Tänään viimein tapahtui se, mitä olen pelännyt jo monta kuukautta: en olisi millään halunnut mennä kotiin koulusta päästyäni. Siellä odottaisi vaan se sama tyhjyys, joka siellä on ollut jo puolitoista vuotta: laitan ruokaa, teen läksyt, kuuntelen musiikkia, menen nukkumaan. Ja sama tyhjyys ylettyy ihmissuhteisiinikin: alkoholisti-äiti, vuorotyötä tekevä ja avopuolisonsa kanssa aikaa viettävä ainut ystävä, isä, jota ei enää kehtaa vaivata ongelmillaan ja siskot, jotka ovat liian nuoria jakamaan minun taakkani. Teki mieli vaan juosta pakoon omaa kotioveaan ja pyytää ensimmäistä vastaantulijaa juttelemaan kanssaan ihan mistä vaan. En vaihtanut nimittäin sanaakaan kenenkään kanssa tänään. Arvatkaapa, meninkö kuitenkin vain sisälle?
Kolmen vuoden ajan lukiossa ollessani olen yrittänyt kovasti rakentaa ystävyyssuhteita, mutta kaikki viritelmät kaatuvat joko muiden henkilökohtaisiin ongelmiin tai sitten siihen, etten minä uskalla avautua ja olla niin kuin ihmiset on. Minussa on joku perkeleen lukko, jonka avaimen hukkasin kauan sitten pääni sisälle.
Päivästä toiseen sitä kulkee sumussa ja toivoo, että ehkä tänään löytyisi se ihminen, jolla riittäisi kärsivällisyyttä odottaa, että opin luottamaan ja päästämään lähelle. Se ihminen, joka rakastaisi ja ymmärtäisi. Tiedän, että pitäisi pystyä hyväksymään itse itsensä ja arvostamaan itseään, mutta minulle se ei enää riitä. Ihminen tarvitsee myös muiden kuin itsensä hyväksyntää ja rakkautta.
Mä olen nyt viimeiset viisi vuotta järkeillyt ja takonut päähäni, että sitä selviää perheen ja yhden kaverin voimalla, vaikka ne eivät jakaisikaan samoja kiinnostuksen kohteita yms. Että riittää, kun itse nauttii ilonlähteistään ja harrastuksistaan. Nyt mä olen kuitenkin herännyt kaipaamaan sellaisia ihmisiä, jotka pitäisi samoista asioista kun minä. Löytäs jonkun, joka kävisi mun kanssa keikoilla ja leffassa, tai edes kahvilla juttelemassa päivän uutisotsikoista.
Olen myös tajunnut, että harvassa ovat ne ihmiset jotka uskaltavat mennä puolituntemattomille höpöttämään ja että itse kai se on aloitteita alettava tekemään (olen muuten aika nopea - tämän tajuamiseen ei mennyt kuin 20 vuotta). Joten ajattelin aloittaa tällä vuodatuksella täällä. Eihän sitä heti uskalla vuosien ujouden ja hiljaisuuden jälkeen kasvotusten kenellekään mitään mennä selittämään. =)
Nyt jäljellä on vaan enää se ongelmista suurin: miten ihmeessä minä kuitenkaan uskallan mitään tehdä? Juttusille ryhtyminen on nimittäin mulle niin pelottava asia, että vuosia olen mieluummin paennut kotiin vihaamaan omaa pelkuruuttani kuin edes ehdottanut kemian tunnilla vieressä kuukauden päivät istuneelle mukavalle tyypille kahville menoa.
Kaiken kiertelyn ja kaartelun sekä itsensä esiin tuomisen jälkeen tahtoisinkin tietää, onko palstalla muita samankaltaisten ongelmien kanssa kamppailevia ja jos on, niin miten te olette niitä ratkaisseet? Entäs mistä asioista te haluaisitte, että teille tullaan juttelemaan? Säästä, urheilusta, musiikista? Kaikenlainen apu otetaan avosylin vastaan.
Lopuksi kiitos, jos jaksoit lukea. Kirjoitin pitkästi, tiedän.
Kolmen vuoden ajan lukiossa ollessani olen yrittänyt kovasti rakentaa ystävyyssuhteita, mutta kaikki viritelmät kaatuvat joko muiden henkilökohtaisiin ongelmiin tai sitten siihen, etten minä uskalla avautua ja olla niin kuin ihmiset on. Minussa on joku perkeleen lukko, jonka avaimen hukkasin kauan sitten pääni sisälle.
Päivästä toiseen sitä kulkee sumussa ja toivoo, että ehkä tänään löytyisi se ihminen, jolla riittäisi kärsivällisyyttä odottaa, että opin luottamaan ja päästämään lähelle. Se ihminen, joka rakastaisi ja ymmärtäisi. Tiedän, että pitäisi pystyä hyväksymään itse itsensä ja arvostamaan itseään, mutta minulle se ei enää riitä. Ihminen tarvitsee myös muiden kuin itsensä hyväksyntää ja rakkautta.
Mä olen nyt viimeiset viisi vuotta järkeillyt ja takonut päähäni, että sitä selviää perheen ja yhden kaverin voimalla, vaikka ne eivät jakaisikaan samoja kiinnostuksen kohteita yms. Että riittää, kun itse nauttii ilonlähteistään ja harrastuksistaan. Nyt mä olen kuitenkin herännyt kaipaamaan sellaisia ihmisiä, jotka pitäisi samoista asioista kun minä. Löytäs jonkun, joka kävisi mun kanssa keikoilla ja leffassa, tai edes kahvilla juttelemassa päivän uutisotsikoista.
Olen myös tajunnut, että harvassa ovat ne ihmiset jotka uskaltavat mennä puolituntemattomille höpöttämään ja että itse kai se on aloitteita alettava tekemään (olen muuten aika nopea - tämän tajuamiseen ei mennyt kuin 20 vuotta). Joten ajattelin aloittaa tällä vuodatuksella täällä. Eihän sitä heti uskalla vuosien ujouden ja hiljaisuuden jälkeen kasvotusten kenellekään mitään mennä selittämään. =)
Nyt jäljellä on vaan enää se ongelmista suurin: miten ihmeessä minä kuitenkaan uskallan mitään tehdä? Juttusille ryhtyminen on nimittäin mulle niin pelottava asia, että vuosia olen mieluummin paennut kotiin vihaamaan omaa pelkuruuttani kuin edes ehdottanut kemian tunnilla vieressä kuukauden päivät istuneelle mukavalle tyypille kahville menoa.
Kaiken kiertelyn ja kaartelun sekä itsensä esiin tuomisen jälkeen tahtoisinkin tietää, onko palstalla muita samankaltaisten ongelmien kanssa kamppailevia ja jos on, niin miten te olette niitä ratkaisseet? Entäs mistä asioista te haluaisitte, että teille tullaan juttelemaan? Säästä, urheilusta, musiikista? Kaikenlainen apu otetaan avosylin vastaan.
Lopuksi kiitos, jos jaksoit lukea. Kirjoitin pitkästi, tiedän.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Monella meistä on yhtä vaikeaa mennä juttelemaan tuntemattoman kanssa.Aina kuitenkin ilahtuu,jos joku tulee juttelemaan,ei tietty känninen.Kyllä ystäviä,ja tuttuja tulee vuosien myötä.On myös itse rohkaistuttava.Nyt tulee kesä,ja on helpompaa tutustua ihmisetkin viihtyvät enemmän ulkona.Rohkeasti vaan mukaan.
Ihan sama elämäntilanne itelläni!!! , olen tosin 18v poika. Itse "murruin" ja menin terapeutille juttelemaan asioista, mikä oli hyvä juttu... se auttaa kun antaa toisen varmasti luotettavan auttaa itseään avautumaan.
Minäkin kävin terapiassa 3,5 vuotta vakavan masennuksen takia, mutta terapia loppui viime marraskuussa parannuttuani. Olen tosi onnellinen, että en tarvitse enää ammattiauttajan apua ongelmiini, mutta samalla suren sitä, että menetin ainoan kanavan purkaa ajatuksiani ja saada ymmärrystä. Koko terapian ajan "opiskelin" sosiaalisissa tilanteissa toimimista ja paljon opinkin, mutta vaikeeta tämä on vieläkin.
Onneksi täällä on samaa kokeneita/kokevia ihmisiä, helpottaa kun voi jakaa kokemuksiaan. =)
En nyt ota kantaa heti muuta kuin tuohon että mistä haluisitte että tullaan juttelemaan.
Otsikossa sanon jo mistä vaan, mutta se vaihtelee varmaan yksilöitäin tosiaan. Itse kykenen juttelemaan lähes mistä vain järkevän kuuloisesti, vaikka en paljoa tietäisikään. Melko hyvä yleistietoni tietysti tekee ihmeitä.
No oikeastaan mikä tahansa juttu käy. Vaikka se että onpas sää tänään harvinaisen hieno. En minä pahasti hätkähtäisi. Paras avaus joka mulle juttelemaan alkaneella on ollut, se että lepositeet on muuten aika helvetilliset...
Haha. Että hymyilyttää vieläkin se. Ujosteli ja laukas sitten mitä sattuu kai. Seurusteltiin pari vuotta.
Toki siinä että joku joka vaan sattuu tulemaan kadulla vastaan ja alkaa juttelemaan, herättää kyllä kummastusta.
Mutta esim baarissa tai kuolussa jne. ympäristössä, olisi kai valmis mihin tahansa puheen avaukseen.
Siitä sitten on kai mahdollista edetä mihin tahansa suuntaan jutussa. Jos musiikki maku tai muu sattumalta paljastuu hyvinkin saman kaltaiseksi ja sitä rataa.
Muuten Mokoma on ihan ok, mutta Stam1na pesee sen kyllä suomen kielisen metallin rintamalla 6-2
Tai en nyt sanoisi uudempaa levyä mahtavaksi, mutta Stam1na albumi pesee koko Mokoman tuotannon yksinään... Oli pakko sanoa. Vaan ovathan hieman erityylistä.
http://www.youtube.com/watch?v=xE_nwN46D-0
En aio tai halua millään tavalla minimoida, vähätellä tai halventaa sinua. Minä sanon vain totuuden, ja ole valmis kestämään se.
"Tänään viimein tapahtui se, mitä olen pelännyt jo monta kuukautta:"
Eikö se ole mukavaa kun ei tarvitse enää pelätä ja se on ohi ?
"Kolmen vuoden ajan lukiossa ollessani olen yrittänyt kovasti rakentaa ystävyyssuhteita, mutta kaikki viritelmät kaatuvat joko muiden henkilökohtaisiin ongelmiin tai sitten siihen, etten minä uskalla avautua ja olla niin kuin ihmiset on. Minussa on joku perkeleen lukko, jonka avaimen hukkasin kauan sitten pääni sisälle."
Vaihda taktiikkaa ja tee mikä toimii.
"Päivästä toiseen sitä kulkee sumussa ja toivoo, että ehkä tänään löytyisi se ihminen, jolla riittäisi kärsivällisyyttä odottaa, että opin luottamaan ja päästämään lähelle. Se ihminen, joka rakastaisi ja ymmärtäisi. Tiedän, että pitäisi pystyä hyväksymään itse itsensä ja arvostamaan itseään, mutta minulle se ei enää riitä. Ihminen tarvitsee myös muiden kuin itsensä hyväksyntää ja rakkautta."
Löydä autenttinen itsesi ja eheys, niin huomaat että et tarvitse muita.
"Nyt jäljellä on vaan enää se ongelmista suurin: miten ihmeessä minä kuitenkaan uskallan mitään tehdä? Juttusille ryhtyminen on nimittäin mulle niin pelottava asia, että vuosia olen mieluummin paennut kotiin vihaamaan omaa pelkuruuttani kuin edes ehdottanut kemian tunnilla vieressä kuukauden päivät istuneelle mukavalle tyypille kahville menoa."
Ei riitä että tunnet jonkun, sen toisen on myös pidettävä sinusta. Yleensä ystävyyssuhteet tarvitsevat aikaa, yhteisiä muistoja ja avautumista. Kokeile itsevarmuutta ja huumoria.
"Kaiken kiertelyn ja kaartelun sekä itsensä esiin tuomisen jälkeen tahtoisinkin tietää, onko palstalla muita samankaltaisten ongelmien kanssa kamppailevia ja jos on, niin miten te olette niitä ratkaisseet? Entäs mistä asioista te haluaisitte, että teille tullaan juttelemaan? Säästä, urheilusta, musiikista? Kaikenlainen apu otetaan avosylin vastaan."
Taikaiskusta ei mikään tapahdu. Kai ymmärrät sen tosiseikan että olet ollut jo liian kauan yksin ja elänyt kurjaa elämää. Jos sinulla ei ole kokemusta kaveriporukoissa niin sanoisin että se mahdollisuus että sinusta pidetään on äärimmäisen pieni. Pitää omata itsevarmuutta, huumoria, itse kriittisyyttä, käytöstapoja, ystävällisyyttä ,rentoutta, omanarvon tuntoa ja tietenkin ihmisystävällisyyttä ja avoimuutta ja hyväsydämmisyyttä.
50% ongelmastasi on jo ratkaistu. Ongelma on nyt määritelty, älä kuuntele näitä muita sössötyksiä täällä, en edes ymmärtänyt niistä mitään, ainut minkä sinä voit ja mikä sinun täytyy muuttaa on sinä itse. En sano sinulle mitä sinä haluat kuulla, mutta annan sinulle avaimen lukkoosi. Ota se tai ole ikuisesti yksinäinen. Rakasta itseäsi niin elät täysillä. Et voi muuttaa sitä mitä et myönnä, mutta sinä voit muuttaa sen minkä sinä myönnät. Omista se. Pyydän sinua, älä missään nimessä ota tätä loukkauksena. Puhun sinulle kuin mies miehelle suoraan ja asiaan. Toivotan hyvää jatkoa ;)
"Minä sanon vain totuuden"
...
...
...
No voi autoerotiikka... Joo huono itsetunto on huono juttu, mutta se voi mennä myös toiseen suuntaan niin pitkälle että se on vähintään yhtä huono asia.
"Löydä autenttinen itsesi ja eheys, niin huomaat että et tarvitse muita."
Aloita käyttämään sanaa "aito" vaikka ihan huviksesi. Varmasti näin, nyt ihmiset kaikki hakemaan tuota juttua. Ai mutta sinä todennäköisesti et ollut selvillä sanan tarkoituksesta sillä et toistele omia ajatuksiasi vaan muistista jonkun toisen tekstiä.
Se toistaa täällä oman terapeuttinsa sanoja, kuin rikkinäinen levy.
Tosin mitään ratkaisua minulla ei ole tarjota. Itselläni ei ole yläasteelta lähtien edes ollut tuota yhtä kaveria. Tai no joitain koulukavereita, mutta vapaalla olen yleensä yksin ollut. Minä en ihan tuollaista herätystä ole kokenut, vaan alkanut ajatella: "minä en tarvitse ihmisiä, ihmiset eivät tarvitse minua". Muiden hyväksyntääkään en kaipaa, olen paljon onnellisempi, kun en yritä tavoitella sitä. Poikkeuksena kuitenkin kaksi seurustelusuhdetta, joissa molemmissa kumppanin hyväksyntä ja hyvinvointi on ollut tärkeää.
Minä tykkäisin höpistä varmasti mistä asiasta tahansa, mutta eipä ihmiset pahemmin tule tuntemattomille juttelemaan. Kerran tosin jäin keskustelemaan toviksi yhden spurgun kanssa Vantaan teiden kunnossapidosta. :D
Yksi ratkaisu tuli mieleen tässä välissä; voisithan sinä netistä hakea samankaltaista seuraa? Netissä näkee aika paljon hakuilmoituksia, joissa naiset etsivät kavereita/ystäviä toisista naisista.
Ei kannata yrittää kaivaa itsestään itseluottamusta, jota ei ole. Tyydy pelkkään ystävällisyyteen ja muista kuunnella osaaottavasti mitä toisella on sanottavaa.
Kaikki haluavat että heitä kohdellaan ystävällisesti, ja että heidän asiansa kiinnostavat sinua.
Puhu vaikka säästä tai mistä tahansa mitä mieleesi juolahtaa, mutta en suosittele että yrittäisit olla kovin itseäsi fiksumpi.
Sellainen tapaa luoda keinotekoisen tunnelman. Ja kaikki aikasi menee siihen, että mietit minkä kuolemattoman älynväläyksen seuraavaksi päästät suustasi!
Paljon paremmin tepsii "mukava naapurin tyttö", kohtelias ja ystävällinen. Kun muutaman kerran paneutuneesti kuuntelet päästellen väliiin joitakin mukailevia ja myöntiviä ääntelyjä tai kysyen aiheesta tarkemmin, niin huomaat että vastapuoli innostuu kertomaan ummet ja lammet.
Ja erotessanne on vankasti sitä mieltä, että olet ihan mukava tyyppi! Tämä on itsekoettua asiaa. Ei silti tarvitse olla mikään lapanen, kyllä tuttavuuden edistyessä persoonallisuutesi pääsee esille!
Ainakin sulla on hyvä musiikkimaku, kun tuo raskaampi musa kolahtaa :). Pistän sulle postia jos sopii? :)
voit pistää postia. =)
Minullakaan ei ole oikeastaan koskaan ollut tosiystävää. Joskus on ollut ihmisiä, joiden kanssa juttelen koulussa tai töissä, mutta ns. vapaa-ajalla en juuri tapaile ketään. Ja näiden koulututtujen kanssa keskustelen siis vain koulusta. Tylsää. Mielestäni olen puhelias ja sosiaalinen ihminen, mutta ystävyyssuhteita ei vaan ole muodostunut. Yksi hyvä ehdokas oli, mutta perheenperustamisen jälkeen aika taitaa mennä muiden äitien kanssa mammakahvilassa. Että se siitäkin. Minäkin kaipaisin ystävää, jonka kanssa käydä kahvilla ja puhua tavallisia, arkisia asioita, ei aina kouluun liittyviä juttuja. Että välillä saisi olla normaali ihminen ilman koulutusalan antamaa roolia. Ymmärrystä ja voimia sinulle! Kokeile tuota juttelua puolituntemattomille/tuntemattomille, jos ei ota niin ei annakaan jne.
On turhaa etsiä "pelastusta" ulkopuolelta,
ennemmin kannattaisi kohdata itsensä ja miettiä
mitä voi itsessään muuttaa jotta olisi parempi olla itsensä kanssa.
Itseään ei kun pääse pakoon..
"isä, jota ei enää kehtaa vaivata ongelmillaan"
Kyllä sinun pitäisi vaan kehdata.
Isän tehtävä on kuunnella ja auttaa sinua.
Paljon helpompaa on keskustella netissä
kun mennä kadulla jollekin juttelemaan.
Voit laittaa minulle viestiä jos haluat jutella:[email protected]
Olet päässyt noin pitkälle ajatustesi kanssa. Tajuat selvästi että ihmiset eivät yhtäkkiä vain tupsahda toistensa ystäviksi.
Nyt vielä se rohkeus mennä juttelemaan niitä näitä. Itsellä auttoi se kun hankin vähän omia juttuja ja keskityin niihin, hankin ns. elämän.
Ei tullut sitten paineita niin paljoa niistä muista ihmisistä. Hyväksyin sen, että pakit voi tulla, mutta ne ei kaada maailmaa, tosiaankaan!
Tsemppiä sulle!