Tämä on vain niille, joilla henk.kohtaisia kokemuksia asiasta:
Eli ilmeisesti on niin, että henkilö, jolla on ihan diagnoosina masennus, ei välttämättä piristy lasten tulosta, vaan saattaa kokea asian enemmänkin rasitteena? Varmaankiin hetkittäin kokee iloa ja onnea, mut ei välttämättä jaksa osallistua hoitoon? Onko teillä useampia lapsia, kuinka pienellä ikäerolla? Onko masennus vaikuttanut lasten lukumäärään? Miten lapset vaikuttaneet masennukseen? Kuinka olette itse äiteinä jaksaneet? kiitollinen vastauksista...
Eli ilmeisesti on niin, että henkilö, jolla on ihan diagnoosina masennus, ei välttämättä piristy lasten tulosta, vaan saattaa kokea asian enemmänkin rasitteena? Varmaankiin hetkittäin kokee iloa ja onnea, mut ei välttämättä jaksa osallistua hoitoon? Onko teillä useampia lapsia, kuinka pienellä ikäerolla? Onko masennus vaikuttanut lasten lukumäärään? Miten lapset vaikuttaneet masennukseen? Kuinka olette itse äiteinä jaksaneet? kiitollinen vastauksista...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hei, minulla ei ole tuosta kokemusta, mutta voit saada henkilökohtaista neuvontaa ja vertaistukea tuolta sinua lähellä olevasta jäsenjärjestöstä http://www.omaisten.org/jasenjarjestot.php . Siellä sivuilla on myös keskustelua juuri sinuakin koskevasta aiheesta eli masentuneesta puolisosta.
Voimia sinulle ja muista suojella itseäsi.
Ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen mieheni masentui, rupesi ottamaan drinksuja iltaisin, "nukahti" television ääreen, töissä meni huonosti, sai potkut..En heti jaksanut huomata/hoivata/ymmärtää, mutta kun tajusin etten voinut asian vain antaa olla vaikka kädet täynnä uusia rutiineita ja pieni vauva, rupesin juttelelmaan miehelleni asiasta, tukemaan kun hän kertoi missä mättää. Mies jätti drinksut ja sai lopulta uutta työtä ja nyt kolmen vuoden jälkeen on työelämässä jopa niin haluttu että hänelle soitetaan ja pyydetään töihin. No joka tapauksessa vauvan ollessa pieni mies hoiti vauvaa rutiinilla. Oli siis paljon vauvan kanssa mutta ei aidosti iloinnut. Nyt uhmaikäinen tyttelimme tykkää istua isin sylissä ja halata ja kertoa juttuja, ei siis mitään vaikutusta vauva-ajan "ongelmista". Sittemmin itsekin väsyin jo niin että toisen lapsemme syntymän jälkeen hakeuduin lääkäriin/psykologille ja nyt tervehdyn masennuksesta. Lapset iloisia ja avoimia ja haluavat olla sylissä/halata/höpötellä. Aivan ihania tapauksia. Joten kaikesta koetusta huolimatta on perimmäinen rakkaus ollut aitoa, olemme keskustelleet paljon. Jos olen ollut väsynyt olen sen lapsilleni sanonut ja mennyt hetkeksi makkariin "lataamaan akkuja" ja mieheni on sitten vuorostaan katsonut lasten perään. Jo pelkästään lasten vuoksi kannattaa heti hakeutua hoitoon ja kokeilla lääkitystä. Se auttaa kummasti eikä se ole elinikäinen juttu. Kun ajatukset muuttuvat aurinkoisempaan suuntaan alkaa kroppakin (pääkoppa) parantua ja sitä myöten pikkuhiljaa pääsee omille jaloilleen ja voi lääkityksestä luopua.
tieddät varmaan hänen masennusasteensa, niitähän on erilaisia vaikka kuinka. pahassa masennusksessa (vertaa kaksisuuntainen persoonallisuushäiriö) voi olla ajoin jopa psykoottista jne. mutta jos miehelläsi ono esim keskivaikea tai vaikea masennus, hän voi saada lääkitysta ja terapiaa ja elää normaalisti.