Onko ketään paraantunut ahdistuksesta ja paniikista ilman lääkkeitä tai elää hyvää elämää ilman niitä? Onko se mahdollista?
Minulla tulee paniikkikohtauksen kun nialasen lääkkeen, uskon että kuolen joka kerta ja oksennan sen väkisti ulos. En mielellään syö lääkkeitä. Olen allerginen monelle lääkkeille ja nyt kaikki pelottaa minua varsinkin uudet. Myös ihan luonnaistuoteet pelottavat minua.
Minulla on ollut noin teiniikästäni silloin tällöin ihmeellisiä kohtauksia, ennen tenttiä, yksin olleessani, ajaessa autoa yksin, reissuissa ja varsinkin teatterissa ja riidellessäni poikaystävien kanssa (loppui aina hyperventilointiin). En ole oikeen teinnyt mistä nämä ihmeelliset oireet johtuu, ja kun ne ei ollut jatkuvia en laittanut niihin sen enemmän huomiota.
1 ½ kuukautta sitten elämäni romahti. Tuli niin hirveä paniikki kun piti mennä työmatkalle yksin junalla. Levoton, tärinä jalkoissa, itku, pahoinvointi, muurahaisia ihon alla poskissa ja käsissä, paniikki. Se oli niin voimakas että tuli heti kuume sen jälkeen. Myöhemmin samana päivänä tuli hirveä ahdistus kun piti mennä ulos kämpästä! Menin ulos , mentiin kahvilaan mutta oli niin hirveä olo olla niin pakko juosta kotiin sänkyyn. Kauppassa käyminen, junat, linjaautot ilman vessaa, matkustaminen tuntemattomiin paikkohin, telkkarin katsominen, musiikki, lapsien huuto, ravintolat, teatterit, syöminen yksin (pelko tukehtua) ja jonot. Pahin on ajaa autoa! En millään pysty. Kaikki muut olen pakottanut itseäni ja pulssi on pelleilemättäkään ollut lähellä 200 joka kerta kun lähestyn jonossa kassaa.
Olen kertonut kaikille tuttaville mikä tilanne on. En mitenkään häpeä tästä että olen tullut tälläiseksi ja sen takia pakotan itseäni olla jonoissa, en välitä vaikka tulee kohtaus. Mutta kohtaus kun ajaa 100 km / h maantiellä on vaarallista ja en halua leikkiä muitten elämän kanssa.
Kävin eileen ensimmäistä kertaa psykologin luonna ja ollaan varannut noin 20 käyntiä. Kerran viikossa.
Mulla on ahdistus pahempi kun paniikki. Onko toivo että pääsen tästä irti ilman lääkkeitä?
Minulla tulee paniikkikohtauksen kun nialasen lääkkeen, uskon että kuolen joka kerta ja oksennan sen väkisti ulos. En mielellään syö lääkkeitä. Olen allerginen monelle lääkkeille ja nyt kaikki pelottaa minua varsinkin uudet. Myös ihan luonnaistuoteet pelottavat minua.
Minulla on ollut noin teiniikästäni silloin tällöin ihmeellisiä kohtauksia, ennen tenttiä, yksin olleessani, ajaessa autoa yksin, reissuissa ja varsinkin teatterissa ja riidellessäni poikaystävien kanssa (loppui aina hyperventilointiin). En ole oikeen teinnyt mistä nämä ihmeelliset oireet johtuu, ja kun ne ei ollut jatkuvia en laittanut niihin sen enemmän huomiota.
1 ½ kuukautta sitten elämäni romahti. Tuli niin hirveä paniikki kun piti mennä työmatkalle yksin junalla. Levoton, tärinä jalkoissa, itku, pahoinvointi, muurahaisia ihon alla poskissa ja käsissä, paniikki. Se oli niin voimakas että tuli heti kuume sen jälkeen. Myöhemmin samana päivänä tuli hirveä ahdistus kun piti mennä ulos kämpästä! Menin ulos , mentiin kahvilaan mutta oli niin hirveä olo olla niin pakko juosta kotiin sänkyyn. Kauppassa käyminen, junat, linjaautot ilman vessaa, matkustaminen tuntemattomiin paikkohin, telkkarin katsominen, musiikki, lapsien huuto, ravintolat, teatterit, syöminen yksin (pelko tukehtua) ja jonot. Pahin on ajaa autoa! En millään pysty. Kaikki muut olen pakottanut itseäni ja pulssi on pelleilemättäkään ollut lähellä 200 joka kerta kun lähestyn jonossa kassaa.
Olen kertonut kaikille tuttaville mikä tilanne on. En mitenkään häpeä tästä että olen tullut tälläiseksi ja sen takia pakotan itseäni olla jonoissa, en välitä vaikka tulee kohtaus. Mutta kohtaus kun ajaa 100 km / h maantiellä on vaarallista ja en halua leikkiä muitten elämän kanssa.
Kävin eileen ensimmäistä kertaa psykologin luonna ja ollaan varannut noin 20 käyntiä. Kerran viikossa.
Mulla on ahdistus pahempi kun paniikki. Onko toivo että pääsen tästä irti ilman lääkkeitä?
Vastaukset 7
Vanhimmat
ole ennemminkin fobiaa tms.
Paniikkihäiriökohtauksille kun on tyypillistä että ne eivät liity mihinkään tiettyyn tilanteeseen, vaan tulevat "kuin salama kirkkaalta taivaalta", kotona telkkaria katsellessa, yöllä kesken unien jne.
Mulla on kyllä tullut paniikkikohtauksia kun katson tv:tä kun kuuntelen musiikkia, niin kun kirjoitinkin. Eihän minä pelkää musiikkia!
Onhan minä esim. saanut paniikkikohtauksia sängyssä lukeessani kirjaa. Rupeen juoksemaan ympäri kämpää ja uskon että en saa happea.
Onpas kiva välillä lukea, että joku muukin haluaa päästä oireistaan eroon ilman lääkkeitä. Minä nimittäin en missään nimessä suostunut syömään paniikkiin, masennukseen, ahdistukseen ja univaikeuksiin yhtikäs mitään lääkäreiden painostuksesta huolimatta. Mutta se syököön ken niin tahtoo tai tarvitsee, eikä "luomuvaihtoehto" todellakaan sovi kaikille.
Joten et sinä ainakaan elämää ilman lääkettä pelkää ja siinä on heti yksi hyvä esimerkki millaista rohkeutta osoitat uskaltamalla olla se mikä olet. Eivät kaikki kykene kestämään kohtauksiaan kuten kuvailit itse omaa kestämistäsi. Onnea siis siitä!
Kävin kolme vuotta kognitiivisessa terapiassa ja aloitin vähän samalla tavoin kuin sinäkin ensin tietyllä määrällä tapaamisia, mutta tahdoin jatkaa koska koin puhumisesta olevan apua. Olin motivoitunut, yhteistyöhaluinen ja uskaltauduin jättämään itseni terapeutin käsiin, koska yksi edellytys terapiasuhteessa on puhua auki jopa sekin jos ei pidä terapiassa jostakin. Meilläkin tilanteita tuli ja olin välillä aika hankala, mutta niistä myös purkamalla oppi uutta. Lisäksi sain "kotitehtäviä", vinkkejä mitä oheismateriaalia kannattaa lukea ja vaikka se joskus tuntui äärettömän ahdistavalta uskoin aina kaiken päätyvän jonkinmoiseen ratkaisuun.
Omat vaikeuteni johtuivat hyvin pitkälle lapsuuteen ja kasvamiseen aikuiseksi, joten olin kuin huonosti käynyt tunkio joka tongittaessa haisi kuin raato. Välillä luulin kuolevani siihen paikkaan, mutta muistutin aina että terapeutin homma on ottaa minusta vastuu ja hoidella homma jos asiat alkavat luisumaan käsistä.
Ongelmani ovat selkeästi lieventyneet, lisäksi olen muuttanut elämääni lopettamalla työni ja hakeutumalla uudelle alalle. Olen muuttunut hyvin tahtovaksi ja ajattelen aina ensin omaa napaani ennen kuin ryhdyn miettimään mitä muut tahtovat. En jatkuvasti pohdi miten minun pitäisi olla ja elää, vaan jos joku ei seuraani ja hepuleitani kestä niin siinähän kitukoon. Eli tällä tarkoitan, että mitä enemmän olen oppinut tuntemaan itseäni ja mitä tahdon sen enemmän koen seisovani elämässäni vankemmalla pohjalla.Energia kuluu nyt elämiseen kuin siihen ikävään, mikä vallitsi kaikessa mitä yleensä tein.
Uskoisin, että paniikin ja ahdistuksen vastavoima ovat myönteiset kokemukset jolloin saa hetkeksi aikaa ajatella niitä myönteisiä juttuja. En osaa tämän paremmin kuvata, mutta kun aloin jaksamaan vähän enemmän pystyin ottamaan myös vähän enemmän vastaan ja kokemaan myös välillä hienoista iloa. Ehkä siinä tapahtuu jotakin kemiallista prosessointia aivoissa ja todellakin saatoin jälkikäteen huomata, että paniikki iski päälle myöhemmin ja lievemmin.Esim. lomilla huomasin olleeni ilman kohtauksia pitempään ja se antoi osviittaa miten voisin arjen harmaudessa koettaa hakeutua samanlaisiin tunnelmiin jollakin vastaavalla keinolla vaikkapa istumalla meren rannalla muutaman minuutin tmv.
Muuten, en tiedä mistä edellinen vastaaja oli paniikkikohtauksen diagnosoinnin hakenut, mutta minun paniikkikohtaukset on diagnosoitu nimenomaan siitä miten tietyt asiat arjessani aiheuttivat kohtaukset. Torit, rullaportaat, ihmismassat, kaupat aiheuttivat ihan hirveitä kohtauksia ja kävelin töihinkin niin, että otin aina kahden lyhtypylvään välin tavoitteeksi päästäkseni eteenpäin. Mieheni kuljetti minua kaupassa ja pidin kouristuksenomaisesti ostoskärryistä kiinni, jos nyt yleensä kauppaan suostuin menemään.
Onnea elämällesi!
Kiitos vastauksestasi, jäi positiivinen mieli viestin jälkeen :)
Minäkin mietin että lopettaisin tämän homman päälikkönä ja aloittaisin vaikka opiskelemaan puutarhuriksi...
Minä ole kärsinyt paniikkioireista jo 27v. enkä ole päässy eroon oireista jos en ota lääkitystä propral40mg,risolid 20mg ja fluoxetin merk nm 20mg. Olen TUSKA JA AHDISTUS (:
yrittää suoriutua ilman lääkitystä ei se ole mitenkään poikkeuksellista, vaivasi tosin näyttäisi olevan emmemminkin ahdistuneisuushäiriö oireet
samankaltaisia kuin minulla. Kokeilin alkuun ns. siedätyshoitoa jossa jääräpäisesti yritin toimia normaalisti tilanteissa joissa paniikkia esiintyi.
Noin kolme kuukautta. Tilanne parani jonkun verran mutta koska minun piti pysyä työkuntoisena niin aika vain loppui kesken ja se leikki oli lopetettava ja hankittava lääkitys. Lääkityksellä tilanne palasi lähes normaaliksi ja 90% paremmaksi noin kuukaudessa. Lääkkeisiin liittyy sivuvaikutuksia jotka voivat muistuttaa vaivasi oireita. Jos ryhdyt syömään lääkkeitä sinun on itse arviotava hyödyn ja haitan suhde, minulla
hyödyt ovat haittoja suuremmat ja sivuvaikutukset
vähenevät kokoajan. nyt olen kaksi kuukautta syönyt 10mg Cipralexia päivässä. Alkuu sivuvaikutuksina esiintyi koko listallinen joka
löytyy pakkausesta ja vähän lisääkin. Sain myös
Xanoria kohtauksiin mutta niitä en ole kokeillut
kun ovat bentsoja. Enkä tarvinnut.
Myös mainitsemasi lääkkeen hylkiminen on tuttua mutta kynnys ottaa lääke laskee mitä kiusallisemmiksi oireet ja kohtaukset tulevat.
Kyllä lääkkeet ois paikallaan, turhaa tuollainen itsensä rääkkääminen. Ei ne lääkkeet niin kauheita ole kun maalaillaan.
Tietty lisäravinteet on ok, ite syön omegaa ja B:tä, ja pidän karsoniinin saannista huolen.
Onnea terapiaan