Asianajopalkkiot

Totta kait asinajopalkkio sovitaan aina etukäteen ja usein myös ehdollisena. On niin, että jos juttu voitetaan, maksaa valtio lystit tai riita-asioissa hävinnyt osapuoli. Jos juttu hävitään, maksaa asiakas laskun. Uskoakseni kumpaakin tapausta varten lienee usein oma sopimuksensa. Voitetun jutun palkkio on vain murto-osa hävityn jutun palkkioista. Eihän tälläinen sopiminen maksa kuin paperipalan hinnan, mutta voitot ovat huimia. Juristithan ne käytännössä hoitavat Venäjän kaupan kaksoislaskutuksenkin, joten kokemusta löytynee.

USA:ssa on määrätyllä asianajajaryhmällä aivan tapana tehdä sopimuksia, joissa asianajajan palkkio on määräosuus asiakkaalle tuomitusta korvauksesta. Hävitystä jutusta asianajaja ei saa mitään korvausta.

Lakia pitäisi muuttaa siten, että valtion tai hävinneen osapuolen maksettavaksi tuomittavat oikeudenkäyntikulut olisi laissa määritelty tietyn suuruiseksi. Hävitystä jutusta, jonka asiakas maksaa asianajajalle, voisi asiakas ja asianajaja sopia edelleen täysin vapaasti. Tämä rohkaisisi tavallista ihmistäkin vaatimaan oikeutta "rikkaita" tai suuryhtiöitä vastaan. Suomi palaisi oikeusvaltioksi edes kustannusten kannalta asiaa tarkisteltaessa.

Nalle kirjoitti:

Totta kait asinajopalkkio sovitaan aina etukäteen ja usein myös ehdollisena. On niin, että jos juttu voitetaan, maksaa valtio lystit tai riita-asioissa hävinnyt osapuoli. Jos juttu hävitään, maksaa asiakas laskun. Uskoakseni kumpaakin tapausta varten lienee usein oma sopimuksensa. Voitetun jutun palkkio on vain murto-osa hävityn jutun palkkioista. Eihän tälläinen sopiminen maksa kuin paperipalan hinnan, mutta voitot ovat huimia. Juristithan ne käytännössä hoitavat Venäjän kaupan kaksoislaskutuksenkin, joten kokemusta löytynee.

USA:ssa on määrätyllä asianajajaryhmällä aivan tapana tehdä sopimuksia, joissa asianajajan palkkio on määräosuus asiakkaalle tuomitusta korvauksesta. Hävitystä jutusta asianajaja ei saa mitään korvausta.

Lakia pitäisi muuttaa siten, että valtion tai hävinneen osapuolen maksettavaksi tuomittavat oikeudenkäyntikulut olisi laissa määritelty tietyn suuruiseksi. Hävitystä jutusta, jonka asiakas maksaa asianajajalle, voisi asiakas ja asianajaja sopia edelleen täysin vapaasti. Tämä rohkaisisi tavallista ihmistäkin vaatimaan oikeutta "rikkaita" tai suuryhtiöitä vastaan. Suomi palaisi oikeusvaltioksi edes kustannusten kannalta asiaa tarkisteltaessa.

Jep,

on suorastaan käsittämätöntä ettei demarit ole saaneet aikaiseksi "oikeusapulaitosta" joka koordinoisi kansalaisten oikeusturvaa ja ainakin julkistahojen kanssa käytävää oikeusaputoimintaa.

Se voisi asettaa korvausrajat oikeudenkäyntikuluissa samaan tapaan kuin lääkkeissäkin on. Kansalaiset voisivat ostaa lisäturvaa yksityisinä vakuutuksina. Nimen omaan pitäisi puuttua juristien tuntilaskutushintaan ja kansalaisen kuluttajasuojaan jos lakimies tyrii muotoseikoissa. Samoin OAL voisi määritellä kohtuulliset todistajan palkkiokorvaukset (esim. vain matkakulut ja päivärahat kirjanpidon perusteella tapahtuneet tulonmenetykset yrittäjille)

Pitääkin laittaa oppositiolle vinkkiä ;-)

Tuo mitä ihan oikein sanot, että kansalainen ei rohkene lähteä asiassaan ollenkaan liikkeelle, ruokkii myös eräitten konnien röyhkeyttä.

Oikeuskuluillahan voi jopa uhata: yritäppäs käräjöidä minua vastaan, minulla perse kestää, mutta entäs sinulla. Oikeuskuluihin vedoten voi kiristää: jos et tee niin kuin sanon, niin katsotaan käräjillä, minulla jne.

Kun röyhkimys usein on sellainen, joka alun alkaenkin tekee epäselviä papereita ja mutkistaa oikein tarkoituksella asioita, kysymys on harkitusta rikollisesta toiminnasta, jossa tekotavalle tyypillisesti puhutaan laista mikä se laki milloinkin sitten onkin, yleensä jokin muu kuin rikoslaki kuitenkin, mikä on syytä panna oikein alleviivaten merkille aihe kun on kuuma asianomaisten hyppysissä eikä siihen sovi viittailla, ja tuomioistuimista, ja pelotellaan hintavilla ja raskailla oikeustoimilla ja selitetään että sitä on ennenkin voitettu näitä juttuja, ennenkin ovat uhrit luopuneet.

Näillä on aina olevinaan ns. oikeus saada itselleen sitä ja tätä oikeutta, ja muut ovat kohtuuttomia heitä kohtaan, ja niin päin pois. Semmoisia kansanmiehiä. Juristit eivät mielellään ota näiden aiheuttamia juttuja, koska työmäärään nähden niissä on vähän rahaa ja näiden uhrit on putsattu, ja ovatpa he usein oikeudessa pakotetut tunnustamaan sinisilmäisyytensä. Hävetään sitä, että on tultu petetyksi ja on tullut sovitelluksi kun toinen uhkailee. Lisäksi tuttavat ovat ryytyneet pohtimaan tuollaisen sian kulloisiakin temppuja, kurkkua myöten täysiä enempää kuulemaan uhrin vaivoista tällaisten kynsissä.

Pahinta on kuitenkin, että uhrit eivät usko menestyvänsä eivätkä voivansa palkata kallista juristia järjestämään kertyneen laajan aineiston, milloin se on tallessa. Usein ei ole, koska kuprua tehdään monen vuoden tähtäyksellä. Kuitit ja kirjanpidot niin ja näin sitten, ja omia muistiinpanoja ei ole tehty saati että olisi todisteet, miten on valehdeltu.

Juristikunnan tietysti pitäisi itsensä ryhdistäytyä ottamaan sama rooli vähän niin kuin on papeilla, että jospa aatteesta parannettaisiin maailmaa tässä kohdassa, keskellä ammatin ydin- ja osaamisaluetta, käytäisiin syntisiin käsiksi. Mutta näiden liikkuvaisten ja toimintansa hajauttavien toimijoitten perässä juokseminen pitää olla harrastus, ei siihen muuten rupea kuin aatteesta, niinhän se on.

Eli kumman kanssa pitäisi painia, juristienko vai näiden elämänurakelmien?