Te jotka olette sen tunteen kokeneet. Kun pääsette pois sairaalasta ja saatte lääkereseptin mukaan ja kaikki toivottavat sinulle hyvää jatkoa toivoen että et joudu enää koskaan sairaalaan sairautesi takia. Ja sitten saatte ikuisen hullun leiman otsaanne, se ei näy mutta siinä se on verenpunaisella "hullu".
Olin pakkohoidossa 6kk enkä vapaaehtoisesti suostunut valehtelin itseni sieltä pois kun en enää jaksanut sitä haukkumista ja äitini arvon alentamista.
Nyt olen ollut jo yli vuoden kotona. Sain haluamani asiat ja kaiken pitäisi olla hyvin.
En pysty saamaan enää kavereita vanhatkaan eivät välitä. Aina kun yritän avata suuni tai pysyä muiden seurassa saan vain asiattomia kommentteja ja vihjailuja. En ole varma saivatko kaikki tietää, mutta opettajat kielsivät muita oppilaita luokastani kysymystä tai huomauttamasta mitään kun tulen takaisin kouluun.
Ongelmani ovat pahentuneet sairaalahoidon jälkeen huomattavasti koska olen sossun ja viranomaisten valvonnassa koko ajan. Vihaan sitä ämmää, sitä likaista huora-noitaa joka teki minusta lastensuojeluilmoituksen. Sain vasta tietää sen, mutta olin jo huutanut tälle oman oikeuden käyttäjälle jo aikaisemmin tarpeeksi joten jätin tämän ilmoittajan rauhaan, mutta hän ei jätä minua tai siskoani. Hän uhkaili vievänsä siskoltani kaikki kaverit ja kostaa sitä siskolleni koska minä raivosin tälle toisten asioihin puuttujalle. Tällä ilmoittajalla on siskoni ikäinen tytär ja olemme kieltäneet heidän kaverisuhteensa sattuneesta syystä ja tämä ilmoittaja, sossun apulainen pahentaa asiaa uhkailemalla siskoani ja vittuilemalla esim. harrastuksen yhteydessä (molemmat tytöt harrastavat samaa harrastusta) ja siskoni mielenterveys kärsii siitä koska hän tulee itkien pois harrastuksestaan. Minun vikani että siskoni kärsii.
Olen aiheuttanut tarpeeksi ongelmia perheelleni eivätkä voimani riitä. Sairaalahoito pilasi koko elämäni, riuhtoi minut miljoonaan osaan ja paiskoi nurkkaan. MInun ongelmaani ei tarvittu kuin yksi lääkärintodistus jolla koko ongelma olisi hoidettu, mutta laitettiinkiin sairaalaan ja loppujen lopuksi lääkäri myönsi toisen lääkärin virheen ja antoi todistuksen ja oli pahoillaan että sain kärsiä turhaan.
Ongelmani ratkeaminen on kuitenkin pieni lohtu tästä hoidosta aiheutuneen ystävä ja sukulaisongelmiin verrattuna. Kaikki tietävät että olen sairas ja hullu ja kaikki odottavat vain että milloin tuo hullu jätkä heittää veivinsä.
En voi elää hullun leima otsassani. Olen ollut mielisairaalassa en ole normaali. Olen yhteiskunnan verorahoja tuhlaava sairas paska joka pitäisi tappaa. Ehkä lapseni jos niitä koskaan saan olisivat myös hulluja. Minun ei auta tehdä tähän maailmaan lisää sairaita.
Ainoa lohtu minulle on koulussa kymppi kokeista ja lemmikkieläinteni kosketus. Kukaan ei pidä minusta ja jos esittää pitävänsä niin vain sen vuoksi että tekisin heidän läksynsä mitä teen usein koska minusta ei muuhunkaan ole. Olen tarpeeksi säälittävä ja taitoni voidaan käyttää niin säälittävään kuin läksyjen kopioimiseen.
Äitini ja siskoni ovat kärsineet tarpeeksi ja yksi elävä olento on jo menettänyt henkensä tämän sotkuni keskellä. Olen syyllinen hänen kuolemaansa, vaikka en ollut se murhaaja.
Joudun kestämään omien itsemurha yrityksien lisäksi läheisen kuoleman tuoman tuskan ja hullun leiman. Kuinka ikinä pystyn jatkamaan elämäääni sairaana ja onnettomana. Jään yksin eikä kukaan halua mua kuitenkaan koska olen ruma sisältä ja ulkoa.
Olen ajatellut nyt itsemurhaa ja siihen olen päätymässä. Se on ollut jo tavoitteeni 4 vuotta ja nyt sen on tapahduttava. Pelkään vaan että läheiseni eivät ymmärrä kun kuolen ja lemmikini tajuavatko edes että kuolen, mutta ikävä minun tulee, tosin en tiedä enää mitä ikävä on kun vedän viimeisen henkäyksen.
Äitini raiskattiin hänen ollessa nuori. Meidän elämäämme on alusta alkaen säätänyt sossu.
Minä olen pilalla kaikki on pilalla. Jo tässä vaiheessa. Olen yrittänyt itsemurhaa, ollut mielisairaalassa, diagnosoitu hulluksi, menettänyt läheiseni, menettänyt ystäväni ja kaiken. Miksi minun täytyisi enää elää? En usko että minua jää kaipaamaan perheeni lisäksi ketään muuta. He kyllä selviävät yhdessä, vaikka posituisinkin.
Olin pakkohoidossa 6kk enkä vapaaehtoisesti suostunut valehtelin itseni sieltä pois kun en enää jaksanut sitä haukkumista ja äitini arvon alentamista.
Nyt olen ollut jo yli vuoden kotona. Sain haluamani asiat ja kaiken pitäisi olla hyvin.
En pysty saamaan enää kavereita vanhatkaan eivät välitä. Aina kun yritän avata suuni tai pysyä muiden seurassa saan vain asiattomia kommentteja ja vihjailuja. En ole varma saivatko kaikki tietää, mutta opettajat kielsivät muita oppilaita luokastani kysymystä tai huomauttamasta mitään kun tulen takaisin kouluun.
Ongelmani ovat pahentuneet sairaalahoidon jälkeen huomattavasti koska olen sossun ja viranomaisten valvonnassa koko ajan. Vihaan sitä ämmää, sitä likaista huora-noitaa joka teki minusta lastensuojeluilmoituksen. Sain vasta tietää sen, mutta olin jo huutanut tälle oman oikeuden käyttäjälle jo aikaisemmin tarpeeksi joten jätin tämän ilmoittajan rauhaan, mutta hän ei jätä minua tai siskoani. Hän uhkaili vievänsä siskoltani kaikki kaverit ja kostaa sitä siskolleni koska minä raivosin tälle toisten asioihin puuttujalle. Tällä ilmoittajalla on siskoni ikäinen tytär ja olemme kieltäneet heidän kaverisuhteensa sattuneesta syystä ja tämä ilmoittaja, sossun apulainen pahentaa asiaa uhkailemalla siskoani ja vittuilemalla esim. harrastuksen yhteydessä (molemmat tytöt harrastavat samaa harrastusta) ja siskoni mielenterveys kärsii siitä koska hän tulee itkien pois harrastuksestaan. Minun vikani että siskoni kärsii.
Olen aiheuttanut tarpeeksi ongelmia perheelleni eivätkä voimani riitä. Sairaalahoito pilasi koko elämäni, riuhtoi minut miljoonaan osaan ja paiskoi nurkkaan. MInun ongelmaani ei tarvittu kuin yksi lääkärintodistus jolla koko ongelma olisi hoidettu, mutta laitettiinkiin sairaalaan ja loppujen lopuksi lääkäri myönsi toisen lääkärin virheen ja antoi todistuksen ja oli pahoillaan että sain kärsiä turhaan.
Ongelmani ratkeaminen on kuitenkin pieni lohtu tästä hoidosta aiheutuneen ystävä ja sukulaisongelmiin verrattuna. Kaikki tietävät että olen sairas ja hullu ja kaikki odottavat vain että milloin tuo hullu jätkä heittää veivinsä.
En voi elää hullun leima otsassani. Olen ollut mielisairaalassa en ole normaali. Olen yhteiskunnan verorahoja tuhlaava sairas paska joka pitäisi tappaa. Ehkä lapseni jos niitä koskaan saan olisivat myös hulluja. Minun ei auta tehdä tähän maailmaan lisää sairaita.
Ainoa lohtu minulle on koulussa kymppi kokeista ja lemmikkieläinteni kosketus. Kukaan ei pidä minusta ja jos esittää pitävänsä niin vain sen vuoksi että tekisin heidän läksynsä mitä teen usein koska minusta ei muuhunkaan ole. Olen tarpeeksi säälittävä ja taitoni voidaan käyttää niin säälittävään kuin läksyjen kopioimiseen.
Äitini ja siskoni ovat kärsineet tarpeeksi ja yksi elävä olento on jo menettänyt henkensä tämän sotkuni keskellä. Olen syyllinen hänen kuolemaansa, vaikka en ollut se murhaaja.
Joudun kestämään omien itsemurha yrityksien lisäksi läheisen kuoleman tuoman tuskan ja hullun leiman. Kuinka ikinä pystyn jatkamaan elämäääni sairaana ja onnettomana. Jään yksin eikä kukaan halua mua kuitenkaan koska olen ruma sisältä ja ulkoa.
Olen ajatellut nyt itsemurhaa ja siihen olen päätymässä. Se on ollut jo tavoitteeni 4 vuotta ja nyt sen on tapahduttava. Pelkään vaan että läheiseni eivät ymmärrä kun kuolen ja lemmikini tajuavatko edes että kuolen, mutta ikävä minun tulee, tosin en tiedä enää mitä ikävä on kun vedän viimeisen henkäyksen.
Äitini raiskattiin hänen ollessa nuori. Meidän elämäämme on alusta alkaen säätänyt sossu.
Minä olen pilalla kaikki on pilalla. Jo tässä vaiheessa. Olen yrittänyt itsemurhaa, ollut mielisairaalassa, diagnosoitu hulluksi, menettänyt läheiseni, menettänyt ystäväni ja kaiken. Miksi minun täytyisi enää elää? En usko että minua jää kaipaamaan perheeni lisäksi ketään muuta. He kyllä selviävät yhdessä, vaikka posituisinkin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Elämä on elämisen arvoista. Oli tilanne mikä tahansa.
Älä nyt mene itteäsi tappamaan. Elä vaikka ihan piruuttas. Tai elä lemmikkiesi takia, niinkuin minäkin teen. Ikinä ei voi tietää, milloin se elämä kääntyy hyväksi. Ja varmasti onnistut löytämään vielä hyviä ystäviä, jotka pitävät sinusta. Ja jos et löydä, niin so what. Itse ainakin pärjään pelkällä lemmikkieni seuralla. Eläimet ovat parempia ystäviä kuin ihmiset, usko pois.
Et ole hullu, vaan omalaatuinen.
Tsemppiä
Olipas koskettava kokemus lukea tekstisi näin nuoriso-osastolla työskentelevän mielisairaanhoitajan näkökulmasta. Kiitos sinulle.
En väitä, että tämä millään muotoa sinua lohduttaisi, tai että edes uskoisit minua, mutta voin vakuuttaa, että olen nähnyt niin monen nuoren nousevan niin pohjamudista normaaliin, terveeseen elämään, että toivoisin, ettet sinäkään toivoasi heitä. En viitsi valehdella, että kaikki menee varmasti hyvin, mutta haluan sinun tiedostavan, että se on mahdollista.
Pakkohoito on joskus nuoren oman tai läheisten turvallisuuden vuoksi ainoa vaihtoehto. Mutta se ei aina ole nuoren psyykkeelle se paras. Ja sinun tapauksesi on tietysti omaa luokkaansa, jos se oli virhe. En väitä etteikö niitäkin voisi tapahtua, ihmiset tätä työtä tekevät.
Voisitko kuvitella, että hakisit itsellesi apua mielenterveystoimistosta vapaaehtoisesti ja omilla ehdoillasi? Tai joltain nettitukisivustolta, anonyymisti? Esim. https://www.secure-tukinet.net/
Perheesi saattaa "selviytyä", vaikka sinua ei olisikaan. Hengissä, onnettomina, ikinä päättymättömän surun kanssa. Sisaruksen tai lapsen menettäminen heittää elämän aina sirpaleiksi, vaikka välit eivät lämpimiltä tuntuisikaan.
Yritätkö vielä tämän päivän? Ja huomisen? Onnelliseen, tasapainoiseen elämään voi olla pitkä matka, mutta sitä voi kulkea pienin askelin. Ja niin moni pääsee perille!
Ja mitä hullun leimaan tulee. Kohdallesi on sattunut - anteeksi ilmaisu - mulkkuja. Psyykeen vaikeudet ja mielisairaudet eivät ole omaa syytä eikä tee ihmisestä piirun vertaa huonompaa! Itselläni on parikin aikanaan "hulluuden takia" sairaalahoidossa ollutta kaveria, aivan ihania ihmisiä, jotka ovat ajan kanssa saaneet asiansa kuntoon. Eivätkä he ole yksin. Usko pois, maailmassa on myös ihmisiä, jotka eivät luokittele sinua kokemustesi perusteella. Ja heihin tulet törmäämään, jos annat itsellesi ja heille mahdollisuuden. Älä ole liian ankara itsellesi.
Tarinasi oli koskettava ja sai kyyneleen silmänurkkaan. Ihmiset, jotka olet tavannut, eivät taida tuntea sinua. Mutta, ole kiltti, älä päätä elämääsi, sillä elämässä on paljon hienoja asioita (vaikkei aina ehkä näytä siltä..)
Kun sinulla ikää riittää (tai jos riittääkin jo)
vaihda paikkakuntaa, ja tapaa uusia ihmisiä, jotka eivät tiedä kokemuksistasi vielä mitään, ja tutustu heihin. Uskon että löydät uusia ystäviä, joilla ei ole ennakkoluuloja sinua kohtaan.
Minulla on ystävä, jolla on kotona vaikeaa, ja olen aina jaksanut kuunnella häntä, mutta hänen ongelmansa on pienempi kuin sinun.
Jos tuntisin sinut, olisin todellakin mielihyvin ystäväsi, olkoon otsassasi hullunleima tai ei, tai ole sitten vaikka ruma. Ne ovat sivuseikkoja ihmisessä!!
Yrittäisin auttaa ja lohduttaa sinua ja olla ystäväsi, mutta valitettavasti en tunne sinua.
Toivon todellakin sinulle voimia jatkaa huomiseen, ja toivon sinun tekevän sen. Olisi ihana tuntea sinut.. :(
Unohdin äskeiseen kirjoittaa, että
PERHEESI EI PÄRJÄÄ ILMAN SINUA!
Mielestäni se ei ole pärjäämistä, että itketään ja suretaan sisällä koko loppu elämä edesmennyttä poikaa ja veljeä, joka ei jaksanut yksinkertaisesti elämäänsä.
anteeksi, näppäimistöni kastuu.....
Tosta hullustakin on tehty jo muotisana nii ei varmaa tunnu sekää kivalta :C Muakin pidetään hulluna, mut enb oo ollu misää laitokses tms. Teen kaikkee tyhmää. Mikset muuta paikkakuntaa sielä kukaan ei tiedä susta mitään! Eikä sun tarvi ikinä enää muistaa sitä, tai siis kertoo kellekkään! Jos oot ala-ikänen, pyydä sun vanhemmilta...
No, niin.Jos voisit kokeilla tällästä,minkä minä olen huomannut hyväksi vaihtoehdoksi..elämässä tapahtuu paljon negatiivista,,hyvin paljon pahaa;asioita jotka satuttaa,,,jos niiden antaa satuttaa.Koita etsiä omastasi ne hyvät puolet,älä huomaa mitään sun mieltäsi pahoittavia(tavallaan)vaan ala pitämään niitä sivuseikkana.Ei täällä ole kenenkään pakko olla,mutta voi sitä olla huvikseenkin=))!katsoa että onko tosiaan niin että minullekkin on täällä jotain hyvää,edes jotain pientä.Voi olla että kun muutat omaaa asennettasi niin kaikki muutkin asiat muuttuu,eli en takoita että heittäytyisit nyt joksikin hälläväliä tyypiksi ollenkaan.Nauti ihmisten erilaisuudesta,ulkoisesti ja sisäisesti,ja ole onnellinen kun tapaat jonkun kauhean ihmisen,siitä että mitä jos me kaikki oltais samanlaisia,mitä täällä sillon olisi.Joukko "muurahaisia".Mieti,minkälaista tollasilla hirveillä tyypeillä niiden oma elämä kokonaisuudessaan on,ja varmaan taas huomaat että sinullakin voi olla ehkä paremmin..omaat sentään positiivisen ajattelutavan=D
Jne,jne.tästä voisi vaikka kirjottaa kirjan..hyvää jatkoa,koita edes ymmärtää..