mulla ja miehellä asuu miehen alle kouluikäinen lapsi, on asunut nyt kolme kuukautta. lapsen äiti on kuollut. minusta jotenkin tuntuu välillä etten saa omaa rauhaa milloinkaan koska sekä mies että lapsi on koko ajan mun kimpussa, rauhaa mulla on vain kun nukun. tiedän kyllä että lapsi turvautuu muhun, nyt kun äitiä ei ole, mutta joskus olen vain niin ahdistunut, että sulkeudun makuuhuoneeseen nukkumaan, koska se on ainoa tapa kun saan vain olla. eilen mulla oli viimeksi tällaisia tuntemuksia, musta on helpompaa vetäytyä yksinäisyyteen kuin että alkaisin tiuskimaan lapselle (miehelle kyllä sitten tiuskin ihan kahden ihmisen edestä). mulla on koko tän viikon ollut mieli niin maassa, koska käyn myös töissä eikä minulla riitä energia työntekoon, vaikka kotona kyllä jaksan tehdä kotitöitä. nyt on vain tällä viikolla ollut niin, etten ole itse syönyt lainkaan illalla, koska ei enää energia riitä siihen sen jälkeen, kun laitan lapselle ja miehelle ruoan ja yritän huolehtia myös lemmikeistä. siksi eilen koiraa ulkoilutettuani vetäydyin nukkumaan ja nousin ylös vasta lapsen mentyä yöunille.
onko kellään muilla samoja tuntemuksia? vai olenko ihan hullu ja niinkuin eilen synkimmilläni miehelle sanoin, että mies ja lapsi kyllä löytää mua paremman ihmisen tilalle?
onko kellään muilla samoja tuntemuksia? vai olenko ihan hullu ja niinkuin eilen synkimmilläni miehelle sanoin, että mies ja lapsi kyllä löytää mua paremman ihmisen tilalle?
Vastaukset 22
Vanhimmat
Aikuiset rakentavat suhteita keskenään, lapset monesti unohdetaan kun uutta suhdetta perustetaan. Sitten tulee arki vastaan ja lapset. Myöhäistä se on siinä vaiheessa valitella että kun tuli tuokin lapsi kaupantekijöinä. Lapsi on itse syytön tilanteeseen ja yrittää sopeutua uuteen äitiin tai isään. Eikä tilannetta yhtään helpota se että huomaa ettei ole tervetullut uuteen perheeseen. Ettei kaikki hyväksy.
Yritetään me aikuisena huomioida lapset. Viattomat välikappaleet tässä suhteiden sekamyllyssä. Itsekkin olen uusperheellinen. Kirjoitan siis kokemuksesta.
vaan moni ihminen siihen masennukseen sairastuu, jopa synnytyksen jälkeiseen. Ja voi olla todella synkkiä tunteita ihan omaa lastaankin kohtaan. Tärkeintä siinä kohtaa on hakea ensisijaan apua - ei enää - itsesyytökset ei tilannetta paranna.
masennusta noista synkistä ajatuksista ja väsymyksestä päätellen.
Käy lääkärissä juttelemassa tilanteestasi.Uskon,että saat helpotusta oloosi.
Miten miehesi suhtautuu tilanteeseen?
puhunut miehelle milta sinusta tuntuu? Ei mitaan ihme juttuja "loydatte paremman tilalle", vaan ihan "aikuisesti" nyt. Faktoja, miten tuntuu pahalle, missa tilanteissa tuntuu ettet jaksa, kumppanille tarvii vaantaa rautalangasta, miehet (anteeksi) eivat vihjeista ymmarra.
Sinulla taitaa olla korkeat vaatimukset itsellesi, mita pitaisi tehda ja ehtia. Yritat suorittaa kuuntelematta itseasi ja, kuten joku jo arvelikin, taidat olla masentunut taman taakan alla, jonka olet ottanut yksin? kantaaksesi.
Pitaako sinun aina olla se, joka kotona tekee ruuan? Miksi? Teetko yksin kaikki kotityot kotona, miksi olet valinnut niin?
Ulkona koirien kanssa saat hetken omaa rauhaa, hengita syvaan ja yrita nauttia siita, katsele luontoa tms. ymparillasi.
Tarkeinta olisi, etta kerrot miehellesi ja yhdessa yritatte helpottaa sinun oloasi nyt.
ettei sulla ole omaa aikaa.
on aina riskitekijä masennukseen, unettomuuteen, ahdistukseen tms., eikä se ole kenenkään syy tai vika. Varsinkin kun muutos on niinkin vakava kuin kuolema, on enemmän kuin normaalia, että siihen liittyy moninaisia mutkia, kaikki osapuolet oireilevat jollain tavalla.
Keskustele asiantuntijan kanssa, tarvittaessa turvaudu vaikka lääkitykseen, se ei todellakaan ole mikään häpeä, kunhan vain vältät bentsoja (suuri riski riippuvuuteen). Vaadi omaa aikaa ja yksityisyyttä kuitenkin muistaen, että sekä miehesi että lapsesi ovat myös hämmentyneitä kuoleman edessä - ovatko he muuten saaneet mitään apua? Onko kuolemantapauksesta paljonkin aikaa?
lapsen äidin kuolemasta on kulunut puoli vuotta, saimme lapsen meille vasta kolme kuukautta sitten, ja alkuun minulla oli, kuten varmasti kellä tahansa muulla, vähän turhan ruusuinen kuva vanhemmuudesta. arki tuli aika pian kuvioihin ja ensimmäinen voimakas "masennuspäivä" minulla oli kuukauden kuluessa lapsen tulosta. tiedän että sitä on ihan turha lapsen päälle kaataa, siksi olenkin aina sanonut lapselle, että olen väsynyt ja haluan nukkua vähän aikaa en ole lähtenyt tiuskimaan tms. eli katson kyllä etten pura pahaa oloani lapseen. sen toki tiedostan, että lapsi kyllä huomaa minusta sen, etten ole ihan ok.
olen puhunut miehelle kyllä ja luulen että hän ymmärtää, tosin tuosta eilisestä en ole pystynyt vielä puhumaan, koska kesti aikaa ennenkuin tajusin, mistä kaikki johtuu (etten pääse edes hetkeksi pakoon ja siksi olen masentunut). mies hoiti eilen siis lapsen nukkumaan.
me käydään perheneuvolassa koko perhe, mutta en ole pystynyt puhumaan tuntemuksistani siellä. tänään olisi taas aika, joten ehkä tänään on se päivä, kun puhun. paljon me ollaan perheneuvolassa puhuttu miehen ja lapsen kokemasta surusta, minä en tuntenut lapsen äitiä, joten en osaa häntä surra. siksi kai mun tuntemukset on jääny vähän taka-alalle.
www.uusionni.net :stä löytyy muitakin uusperheellisiä, jolla exä ei ole elossa. Tervetuloa asiallisesti keskustelemaan!
miehen jolla on lapsia. Mikset ota lapsetonta. Omaa syytä ajautuu tilnteeseen, johon ei pysty ja ole valmis.
kannattanut miettiä miksi ylipäätään menit tekemään lapsia kun erosit??? Miksi, miksi? Sitä voisi kysyä ihan mistä päivittäisestä asiasta tahansa, miksi tein noin tai miksi sinä teit noin?
Ja minäkin etsin itselleni mieheni, jolla on vaaleat hiukset. Eipähän pääse kukaan viisastelemaan, että miksi en ottanut vaaleahiuksista miestä. Mitäs sitä rakkaudella väliä - miehiähän vaan otetaan ja jätetään miten sattuu. Sama pätee eronneisiin, lapsia hankkineisiin, työssä käyviin, opiskelleisiin jne jne - mitäs hankkivat lapsia, mitäs erosivat, mitäs menivät töihin, mitäs menivät opiskelemaan, mitäs menivät siihen huiman raisuun vekottimeen huvipuistossa - olisihan se pitänyt tietenkin tajuta, että se syttyy juuri silloin palamaan.
Jos joku ei huomannut ironiaa, niin ilmoitetaan nyt, että inhoan yli kaiken em. kaltaista logiikkaa ihmisillä. Mitäs sitä ja tätä...
masennus-palstalle huutamaan, että olisihan niiden masentuneiden pitänyt tajuta kun lapsia hommasivat.
voihan sitä kysellä miksimiksi: miksi menin rakastumaan mieheen jolla on lapsia? ensinnäkin, siinä vaiheessa kun me muutettiin yhteen, lapset asuivat äitiensä kanssa. sitten toisen äiti kuoli, niin ainoa ratkaisu tilanteeseen mun ja varmasti myös monen muunki normaalin naisen kohdalla oli se, että tottakai lapsi muuttaa meille, millainen ihminen minä olisin jos edes muuta miettisin?! miksi minä jäin? siksi, koska olen tehnyt lupauksen, että pysyn mun miehen kanssa ja jos lapsi kuuluu siihen tilanteeseen, se sit on niin.
se, että vaikuttaa siltä etten ole valmis(tautunut) tällaiseen tilanteeseen, johtuu varmaan siitä, ettei minulla ollut sitä normaalia 9 kuukautta mitä naisilla on kun valmistaudutaan ensimmäisen lapsen tuloon. minulla oli vain muutama yö, mikä meni miettiessä, ja lapsi tuli jäädäkseen. siksi nämä sopeutumisvaikeudet ja ajoittainen masennus.
parhaimpina päivinäni minä pystyn ihan hyvään vanhemmuuteen, mutta huonoina taas en. eilen oli hyvä päivä, kun pääsin sit sanomaan siellä perheneuvolassa miltä musta tuntuu ja kuulin etten ole huono ihminen, vaikka siltä tuntuu ainakin välillä.
mun edellinen mies oli lapseton, mut suhde oli huono. ennen nykyistä miestäni ajattelin, etten ikinä tule rakastumaan mieheen, jolla on lapsia. mut en mä tunteilleni voi mitään, ei rakkautta voi pakottaa.
omalla äidilläkin on ollut hyvien päivien lisäksi huonoja päiviä, kaikilla äideillä on. Että siitä ei sinun tarvitse itseäsi potkia. Ja lapsi varmaankin takertuu sinuun tässä tilanteessa aluksi erityisen voimakkaasti, mikä tottumattomalle varmastikin tuntuu raskaalta. Ehdotan, että pyydät ensi neuvolakäyntikerralla omaa aikaa tai paria, jotta pääset rauhassa analysoimaan tätä uutta äitiyttäsi. Äitiyden myötä saa paljon, mutta joutuu myös luopumaan joistain asioista, esim. omista täydellisyyden vaatimuksistaan. Lapsi ei edes huomaa pölypalloja, jotka häiritsevät aikuisen silmää, kunhan hän saa riittävästi keskustelevaa ja kuuntelevaa huomiota.
Lapsen kannalta kun on kuitenkin tärkeintä, että olet oikeasti henkisesti paikalla silloin kun hän sinua tarvitsee, muun ajan voit käyttää sitten enemmän omaa mukavuuttasi (ja miehesi) silmällä pitäen.
ponnahti silmiin..uskomatonta!!
toistan siis itseeni,kun aina se ei ole noin simppeliä "miksi otit lapsellisen miehen",ja valinnoista kiinni, kuten jo johonkin kirjoitin,meillä mies sai tietää vasta hetki sitten että hänellä on lapsi,ja siihen asti mekin autuaan tietämättöminä elimme ns.ydinperhe-elämää, noh ei meillä olekkaan taustalla syyttävää ja ahnehtivaa exää,siitä saan olla kiitollinen lapsen äidille.
mutta hyvänen aika, ainako kaikki ongelmat ja tuntemukset voi kuitata "miksi valitsit jne",niin miksi sitten yh teki lapsen miehen kanssa, ja valittaa kun on rankkaa ja ei pärjätä, tämmösiä kysymyksiä vois esittää maailman tappiin saakka!!
voiko sinun mielestäsi sanoa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivälle "mitäs teit lapsen kun et ole siihen valmis näköjään", mietippä vähän teoriaasi uudemman kerran!!
olen keskustellut asiasta perheneuvolassa ja kieltämättä helpotti oloa, kuten myös sekin tieto, että biologiset äiditkin ovat joskus ahdistuneita ja allapäin :) nyt en enää niin pahasti syytä itseäni, vaikka niitäkin tilanteita tulee ajoittain edelleen. onneksi mieheni tajuaa, millaista vaihetta käyn läpi ja tukee mua kaikessa. en mä kuulemma niin huono oo, mitä oon synkkinä päivinä uskonut olevani, olen kuullut monia kertoja ihailevia sanoja rohkeudestani lähteä mukaan tähän ja kyvystä olla lapsen kanssa.
uusperhe eloon:) mutta halusit tai et sinä olet nyt se "äiti/äidinkorvike". nauttisit siitä koska monilla tuntuu menevän sukset niin ristiin lapsien kanssa ja kumppanikin valittaa jos jotain ehdottaa.. (vaikka olisi lapselle ihan hyväksikin).
toisaaltaan voihan siinä käydä niinkin jos omia hankitte se avaa sinun silmäsi tiettyyn "äitiyteen" raskaus nimittäin.. itsekkään en ihan heti osannut suhtautua mieheni lapsiin sitten kun olin noin vuoden ollut miehen kanssa ja opin tuntemaan lapset niin menikin todella mukavasti/ja edelleen menee. eli anna asioiden lutviutua omalla painollaan.
ja myöskin raskaus on yksi hyvä silmien avaaja jos yhteistäkin aijotte hankkia:) tulee äidillisiä tunteita myöskin mahdollisesti miehesikin lasta kohtaan:) (MUTTA!! ota aikaa tottumiselle!!)
Et ole valmis "valmiiseen äidin-rooliin", ja se on ihan normaali tunne. Et voi asettua tuosta vain rooliin, johon et ole kasvanut, mutta yhä voit siihen kasvaa, mikäli tahdot.
Sinun pitää silti pitää huolta itsestäsi, varata aikaa muulle kuin kotitöille. Isän ja tyttären on hyvä olla myös kahdestaan, voisit hyvin tehdä jotain mukavaa ystäviesi kanssa tai harrastaa jotakin ainakin kerran pari viikossa. Jos itse voit paremmin, jaksat perhekuviossakin paremmin.
Ja lapsesta jolta et saa rauhaa, joka turvautuu sinuun. Voi kun sydäntä särkee hänen puolestaan, hänelle on varmasti ollut kauhea menetys äidin kuolema. Halaa häntä usein ja kerro että pidät hänestä (varmaankin silti pidät, eikö?). Päävastuu on lapsen isällä sen turvan antamisessa. Kuullostaa siltä, että sinulle annetaan liikaa harteillesi. Isän tulisi olla lapsensa tuki ja turva, sinun isän apu. Ja isän apuna oleminen ei tarkoita että sinun pitäisi luopua omasta elämästäsi heidän eteensä. Aikaa myöten on mahdollista kasvaa rooliin, johon sinua liian nopeasti selvästikin on tupattu, tai mahdollisesti olet itse halunnut yrittää niihin saappaisiin.
Jos olet koko ajan maassa, voisi olla hyvä käydä juttelemassa terveyskeskuksesi lääkärille / psykologille, jotta saisit ihmisen joka kuuntelee tunnelmiasi ja auttaa sinua. Miehesi on liian läheinen ihminen olemaan auttajasi siinä asiassa.
onneksi en ole kaiken aikaa masentunut ja allapäin, ja parhaina päivinä tarjoan lapselle läheisyyttä ja hellyyttä, syliin hän pääsee aina pyrkiessään ja kädestä pidän aina hänen niin halutessaan. ja kyllä, pidän lapsesta paljon, mulle ei vain ole kovin luontaista osoittaa sitä sanoilla, teoilla kyllä.
käymme perheneuvolassa koko perhe ja parin viikon päästä minulla on oma aika, jolloin kartoitamme mulle keskustelupaikkoja, joihin voisin hakeutua ja etsiä oman keskusteluapuni. sitä varmasti tarvitsen paitsi nykytilanteen, myös oman huonon lapsuuteni vuoksi.
olen päättänyt kasvaa uuteen rooliini ja, etten luovuta ihan vähällä (luovuttaminen ei kuulu mun tapoihin :) )
Kuullostaa tosi hyvältä! Olethan kärsivällinen, muutos ei tapahdu hetkessä, mutta olet oikealla polulla. Kaikkea hyvää sinulle ja teidän perheelleenne, toivon että kaikki sujuu hyvin (vaikka arjessahan on missä vain perheessä aina omat kommervenkkinsä).
Hyvää kesän jatkoa! :)
ole reilua. Itse olen "äitinä" mieheni 3:lle lapselle, jota ovat oikealla äidillään vain n. 5 kertaa vuodessa.
minulla on vielä itsellänikin lapsia...