Olen tässä jo jonkun aikaa miettinyt että, onko ihmisen odotettava sitä "todellista rakkautta" ja "sitä oikeaa" vai voiko tyytyä vähempään? Esim. jos löydät puolison jonka kanssa tulette hyvin toimeen kaikin puolin, mutta suhteessa ei ole rakkautta (ainakaan sinun osaltasi) niin haittaako se? Silloinhan säästyisit niin monelta pahalta asialta, mm. jos ero tulisi niin pystyisit nopeammin sen unohtamaan jos siinä ei muita tunteita olisi mukana kuin se ns. kiintymys kun on tottunut siihen että siinä vierellä on joku.. Ja tietysti muistot vaivaisi mutta jos et sydämessäsi tuntisi sitä suuren suurta rakkautta... Ihminenhän on sopeutuvainen eläin joka tottuu helposti kaikenlaisiin muutoksiin, miksi ei siis ihmissuhteissa olisi sopeutuvainen?
Jotkut odottavat "sitä oikeaa" eivätkä sitä koskaan tule löytämään tai vielä pahempaa, löytävät mutta päästävät menemään ja ymmärtävät sen vasta jälkeenpäin kun mitään ei enää ole tehtävissä... (en siis puhu itsestäni)
Miksi siis lopettaa suhde vain siksi että tajuaa että se nyt ollutkaan se ns. oikea?
Monilla myös ns. sitoutumiskammo ja on vain pakko lopettaa suhde kun se alkaa näyttää menevän liian vakavaksi... Itse taidan kuulua tähän joukkoon...
Terkkuja niille jotka tunnistaa mutta ei tarvii täällä mainita jos arvaakin kuka olen!
Jotkut odottavat "sitä oikeaa" eivätkä sitä koskaan tule löytämään tai vielä pahempaa, löytävät mutta päästävät menemään ja ymmärtävät sen vasta jälkeenpäin kun mitään ei enää ole tehtävissä... (en siis puhu itsestäni)
Miksi siis lopettaa suhde vain siksi että tajuaa että se nyt ollutkaan se ns. oikea?
Monilla myös ns. sitoutumiskammo ja on vain pakko lopettaa suhde kun se alkaa näyttää menevän liian vakavaksi... Itse taidan kuulua tähän joukkoon...
Terkkuja niille jotka tunnistaa mutta ei tarvii täällä mainita jos arvaakin kuka olen!
Vastaukset 12
Vanhimmat
Noh, minä olen tätä mieltä:Ensinnäkin itse en tod. viihtyisi suhteessa jos siinä ei ole "sitä jotain" toisinsanoen rakkautta, ei jaksa väkisin yrittää!! Toisekseen se olisi ERITTÄIN väärin sitä kumppania kohtaan jonka kanssa hengailet vaikket rakasta!!! Eli jos se oikee sattuis löytyy jostain (tai mikä tuntuu oikealta, koska en tiedä onko sellaista) heitä sen edellisen KAVERIN kans lusikat jakoo pikkuhiljaa, äläkä päästä sitä ketä oikeesti rakastat menee!! Niin minä ainaki tekisin...
terveppätervevvaan..
kyllä kuvittelisin ettei kukaan voi olla varma onko kohdalle sattunut se oikea, vai onko se vain joku joka on vain lähellä sitä täydellistä... ja kuinka moni oikeasti tietää mikä on itselle se paras kaikesta... mietin vaan että jos tälle palstalle joku sen oikean löytäneen eksyy, hän joko valehtelee, tai minun on aika vaihtaa näkemyksiäni elämään... mutta.. -todista se!Q
Jotkut vanhemmat ja viisaammat on sanonu että kun se oikee osuu kohdalle niin sen vaan tietää... No mutta mun kohdalle ei siinä tapauksessa ainakaan ole osunut... Tai sitten se oli mun jokunen vuosi sitten edesmennyt koira...
nii-in. Eipä sitä itsekään olisi aikaisemmin uskonut, että sellaista on olemassa, "se oikea". Maailmassahan miljardeja ihmisiä, kuinka vain yksi voi olla juuri sopiva?
Juuri se käveli minun elämääni. Ehkä aika oli sopiva molemmille, molempien tarpeet samanlaiset. Toisesta löysi itseään, vanhempiaan ja haaveita. Tuttua ja turvallista, sekä uutta ja jännittävää. Ei siihen muuta tarvinnut. Ei montaa sanaa vaihtaa, kun sen tiesi, että siinä se on. Minun. Ja samoin tunsi toinen osapuoli.
Imelää? Niin minustakin, mutta niin totta minulle. Tässä kahlataan elämän karikoissa ja iloissa, yhdessä.
Toisille riittää se turvallinen arki, eikä tarvitse olla yksin. Kumppani jonka kanssa viihtyy. Toiset taas peräänkuuluttavat niitä suuria tunteita.
Itse kuulun tuohon suurien tunteiden etsijöihin. Ehkä siksi kun kerran ne suuret tunteet koin.
Ihastun ja seurustelen, mutta sitten yhtäkkiä huomaan ihastuksen hävinneen, mutta mitään ei ole jäänyt tilalle.
Eli jatkan etsintää ja mieluummin yksin kuin epätyydyttävässä suhteessa.
Nämä suhteet joissa huomaat itse olevasi onnellinen mutta kumppani ei?
Totta kai jokainen tietää että ei kukaan voi parisuhdetta ylläpitää yksin, koska parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi....
Mitä siis voi tehdä siinä vaiheessa kun itse on onnellinen suhteessa mutta näkee toisen olevan onneton? Vaikka kuinka yrittää ei asia korjaannu.... Vaikka kaiken sen toisen puolesta tekee, se ei koskaan, ikinä ole tyytyväinen (saati sitten onnellinen).... Mutta jotkuthan eivät vaan halua sitoutua nuorena tai "nuorena"... Onko se pelkoa vai mitä?
Siis tarkennus tähän: "Entäs Nämä suhteet joissa huomaat itse olevasi onnellinen mutta kumppani ei?
Totta kai jokainen tietää että ei kukaan voi parisuhdetta ylläpitää yksin, koska parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi...."
Mutta mitä tällaisessa tilanteessa teet? Toinen rakastaa, toinen ei.... Se joka ei rakasta, vannoo ikuista rakkautta vain sen takia ettei jäisi yksin tai siksi että on vain niin tottunut siihen "puolisoon"....
Ja minkä takia ihmiset ajautuvat avioeroon...?
Ja niitäkin pitkitetään nykyään... Vanhemmat eivät halua erota, koska ajattelevat sen olevan lapselle/lapsille parasta, mutta eivät ymmärrä sitä että lapsi/lapset ihan oikeasti ymmärtävät ne kaikki tappelut yms...
Se täydellinen oli, tuli ja meni, tunteet oli kyllä molemminpuolisia mutta tiet erkani ja erilaiset tavoitteet. Toisella urahaaveet ja toisella ihan tavallinen turvallinen elämä.
Eli tämä toinen sitten löysi uuden sieltä mihin lähti töihin, itselleni asia oli kova pala mutta näin olisi ennenpitkää käynyt joka tapauksessa.
Nyt elän jonkinlaisessa suhteessa, omalta puoleltani puuttuvat ne suuret tunteet enkä tiedä voiko sellaisia enää tunteakaan, tunteet on murhattu muutaman kerran niin murskaamalla.
Mutta en usko että sitä palavaa rakkautta aina niin tarvitaankaan, kunhan viihtyy toisen kanssa hyvin ja ajattelee edes joistain asioista samoin.
Ei ole tietysti oikein sekään jos joku roikuttaa toista joka on korviaan myöten rakastunut suhteessa ilman minkäänlaisia omia tunteita.
Kaikenkaikkiaan vähän monipiippuinen juttu, itse valitsen mieluiten kumppanin jonka kanssa voi elää, siinä suuressa rakkaudessa on niitä miinuspuolia kumminkin. Jos tunteet eivät ole niin syviä niin suhde voi olla toimivampikin, ei turhaa mustasukkaisuutta jne.
olisiko se arkinen elämä ihanampaa tosirakkauden kanssa? Voihan tosirakkaus toisille olla just tasasta parisuhdetta, ilman suurempia intohimoja. Mutta mitä jos se suuri rakkaus tulee vastaan, eikä uskallakaan lähteä parisuhteesta, joka on tyydyttävä. Jääkö sydämmeen tyhjä olo loppuelämäksi? Voiko johonkin "vain" tyytyä, jos ei tiedä, mikä on "se oikea rakkaus"?
Jos se suuri rakkaus tulee vastaa nii kyllä kaikkien pitäs uskaltaa kertoo "vanhalle kullalle" et nyt meni lautaset jakoo!! Todellaki jää tyhjä olo sydämmee ja "vanhan kullan" kanssa asiat menee entistä pahemmin solmuu, ja sitä solmuu ei aukase kukaa.. lähtö tulee kuitenki ja sit ollaa ilman "uutta ja vanhaa kultaa".. ja tässä tapauksessa ei voi käyttää sanontaa Aika parantaa haavat, jolla tarkoitan: et joo joo kyl mä tästä vielä lähden mut odotellaa nyt jonku aikaa ja katsotaa miten "vanhan kullan" kans menis, et jos kuitenki onnistuis.. NEVER!! Mut voihan siihenki soppaa tyytyä (en suosittele!!!) =D (huom. texti ei nyt IHAN kaikkiin ihmisiin päde mut luulen et 99%)
Ei ole oikein toista kohtaa jos ei itse tunne hänen olevan se oikea / rakasta häntä (kumppania). Silloin pitäisi antaa toiselle oikeus löytää se oikea, koska itse sitä ei kuitenkaan ilmeisesti ole jos ei tunne samoin kun hän.
Se on minun mielipiteeni :P
(tulipas se sekavasti esille :D)
Sekavaa mutta NIIN TOTTA!!! =)