elämästään, uhrautuen. Sitten joillakin hyvinkin yht'äkkiä kaikki LOPPU.
"Kun on menettänyt kaikki mahdollisuudet, niin silloinhan, itse asiassa, ihmisellä on KAIKKI mahdollisuudet - edessä." Huomiseen, heips.
No uhrautuminenhan se vasta turhaa hommaa onkin, siinä olet täysin oikeassa ... mutta miksi sitä ei voinut oppia edes hieman helpommalla tavalla!? Liian kilttikin olen ollut, vaikka kyllä minusta jämäkkyyttäkin on tarvittaessa löytynyt. Nyt ei kyllä löydy oikein mitään ulottuvuuksia :(
"Kun on menettänyt kaikki mahdollisuudet, niin silloinhan, itse asiassa, ihmisellä on KAIKKI mahdollisuudet - edessä."
Tästä lainauksestasi tulee mieleen eräs teatterissakäynti. Olin nimittäin vuosia sitten katsomassa erästä näytelmää, jossa todettiin: "Taso se on pohjallakin". Se oli minusta hauskasti ja laittamattomasti sanottu. Silloin olin aivan varma, että SE pohja oli jo saavutettu, mutta mitä vielä. Sen jälkeen on löytynyt aina vain uusia pohjanpohjanpohjanpohjan(jne)pohjia.
Jos mahdollisuuksia vielä on, niin ne ovat ilman muuta edessä. Missäs muuallakaan. Tosi on. Ja mullahan on tässä käsillä jopa sellainen mahdollisuus, että menisin ensi viikolla töihin! Wau! Siinä saattaisivat asiakkaat olla ihmeissään. Heilläkinhän voisi olla mahdollisuus vaikka aivan uusiin kokemuksiin! Mahtaisvatkohan tunnistaa edes samaksi - paitsi vanhoista vaatteista tietysti.
Nyt on aika mennä yöpuulle. Toivottavasti saan vielä lukea lisää ajatuksia herättäviä kirjoituksiasi :) Heips!