ihan

tuossa,että sinun kannattaa hakea tukea itsellesi.Rintasyöpäyhdistyksestä saat itsellesi tukihenkilön,jos haluat,sinne voi myös soittaa sairaanhoitajalle,ja jutella hänen kanssaan.Myös mielenterveystoimistosta saat psyykkistä tukea tarvitessasi.Kirjoittele myös tänne palstalle,saat vertaistukea.Moni meistäkin on menettänyt toisen rintansa niin minäkin helmikuussa.

vähän "myöhäis herännäinen" tämän mun rinnattomuuden kanssa.Kun toinen rinta poistettiin olin vain hirveän helpottunut,ettänyt se syöpä on sitten varmaan kokonaan pois! sain myös taxot ja seff hoidot,enkä hoitojen aikanakaan juuri rintaani surrut,olin kai niin uupunut. Myöhemmin annoin poistaa toisenkin rinnan,geenivirheen takia oli suurempi riski että syöpä uusii siihen.Ja aattelin että mitäs sillä,kun toinen on jo pois.Vaihtoehto oli usein toistuvat kontrollit.Vasta nyt keväällä,kun olen toipumassa masennuksesta,olen jotenkin tajunnut,että tosiaan olen rinnaton. Pidän proteeseja ,ettei päälle päin näy,mutta joskus riisuutuessa tulee todella pahamieli. psykiatri sanoi,että usein menee jopa parikin vuotta,ennen kuin täysin sopeutuu muuttuneeseen ruummiin kuvaan. ja uskon kyllä sopeutuvani,no,olinhan elämäni ensimmäiset 13.vuottakin rinnaton,,ja kun masennukseni lopullisesti hellittää,ehkä sitten tämäkin rinta asia siirtyy kokonaan taka alalle. elämässä on paljon muutakin. lapseni olen imettänyt yli 20.vuotta sitten. Voimia kaikille ja tehdään tästäkin päivästä parempi. lähden nyt terapeuttiani tapaamaan, mieli alani on parempi,kun palaan taas kotiin!

muumiaiti kirjoitti:

vähän "myöhäis herännäinen" tämän mun rinnattomuuden kanssa.Kun toinen rinta poistettiin olin vain hirveän helpottunut,ettänyt se syöpä on sitten varmaan kokonaan pois! sain myös taxot ja seff hoidot,enkä hoitojen aikanakaan juuri rintaani surrut,olin kai niin uupunut. Myöhemmin annoin poistaa toisenkin rinnan,geenivirheen takia oli suurempi riski että syöpä uusii siihen.Ja aattelin että mitäs sillä,kun toinen on jo pois.Vaihtoehto oli usein toistuvat kontrollit.Vasta nyt keväällä,kun olen toipumassa masennuksesta,olen jotenkin tajunnut,että tosiaan olen rinnaton. Pidän proteeseja ,ettei päälle päin näy,mutta joskus riisuutuessa tulee todella pahamieli. psykiatri sanoi,että usein menee jopa parikin vuotta,ennen kuin täysin sopeutuu muuttuneeseen ruummiin kuvaan. ja uskon kyllä sopeutuvani,no,olinhan elämäni ensimmäiset 13.vuottakin rinnaton,,ja kun masennukseni lopullisesti hellittää,ehkä sitten tämäkin rinta asia siirtyy kokonaan taka alalle. elämässä on paljon muutakin. lapseni olen imettänyt yli 20.vuotta sitten. Voimia kaikille ja tehdään tästäkin päivästä parempi. lähden nyt terapeuttiani tapaamaan, mieli alani on parempi,kun palaan taas kotiin!

En minäkään uutta kaipaa enää tässä iässä, mutta ensimmäisen kokopoiston tapahtuessa olin vasta jotain 36-37 -vuotias ja siksi rekonstruktio oli lääkärinkin mielestä ihan itsestään selvä asia.