kyse on 17-vuotiaasta siskostani. hän on ollut koko elämänsä ajan ylipainoinen ja häntä on kiusattu siitä pienestä pitäen, mutta silti hän hymyili. nyt hän viettää päivänsä tekemällä hirveästi lihaskuntojumppia ja lenkkeilemällä.hän rupesi syömään terveellisesti ja nälkään, ei tylsyyteen. ajattelin että hän on tosissaan alkanut muuttamaan elämäntapojansa, mutta...
eräänä päivänä näin hänet syövän muffini, mutta kun hän oli pureskellut sitä hetken hän sylkäisi sen pois. tämä tapahtui muutaman päivän kuluttua uudelleen. mieleeni tuli heti, että tekeekö hän näin myös päivälliselle ja lounalle. sitten kerran kuulin hänen oksentelevan syötyään. hän ei tiedä että minä olen nähnyt ja kuullut hänen touhunsa, mutta minua alkaa huolettaa.
vaikka hän on ylipainoinen, hänellä on luonnonkauniit kasvot. hän ei itse näe sitä ja hän sanoo että on perheemme ruma ankanpoikanen, joka ei koskaan muutu outseneksi. perheemme muut tytöt ovat häntä paljon pienempiä.
mitä minun pitäisi tehdä? pelkään että hän ei enää ikinä hymyile.
eräänä päivänä näin hänet syövän muffini, mutta kun hän oli pureskellut sitä hetken hän sylkäisi sen pois. tämä tapahtui muutaman päivän kuluttua uudelleen. mieleeni tuli heti, että tekeekö hän näin myös päivälliselle ja lounalle. sitten kerran kuulin hänen oksentelevan syötyään. hän ei tiedä että minä olen nähnyt ja kuullut hänen touhunsa, mutta minua alkaa huolettaa.
vaikka hän on ylipainoinen, hänellä on luonnonkauniit kasvot. hän ei itse näe sitä ja hän sanoo että on perheemme ruma ankanpoikanen, joka ei koskaan muutu outseneksi. perheemme muut tytöt ovat häntä paljon pienempiä.
mitä minun pitäisi tehdä? pelkään että hän ei enää ikinä hymyile.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tää ei liity mitenkää ja tuski auttaa sua yhtää mut mun on pakko myöntää et kirjotat aika kauniist ^^
Oma siskoni sairastaa anoreksiaa. Jonkun aikaa katselin vierestä, kun hän kuihtui sillmissä ja jossain vaiheessa tajusin, että nyt ei enää mennä ihan pelkän tavallisen laihdutuksen rajoissa. Itse uskon, että asia on nostettava pöydälle mahdollisimman pian. Aavistelin jotain jo pitkään, mutta kun sattumalta löysin siskon huoneesta lautasen, johon oli syljetty pureskeltua ruokaa en enää voinut olla vain hiljaa.
Alku on rankkaa. Itse suhtauduin asiaan aivan liian jyrkästi ja syyllistävästi. Vasta myöhemmin opin, että anorkeisa on sairaus, joka ei parane järkeä puhumalla tai toista syyllistämällä.
Kuitenkin uskon, että jos otat asia esille siskosi kanssa voit ehkä saada hänet ymmrtämään, että ruoan sylkeminen ja oksentaminen ei ole normaalia. Se on sairaus, johon on haettava apua. monet itkut on meidänkin perheessä itketty ja siskoni kamppailee sairauden kanssa jo kolmatta vuotta. Mutta uskon, että jos kukaan ei olisi asiaan puuttunut olisi tilanne vielä pahempi.
Tapauksen jälkeen (noin 1,5 vuotta sitten) siskoni suostui myöntämään, että sairastaa anoreksiaa ja alkoi käymään ammattiauttajan puheilla ja käy edelleenkin. Itse olen ymmärtänyt, että en voi muuta kun antaa tukeni ja osoittaa rakkautta häntä kohtaan. Parantuminen on täysin hänen oma päätöksesnä, jota kukaan muu ei voi tehdä.
Neuvon sinua kuitenkin puuttumaan asiaan, enne kuin on liian myöhäistä!