Huolestunut

Oli vuosi 2000, oli lämmin kesäpäivä, istuimme työkavereiden kanssa tauolla jutellen niitä näitä ja samalla läpi käyden seuraavaa työ kohdetta, oli todella kuuma eikä olisi todellakaan tullut mieleen laittaa edes t paitaa päälle. Istuimme rakennus telineillä ja näkymät olivat suoraan sanoen kauniit, jossain kaukana näkyi järvi ja paljon metsää, tunsin oloni rauhalliseksi, olisin voinut nauttia hetkestä vaikka kuinka kauan mutta töitä oli jatkettava tauon loputtua, työkaverini ei ollut rakennustelineillä koska oli kiivennyt alas hakemaan joitain tavaroita joita tarvitsisi seuraavassa kohteessa. Tauon loputtua jatkoin töitä, kapusin alas rakennustelineiltä ja menin läheisen metsän laitaan pilkkomaan puita pois kaivinkoneen tieltä, täysissä varusteissa oloni oli kuin "grillimakkaralla" tuntui että paistun siihen paikkaan ja mieleni teki riisua takki pois mutta en sitä tehnyt koska määräykset ovat määräyksiä. Olin tehnyt töitä jo jonkin aikaa enkä kuullut mitä ympärilläni tapahtui koska kuulosuojaimet olivat korvillani ja moottorisaha piti meteliä. En ollut tajunnut että olin siirtynyt selkä sinne suuntaan päin mistä kaivinkone liikkui, tein töitä normaalisti, kunnes tuntui voimakas repäisy, aivan kuin joku olisi yrittänyt repiä minut kahtia sitten kaikki pimeni, seuraavaksi heräsin ja makasin maassa pilkottujen puun runkojen päällä, tunsin suurta tuskaa mutta en tiennyt mikä minulla oli, yritin katsella ympärilleni mutta se tuotti suurta kipua, työkavereitani tuli luokseni ja kysyi kuinka voin, he kertoivat mitä oli tapahtunut ja että kaivinkone oli repinyt minut mukaansa, tajusin hyvin nopeasti että nyt oli tosi kyseessä, olin vyötärööni asti kiinni kaivinkoneen alla ja että henki olisi hiuskarvan varassa. menetin jossain vaiheessa uudestaan tajuntani ja seuraavaksi tulin tajuihini kolmen päivän päästä sairaalan teho osastolla. en tuntenut jalkojani ja käsiäni nipisteli kamalasti, hetken kuluttua hoitaja tuli luokseni, hän hymyili iloisesti ja toivotti minut tervetulleeksi elävien kirjoihin. Päästyäni hengityskoneesta kysyin miksi olin sairaalassa ja minulle kerrottiin että olin joutunut onnettomuuteen, en muistanut tapahtumista yhtään mitään ja olin aivan hämilläni kaikesta. Pikku hiljaa totuus alkoi valjeta minulle, en tulisi enää koskaan kävelemään ja metsurin hommat olivat tehty minun osaltani ikuisesti. Kesti kauan ennenkuin hyväksyin asian, välillä tuntuu edelleenkin vaikealta, vaimoni ja lapseni antavat minulle voimaa jaksaa eteenpäin ja olen siitä erittäin kiitollinen. käyn edelleenkin työmaalla katsomassa työkavereitani, sairaalasta päästyäni kävin onnettomuus paikalla työmaalla, siihen oli rakennettu puu vaja, se joka minun piti pistää alkuun, tuntui pahalta ja itku tuli, olen jälkeenpäinkin käynyt säännöllisesti työmaalla tervehtimässä työkavereitani ja he ovat kertoneet minulle tarkemmin mitä tapahtui.