Melkeinpä vuoden ajan olen mietiskellyt, että milloinkahan se vauvakuume tulisi... Olen 27 v., avomieheni saman ikäinen ja seurustelua takana lähes 6 vuotta, siitä pulolet avoliitossa. Ajatukseni on kai aina ollut, että haluan lapsia, jopa useammankin, mutta sitä vauvakuumetta en ole koskaan vielä kokenut.
Nyt viimeisen puolen vuoden ajan olen kypsytellyt ajatusta siitä, josko kohta olisi jo ekan lapsen aika. Tuntuu, että ikää alkaa olla jo sen verran, että jos useammankin lapsen tahtoo, olisi jo aika aloittaa. Kun ei voi koskaan tietää, että kuinka pian sitten "tärppää" vai voiko ylipäätään edes saada lapsia.
Eli ongelmani on nyt siis se, että voiko haluta ja hankkia/saada lapsen ilman sitä kuuluisaa vauvakuumetta? Vai tietääkö vasta kuumeen tultua, että on valmis äidiksi. Ajatus lapsesta lähitulevaisuudessa tuntuu ihan mukavalta, mutta moni asia siinä myös askarruttaa. Eli olenko valmis äidiksi, kun lapsen tulo muuttaa niin monia asioita loppuelämäni ajaksi. Jos mietiskelen esim. sellaista, että olenko saanut jo tarpeeksi pitkään elää vain itselleni ja miehelleni ja olenko valmis luopumaan joistakin itselleni tärkeistä asioista (esim. ylenpalttinen vapaa-aika ja vapaus löhöillä koko ilta sohvalla töiden jälkeen), niin onko se merkki siitä, etten vielä ole valmis äidiksi.
Tätä tunnetta on hyvin vaikea selittää, mutta kiteytettynä siis: tuntuu että haluaisin jo lapsia, mutta ihan varma en kuitenkaan ole. Eli sitä vauvakuumetta ei ole tullut, jonkinlainen halu perheen perustamiseen kuitenkin on. Elämäntilanne on siinä mielessä otollinen, että meillä molemmilla on jo opiskelut takana päin ja työelämä alussa (miehellä vakityö, minulla määräaikainen). Tosin en ole koskaan ajatellut, että ensin on oltava vakityö ja oma asunto ennen kuin voi perustaa perheen...
Haluaisin kuulla kokemuksia lapsen saannista ja perheen perustamisesta ilman sitä kovaa vauvakuumetta. Vai voiko lasta saadakaan ilman tuota niin voimakkasti "mainostettua" kuumetta?
Nyt viimeisen puolen vuoden ajan olen kypsytellyt ajatusta siitä, josko kohta olisi jo ekan lapsen aika. Tuntuu, että ikää alkaa olla jo sen verran, että jos useammankin lapsen tahtoo, olisi jo aika aloittaa. Kun ei voi koskaan tietää, että kuinka pian sitten "tärppää" vai voiko ylipäätään edes saada lapsia.
Eli ongelmani on nyt siis se, että voiko haluta ja hankkia/saada lapsen ilman sitä kuuluisaa vauvakuumetta? Vai tietääkö vasta kuumeen tultua, että on valmis äidiksi. Ajatus lapsesta lähitulevaisuudessa tuntuu ihan mukavalta, mutta moni asia siinä myös askarruttaa. Eli olenko valmis äidiksi, kun lapsen tulo muuttaa niin monia asioita loppuelämäni ajaksi. Jos mietiskelen esim. sellaista, että olenko saanut jo tarpeeksi pitkään elää vain itselleni ja miehelleni ja olenko valmis luopumaan joistakin itselleni tärkeistä asioista (esim. ylenpalttinen vapaa-aika ja vapaus löhöillä koko ilta sohvalla töiden jälkeen), niin onko se merkki siitä, etten vielä ole valmis äidiksi.
Tätä tunnetta on hyvin vaikea selittää, mutta kiteytettynä siis: tuntuu että haluaisin jo lapsia, mutta ihan varma en kuitenkaan ole. Eli sitä vauvakuumetta ei ole tullut, jonkinlainen halu perheen perustamiseen kuitenkin on. Elämäntilanne on siinä mielessä otollinen, että meillä molemmilla on jo opiskelut takana päin ja työelämä alussa (miehellä vakityö, minulla määräaikainen). Tosin en ole koskaan ajatellut, että ensin on oltava vakityö ja oma asunto ennen kuin voi perustaa perheen...
Haluaisin kuulla kokemuksia lapsen saannista ja perheen perustamisesta ilman sitä kovaa vauvakuumetta. Vai voiko lasta saadakaan ilman tuota niin voimakkasti "mainostettua" kuumetta?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mulla ei ole ollut koskaan vauvakuumetta, mutta nyt odotan esikoista ja olen todella innoissani! Minun tapauksessa mies oli se joka alkoi hehkuttaa vauvatoiveita, itse olen ollut joskus jopa lapsiajatusta vastaan, mutta pikkuhiljaa ajatus lapsesta alkoi vallata mielen. Jossain vaiheessa mietin jo hieman suruisena, voinkohan edes saada koskaan lapsia, vaikka takana ei ollutkaan turhia jokakuukautisia odotuksia.
Jollain tasolla olen varmasti alkanut innostua miehen innostukseen koska kondomit, puikot ja pillerit "unohdettiin" ja rakasteltiin vapaasti, tosin ilman sen kummempia vauvatoiveita (ainakin minun kohdallani, mies sen sijaan toivoi taatusti kovasti). Tulinkin raskaaksi tosi helposti ja testattuamme ekoja ajatuksiani oli uskomaton onnen tunne, suunnaton ilo kehon toimivuudesta, vaikka itse vauva olikin ajatuksissa vasta absurdi pieni alkio, jota ei jotenkin tajua ensialkuun. :)
Nyt vaavi on jo 20-viikkoinen potkuttelija, joka vilkuttelee ultrassa ja sukupuolikin on jo tiedossa (ultraaja vaikutti tosi varmalta:). En uskonut aiemmin, kenties juuri vauvakuumeen puutteen vuoksi, kuinka hirmuisen suuria tunteita voi tuntea vauvaa kohtaan, omaa kehoa kohtaan, kun vatsassa asustaa pienokainen. Kun sen liikkeet alkaa tuntea, kun tajuaa kuinka ihmeellinen juttu vauva onkaan! Olen ihan rakastunut... :) :) Ja aiemmin luulin etten hetkahtaisi lapsista niin paljon!
Toivottavasti vastasin kysymykseesi ja toivottavasti mun kokemus antoi jotain.
Olen täsmälleen sinun ikäisesi ja tiedän hyvin mitä tarkoitat. Olen aina ajatellut, että jossain vaiheessa hankin lapsia ja perustan perheen. Viime syntymäpäivänäni havahduin, että asialle tosiaan täytyisi tehdä jotain, kun tuo maaginen 30 alkaa uhkaavasti lähestyä. Olen naimisissa ja vakitöissä. Vauvakuumetta minulla ei kuitenkaan ollut.
Viime lokakuussa päätimme kuitenkin mieheni kanssa ryhtyä tuumasta toimeen ja jätimme ehkäisyn pois. Aluksi olimme tjot-periaattella, mutta kun mitään ei heti alkanutkaan tapahtua, aloimme yrittämään enemmän tosissamme. Ja pikkuhiljaa huomasin olevani pahassa vauvakuumeessa. Joka kuukausi toivon, että tulisin raskaaksi ja olen todella pettynyt, kun niin ei vielä ole käynyt. Olisin niin onnellinen, jos meillekin suotaisiin pienokainen.
Eli, jos parisuhteesi on vakaalla pohjalla ja talous kunnossa ja tiedät, että haluat joskus lapsia, kehotan rohkeasti ryhtymään tuumasta toimeen. Kyllä luonto hoitaa hommansa ja tartuttaa sinutkin sitten 9kk aikana vauvakuumeeseen :)
Kiitos teille molemmille tähän mennessä vastanneille! On mukavaa kuulla, että edes jokunen muukin ihminen on samanlaisia tuntemuksia kokenut. Enemmän ehkä puhutaan aina siitä kovasta kuumeesta, kuin lapsen hankkimisesta ns. "järkipohjalta". Edellisellä lauseella en toki tarkoita sitä, että kovan kuumeen jälkeen alkunsa saanut vauva ei voisi olla järkevästi harkittu. :)
Toivoisin lisää vielä kirjoituksia aiheesta. Ehkäpä meidänkin pitäisi uskaltaa oikeasti ryhtyä toimiin perheen perustamiseksi. Parisuhde on tosiaan vakaalla pohjalla ja tiedän, että haluan avomieheni olevan lasteni isä.
Onnea teille molemmille perheen perustamiseen; toiselle onnelista odotusta ja toiselle peukut pystyyn yrityksen tueksi!
Olen myös 27 vuotias, ja kun koulu on loppusuoralla, olen uskaltanut alkaa ajatella elämää eteenpäin. Huomasin yllätyksekseni haluavani lasta todella kovasti, mutta enemmän epäilyttää niinkin arkiset asiat kuin rahojen riittävyys ja oma jaksaminen. Olen töissä ravintola-alalle, ja ajatukseni on, että en todellakaan aio tehdä enää yö ja iltatöitä kun sitten joskus olen äiti. Minulla on vakituinen paikka, joten tuntuu hullulta jättää sitä "vielä". Toisaalta olen vakaasti sitä mieltä, etten aio hankkia lapsia ennen kuin talouteni on vakaa... Nämä ajatukset ovat ristiriidassa vauvakuumeen kanssa. Pää hajoaa, koska haluaisin aloittaa jo pian yrittämisen, mutta tuntuu ettei kaikki muut asiat ole vielä kunnossa... huh huh.
En tiedä liittyikö tämä aiheeseen, mutta ainakin siitä olen samaa mieltä, että miten sitä jännästi alkaa ajatella kun se 30 kolkuttelee, että niitä lapsia "pitäisi" jo hankkia... :)
Kyllä kuumeeton nainen on äidiksi ihan yhtä sopiva kuin kuumeileva. Monet luulee että se kuumeilu jotenkin "herkistää" naisen raskautta ja äidiksi tuloa varten mutta totuus on se, että äidiksi kasvetaan vasta raskauden ja synnytyksen myötä, mikä takaa sen että ihan pellosta revästy ummikkokin voi olla mahtava äiti jos vahinko pääsee sattumaan. :) Ja vauvakuumekin vähitellen haihtuu kun sitä on aikansa potenut ja jäljellä on vain paljas puurtaminen ja lapsen yrittäminen hampaat irvessä. Siitä on kuumeilu kaukana. En minäkään enää tunnusta potevani vauvakuumetta, se hohto on tästä hommasta jo mennyt. Lapsi olisi kiva mutta kun ei tule niin ei tule. Joten lapsentekopuuhiin tekin nyt vain, ei sitä kuumetta kannata odotella koska se ei välttämättä tule! :) Ja tärppiä voi joutua odottelemaan vuositolkulla..