Verrkolehdessä juttua jälleen päiväsairaaloista. Itse ihmettelen päiväosastojen tarkoitusperää ja toimintatarkoitusta. Siitä ei ole olemassa pienintäkään viitettä, että ihmiset kuntoutuisivat sairaalassa taikka päiväsairaalassa. Ihmiset tarvitsevat mielenvirkeyttä. Mielenvirkeyttä ei saavuteta sairaala olosuhteissa.
Miksi maailma
Rakennettu näin?
8276
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
vain syömään,ja seurustelemaan potilaiden kanssa,ta lukemaan lehteä.
Jaa, onkohan tässä maailmassa paljonkin ihmisiä jotka haluaa tehdä sitä? Itse olen tehnyt vuorotyötä ja vaikka vuorotyötä ollaan sanottu kamalaksi, niin itse olen kokenut likimain parhaaksi elämäntavaksi. Jää konkreettisesti ne turhat arkipäiväisyydet pois.
eivät vuorotyöhön kykene, ei välttämättä mihinkään työhön, on mielenterveys potilaita, jotka sairautensa vuoksi ovat eristäytyneet ehkä kaikesta ns normaalista sosiaalisesta elämästä, vaikkeivat sitä varsinaisesti itse olisi halunneetkaan ja on potilaita, jotka ovat ehkä pitkään olleet sairaalahoidossa ja paluu arkeen ei ole ihan helppoa ja potilaita, joille yksin oleminen on syystä tai toisesta vaikeaa. Heille päiväsairaalatoiminta on varmasti ihanteellinen ratkaisu, voi elää varsinaisen laitoksen ulkopuolella ja totutella taas normaalii elämään turvallisessa ympäristössä, tavata vertaisiaan ja siten päästä takaisin sosiaalisen vuorovaikutuksen piiriin.
Jos yksin joillekin olisi vaikkapa omasta syömisestä huolehtiminen vaikeaa, sekin hoituu päiväsairaalassa.
Siitä olen samaa mieltä, että virikkeitä ja toimintaa on liian vähän paikassa kuin paikassa, ja siinä vedotaan resurssi pulaan, siispä kaikki asiasta kiinnostuneet ja välittävät ja kynnelle kykenevät, miksi ette menisi itse noihin paikkoihin ja järjestä ohjelmaa?
Itse en ole potilas sairaalassa, mutta käyn omaksi ja muiden iloksi osastoilla pelailemassa pelejä yksinäisten kanssa, lukemassa kirjoja heille, keksimässä tekemistä vaikka piirtämisen tai muun askartelun parissa. Se on myös omalle mielelle oikein hyvää terapiaa!
Ymmärrän kyllä. Sosiaalisesti eristäytynyt olen myös minä. Olen käynyt myös päiväsairaalassa, mutta psykiatrian ja muun julkisen sektorin suhtautuminen eristäytymiseen ja ns. yksinääisyyteen on mielestäni väärä. Ensimmäisen kerran kun jäin ns. yksin, tilanne joka oli omalla tavalla hankalakin ja ympäristön suhtautuminen vielä hankalempaa, niin tajusin, että vaikka masennuinkin ja esim. painonikin tippui melkoisesti, niin hetken päästä koko maailma näytti paljon paremmalta ja valoisammalta. Mielestäni se oli kehon oma luonnollinen tapa parantua.
olisin uteliaisuuttani halunnut kokeilla päiväsairaala toimintaa vähän aikaa aikanaan, mutta koska olen diagnosisoitu Asperger, niin hoitohenkilökunta ja lääkäri olivat sitä mieltä, että se olisi liian raskasta olla niin sosiaalisessa tilanteessa...Toisin sanoen, yksin olemistani jopa kannustetaan,etten rasitu liikaa ihmisten kanssa olemisesta ja ymmärrän sen,koska enimmäkseen haluan olla yksin,
mutta joskus taas toivoisin esim. asperger kuntoutukselta ja terapialta sitä, että minua potkittaisiin enemmän ihmisten ilmoille ja "pakkososialistettaisiin" vähäsen enemmän, koska halu kuntoutua mahdollisimman pitkälle on itsellä tosi kova.Mutta ehkä liian kova tahti toisi vain takapakkia...
Ihan itsekseen olen myös huomannut monen asian parantuneen ajan myötä, mutta terapia on ollut hyvänä tukena monessa ongelmassa.
Terapia ja pakkokeinot ovat yksi pahimpia tapoja estää luonnollinen ja ainut konkreettinen tapa parantua. Ongelmatilanteessa sosiaalinen kanssakäyminen on huonoa, koska luonnollisesti jokainen tekee jonkilaista diagnoosia / käsitystä toisesta ihmisestä ja jos toisen tilanne on kovinkin huono, niin ulkopuolisen ajatus normaalisti on, että tämä ihminen on aina tämän kaltainen (heh-heh). On siis puolet helpompaa jäädä kotiin nukkumaan ja rauhoittumaan ja jatkaa omaa elämää.
Törkeimillään psykiatrikäynti on kuin kävi yleisellä syyttäjällä. Sinä olet sitä, sinä olet tätä (jankutus, jankutus, jankutus). Mitä vittua vaikka olisin? Onko sinulla jokin lääke siihen?
Pakkokeinot ovatkin vain äärinmäinen konsti ja epäsuotavaa ellei nyt ihan ihmishengistä ole kyse.
Terapia toimii, kun kemiat ja ajatusmaailma kohtaavat terapeutin ja potilaan välillä, muutenhan se olisi ajanhaaskausta ja ehkä jopa vahingollista potilaalle.
Ei silti yhden tai kahden huonon kokemuksen jälkeen kannata heittää vielä hanskoja tiskiin, vaan kokeilla toista terapeuttia jos yhden kanssa ei synkkaa.
Itse muutaman epäsopivan jälkeen löysin hyvän, joka ei jankuta omia mielipiteitään ja näkemyksiään, vaan tukee minua omissa ajatuksissani ja toimissani ja neuvoo jos kysyn ja perustelee neuvonsa.
Kuuntelijana siis verraton tälläiselle, joka ei kaipaa varsinaisia ystäviä jakamaan huolia ja aikuisia lähiomaisiakaan ei ole.
Minä pystyin siihen nukkumiseen ja rauhoittumiseen ja elämän jatkamiseen vasta hyvän terapeutin myötä! :)
Kaipa minäkin saan vielä joskus nukutuksi!