Laitan tänne nyt oman kirjani alun ja voitte vapaasti kommentoida. Kirjoitin tuon keskellä yötä kun olin kipeenä. Toivottavasti pidätte!
Tarinoita kerrotaan yhä uudestaan ja uudestaan ja lopulta ne painuvat mieleen kuin leima kuumaan vahaan. Entä jos kaadat viimeisen vahan kirjekuorelle ja vaha ehtii kuivua etkä saakkaan painettua leimaan siihen? Et voi lähettää kirjettä koska vaha on loppu. Et voi painaa leimaa vahaan koska se on ehtinyt kovettua. Kirje jää lukemattomaksi, unohduksiin ja lopulta kuivuu ja murenee. Sama asia on käynyt tarinallemme joka oli ennen joka paikan legenda ja suuri tarina. Jos kukaan ei kerro tarinaa eteenpäin, voi tarinasta tulla samanlaista pölyä kuin kirjeestä.
Tarinamme oli ennen suuri ja kuuluisa mutta nyt, kukaan ei sitä tiedä,tai ainakaan muista. Olisiko joku jättänyt kertomatta ystävilleen, ja joku taas perheelleen ja lopulta tarina on jäänyt pölyttymään kertojien mieleen.
Olisiko aika palata sinne missä vanhat ja salaperäiset metsät kuiskailivat salaisuuksiaan ja sinne missä nyt lainehtivat siniset vaahtopäiset aallot ja kohoavat suuret mäntymetsät?
Tarinamme alkaa rauhallisesta paikasta nimeltä Amora. Siellä purot laulavat laulujaan, kaarnaveneitä uittaville lapsille ja äiti ja isä hoitavat puutarhojaan.
Siinä se ja nyt kommenttii!
Tarinoita kerrotaan yhä uudestaan ja uudestaan ja lopulta ne painuvat mieleen kuin leima kuumaan vahaan. Entä jos kaadat viimeisen vahan kirjekuorelle ja vaha ehtii kuivua etkä saakkaan painettua leimaan siihen? Et voi lähettää kirjettä koska vaha on loppu. Et voi painaa leimaa vahaan koska se on ehtinyt kovettua. Kirje jää lukemattomaksi, unohduksiin ja lopulta kuivuu ja murenee. Sama asia on käynyt tarinallemme joka oli ennen joka paikan legenda ja suuri tarina. Jos kukaan ei kerro tarinaa eteenpäin, voi tarinasta tulla samanlaista pölyä kuin kirjeestä.
Tarinamme oli ennen suuri ja kuuluisa mutta nyt, kukaan ei sitä tiedä,tai ainakaan muista. Olisiko joku jättänyt kertomatta ystävilleen, ja joku taas perheelleen ja lopulta tarina on jäänyt pölyttymään kertojien mieleen.
Olisiko aika palata sinne missä vanhat ja salaperäiset metsät kuiskailivat salaisuuksiaan ja sinne missä nyt lainehtivat siniset vaahtopäiset aallot ja kohoavat suuret mäntymetsät?
Tarinamme alkaa rauhallisesta paikasta nimeltä Amora. Siellä purot laulavat laulujaan, kaarnaveneitä uittaville lapsille ja äiti ja isä hoitavat puutarhojaan.
Siinä se ja nyt kommenttii!
Vastaukset 12
Vanhimmat
Suomi jotenkin töksähteli.
Esim.:
"Sama asia on käynyt tarinallemme joka oli ennen joka paikan legenda ja suuri tarina."
Näin lyhyestä pätkästä on vaikea sanoa muuta kuin että: "hiomista vaativa alkuvirittely".
Kirjastasi tuo katkelma ei kerro vielä mitään. Miten pitkällä olet kirjoitustyössäsi? Onnea matkaan.
Olen täaaä kylläkin melko pitkällä, eli tämä ei ole tarinan alku...no jaaa jos te nyt jotkut jaksatte lukea ;D
1.
Jill ja Elizabeth
´Rakas Dinah! Et usko miten minulla on ollut sinua ikävä.
Näemmekö me ensi viikonloppuna, kun tulemme jokainen
ja saavumme sinne maalle? Toivon kovasti, että sinulla menee koulussa hyvin,
koska minullakin menee. Toivottavasti Ann ei ole kiusannut sinua, tiedäthän millainen hän on, asuthan sinä hänen kanssaan samassa loma-asunnossa.
Nähdään viikonloppuna, terveisin rakas
ystäväsi Jill.`
Jill taitteli kirjekuoren kiinni. Hän huokaisi. Milloin hän olikaan ikävöinyt Dinah'ia yhtä paljon kuin nyt? Kun Jill oli huomannut, että Dinah ei itse pitänyt liiemmin yhteyttä, oli Jill alkanut kirjoittaa hänelle. Yht'äkkiä hänen huulilleen ilmestyi hymy. Hän oli jo unohtanut, miten paljon olikaan unohtunut kertoa Dinah'lle. Hänellä oli ollut ihana päivä. Kesken ruokatunnin Elizabethiksi kutsuttu tyttö tuli juttelemaan hänelle. Liz, miksi kaikki häntä kutsuivat, halusi tehdä hänestä pikkuisen jutun jonkun koulun lehteen nimeltä Tiainen. Häntä haastateltaisiin! Hän pääsisi lehteen... Koulun lehteen vain, mutta Liz oli kuulemma taitava kirjoittaja, joka oli jo melkein kirjailija. Ja kaikki pitivät hänen kirjoitelmistaan, ne olivat ajan kanssa tehtyjä.
Jotenkin jutteleminen kääntyi ystävyydeksi, ja niin hänestä ja Lizistä tuli hyvät ystävät: ystävät, vaikka ikäeroa oli neljä vuotta.
Mitähän Bill sanoisi? Voisiko Liz ottaa mukaan heidän seuraansa? Jillillä ,Dinahilla, Jessicalla, Billillä ja Jackilla oli yhteinen seura, tai seura mikä mikä seura, joka tapauksessa he viettivät aikaansa yhdessä.
- Bill! Olen etsinyt sinua ihan joka paikasta! Jill moitti. Hän ja Bill kävivät samaa koulua, ja myös Jessica oli samassa, ja nyt Jill oli lopulta saanut Billin kiinni.
- Mistä minä tiedän milloin sinä etsit minua ja milloin sinä leikit etsiväsi, Bill sanoi tytölle.
- Bill, meidän täytyy mennä harjoittelemaan sitä Ranskaa. Se on hirmu vaikeaa, kun tulee Englannista, sanoi Jillille tuntematon tyttö. Bill arvasi mitä Jill ajatteli ja selitti nopeasti:
- Se on Caroline, ja minun täytyy auttaa häntä Ranskassa ennen koetta. Nähdään välitunnilla!
Hän ja tyttö purjehtivat pois.
- Ai. No, nähdään sitten, Jill mutisi.
- Jill!! Näin juuri Billin, hänellä oli kova kiire. Hänellä oli myös aika kiva misu mukana... Kukakohan hän on? Onkohan Bill rakastumassa häneen? Jessica höyrysi täydellä teholla Jillin luo.
Hän oli 175cm pitkä, ja hänellä oli upea vartalo. Hän kuului koulun suosituimpiin tyttöihin, ja näytti aina huolitellulta ja itsevarmalta.
- Ai moi, Jess. Minäkin näin Billin. Hän opettaa Carolinelle Ranskaa.
- Ranskaa? Minusta se näytti ihan toiselta, hän on lähestulkoon lääpällään siihen! Ja minä ehdin kertoa jo havaintoni Annelle ja Daisylle. He ovat aivan samaa mieltä!
- Anne Snowylle ja Daisy Philipsille? Koulun-
- Ihanammille tytöille! Juuri niin, Jill! Jessica huudahti.
- Pahimmille juorukelloille, Jill mutisi.
- Jill, kuinka voit puhua noin? Anne ja Daisy ovat hyvin hienostuneita! Mutta kuule... Eikö meidän loma alakin jo ylihuomenna? Jessica kysyi äkkiä.
- Ai syyslomamme? kyllä, se alkaa perjantaina. Ihanaa, kun saamme olla kaikki jälleen yhdessä. Mitä hauskaa tällä lomalla keksisimme? Emmekö me matkustakin junalla maalle? Dinah'n luo tällä kertaa? Jill puhui ääneen.
- Pääseekö Jack? hänhän sanoi jotain, ettei pääsisi... Jill? minne sinä menet! Jessica huusi, kun Jill kuuli kellojen soivan merkiksi, että välitunti oli loppunut.
- Puhhuh, ei minulla ainakaan noin kiire jollekin ruotsintunnille... Jessica mutisi.
***
- Jessica! minulla on hirveästi työtä! ole kiltti ja sano Paulille että odottaa minua! minun täytyy vielä käydä ilmoittamassa Lindalle, etten pääse tänään liikuntakerhoon. Jess, odota nyt!
Jessica kääntyi ja näki takanaan innosta hehkuvan Jennyn. Jenny joka oli kahdeksannella oli ehkä pikkuruisen liian lihava, ainakin Jessican mielestä.
- No hei Jenny, Jessica sanoi huokaisten. Hän ei todellakaan jäisi pitkäksi aikaa juttelemaan.
- Jess, kuule, mene sanomaan Paulille! Hän odottaa minua! Jess kiltti! Jenny rukoili. Jessica pisti jälleen roolin päälle ja väläytti sulavan hymyn.
- No voi pikku Jen! hän huudahti. - Tottahan toki minä muuten, mutta vannoin Jillille, että menen hänen perässään kaapeille. Voi Jen, älä pahoita mieltäsi! minä ihan totta lupasin, Jessica hymyili myötätuntoisena.
- Voi... tuota... sanoisitko Paulille, siis jos näet häntä, että odottaa, Jenny sanoi pettyneenä.
- Voi totta kai! ilman muuta autan sinua, Jessica painotti viimeistä sanaa. Tästä kaikesta olisi varmasti jotain hyötyä. Joskus.
***
Elizabeth istui ruokalassa ja mutusti omaa leipäänsä. Hänen piti syödä nopeasti, jotta ehtisi käväistä vielä lehtitoimituksessa. Jill istui pian hänen viereensä ja alkoi puhua:
- Liz! et usko miten tanssin hyvin! viime tunti oli hirveän lyhyt, olisin voinut tanssia varmasti vielä viisi tuntia! Jill kävi Dominacia, hänen mielestään parasta tanssikoulua. Sillä oli oma sali Jillhamsonin koulua vastapäätä olevassa rakennuksessa.
- Niinkö? no, sehän on hienoa! tanssitko koulusi kanssa joulunäytelmässä? eikö se ollut prinsessa Ruusunen, jota sinä esität? Elizabeth kysyi heti.
- Liz! ei osia ole vielä jaettu! Jill sanoi punaisena. - Varmaankaan en saa sitä osaa, vaikka ehkä haluaisinkin!
- Hyvä on, hyvä on. Olen kuitenkin varma että saat sen. Anteeksi, minun täytyy valitettavasti mennä. Täytyy ehtiä toimitukseen! Elizabeth sanoi, ja nousi ylös. Jill söi nopeasti oman keittonsa, ja ryntäsi etsimään Jessicaa.
- Jess, hei Jess! Jill juoksi Jessican luo kun tämä käveli kirjastoluokkaa päin.
- Jill! eikö sinulla pitänyt olla liikuntaa?
- Ei, meillä on nyt hyppytunti. Minun piti kysyä, että oletko pakannut. Isä käski kysyä. Hän soitti juuri, ja pyysi minua muistuttamaan sinua, Jill kertoi.
- Ei... En pääse pakkaamaan ajoissa, olen myöhään kaupungilla. En todellakaan käytä aikaani sellaiseen hölynpölyyn. Niin että sanoisitko kiltti Jill äidille ja isälle, etten millään pääse! oi Jill, SINUUN ne kaikki luottavat... Jessica marisi.
- Jess... Enpä tiedä... Isä sanoi, että sinun on pakko pakata. Ymmärrätkö, Jess, että lähdemme reissuun jo viikonloppuna! Eikä siihen ole aikaa kun kaksi päivää. Huomennakaan et ehdi, sillä sinulla on menoa. Mehän joudumme opiskelemaan huomenna kaksi tuntia enemmän, ja illalla menemme elokuviin. Se on pakko tehdä tänään!
- Äh, Jill, hellitä jo. Kyllä minä tulen paikalle ihan ajoissa, mutta jos et panisi pahaksesi, minun täytyy mennä, Jessica totesi ja kääntyi hymyilemään Jerrylle, Jessican uudelle poikaystävälle.
Jill käveli kotiin kaunista tienvartta pitkin. Hän ajatteli viikonloppua. Kuinka hauskaa heillä olisikaan! Diana... Hän ei ollut nähnyt muita kuin Jessin ja Billin, jotka olivat samassa koulussa hänen kanssaan. Jessica asui aivan Jillin naapurissa, ja koska Jillillä oli vain isä, hän antoi hänen mennä usein Jessican perheen uima-altaalle, Jessican kanssa tietysti.
- Jill!! Odota! Jill! Elizabeth ryntäsi Jillin luo.
- Hei, Liz.
- Jill kuule, onko sinulla kiire? Ehtisitkö nopeasti tulla käymään lehden toimituksessa? Sinusta pitäisi saada muutama kuva.. ja haastattelu, jos vain käy? Jill? Liz kysyi. Hän oli juossut, sillä hänen kasvonsa olivat punaiset ja hän hengitti nopeasti. Jill päätti nopeasti. Olisi kurjaa, jos isä joutui odottamaan. Toisaalta... Hän ymmärtäisi. Kun oli mahdollisuus päästä koulun lehteen, ei tilaisuutta kannattanut hylätä.
- Okei. Voin minä tulla. Kauanko se kestää? Jill tiedusteli.
- Voi, ei kauaakaan! Vain puolituntia tai vartti. Ei se kauaa kestä, Elizabeth vakuutti.
Jill ja Elizabeth kävelivät koulun toisessa kerroksessa olevaan lehden toimitukseen, virallisesti sanottuna siis Tiainen- lehteen.
- Tässä tämä nyt sitten on, Elizabeth hymyili Jillille. Hän näytti kädellään kaikkea. Suunnattomasti paperia, kameroita, hyllyjä... Työpöytiä oli yhteensä kymmenen; Melkein kaikille tekijöille oma pöytä. He menivät Elizabethin työpöydälle, ja se oli yhtä täynnä paperia kuin muutkin. Siinä oli myös kasoittain pyyhekumeja sekä kyniä: lyijy- sekä alleviivaus kyniä. Muutama värikynäkin oli esissä. Vihkoja, kuvia, monisteita... Jill katseli kaikkea suu auki. Hänestä näky oli mahtava, ja toivoi jo lähes itsekin, että toimittaisi Tiaista.
- No niin, Jill. Minulla on muutama kysymys. Lopuksi otan muutaman kuvan, tai sitten John tekee sen.
- Minulle sopii, Jill sanoi posket hehkuen.
- Hyvä. Ensimmäiseksi. Miten kauan olet harrastanut balettia? Harrastatko siis klassista balettia? kerro harrastuksestasi.
Jill ei osannut kertoa, miten kauan hän oli harrastanut balettia. Tanssihan hän koko ajan, ennen baletin aloittamista.
- No tuota... Oikeastaan koko elämäni. Heti kun nousin seisomaan, aloin tanssimaan. Baletin aloitin kolmisen vuotta sitten.
Elizabeth kyseli häneltä vielä muutaman kysymyksen, ja lopuksi John tuli ottamaan hänestä muutaman kuvan, jossa oli hänen sivuprofiilinsa, kasvokuvansa, sekä missä hän istui tuolilla jossa oli kaunis turkoosi päällinen.
- Kiitos, Jill. Tämä haastattelu sujui upeasti. Saammehan laittaa tämän Tiaiseen? Elizabeth varmisti.
- Totta kai, Liz! Mitä muutakaan varten tulin tänne? No, heihei, Liz! Ja myös sinä, John!
Jill kiiruhti portaat alas ja syöksyi kadulle. Kello oli puoli neljä. Puoli tuntia aikataulua myöhässä. Isä saisi hepulin ellei hän olisi viiden minuutin sisällä kotona.
2. luku
Elokuvailta Cinemassa.
Elizabeth käveli kotiinsa. Jillin haastattelu oli onnistunut täydellisesti. Hänen palstansa, josta monikaan ei tiennyt, että hän piti sitä, saisi lisää eloa kun siihen liitettäisiin haastattelu.
Bill Cold oli törmännyt häneen kun hän ryntäsi Tiaisen toimituksesta. Billillä oli mukana Caroline, tyttö, josta Elizabeth ei niinkään välittänyt. Bill oli änkyttänyt, että haluaisi laittaa ilmoituksen lehteen: Hän auttaisi mielellään Ranskassa. Ottakaa yhteyttä: Bill Cold, 16. Elizabeth oli nopeasti taiteillut sen paperille, ja laittanut lehteen. Lehti ilmestyisi huomenna, jolloin painattaja olisi saanut sen valmiiksi.
- Liz! Missä sinä olet ollut! Senkin hirviö, teit sen tahallasi! Elizabethin rakas pikkusisko, 13-vuotias Suzanne pihisi.
- Suz! Minulla oli kiire Tiaisessa! älä ollenkaan vähättele, minä teen arvokasta työtä!
- Niinpä niin. Et anna aikaa edes rakkaalle sisarellesi Suzille... Liz! Sinä olet RAIVOSTUTTAVA! Sen sanottuaan Suzanne häipyi autollaan kovaa huristen tielle. Elizabeth huokaisi. Hän rakasti siskoaan kovasti, mutta hyvin usein heille syntyi "pientä" kinaa, jonka Suzanne aloitti.
Elizabeth käveli sisälle ja otti jääkaapista jääkylmää limonadia ja syöksähti omaan huoneeseensa.
- Jill, maa kutsuu! Jessica kajautti. Jessica ja Jill olivat matkalla elokuviin. Jessicalla oli olut täysi työ maanitella Jill mukaan: Jill oli vielä vaiheessa pakkaamisessa. Hän oli pakannut vaatteensa, mutta osa tärkeistä tavaroista yhä uupui.
- Anteeksi, Jess. Mitä sanoit?
- Äh, en kertakaikkisesti mitään.Tiedätkö, minua ärsyttää SUUNNATTOMASTI se ettet sinä koskaan jaksa kuunnella minua, Jessica valitti, mutta jatkoi heti: - Kuten siis olin sanomassa, oletko tutustunut Elizabeth Welleriin? Hän on upea tyyppi: hieman tylsä vain. Liz on kyllä saanut paljon huomiota... Kaikki kertovat hänelle huolensa...
- Niin, Jess. Ja kyllä, olen tutustunut. Liz on UPEA! Pidän hänestä kovasti. Ja arvaa mitä! Hän teki minusta haastattelun! Ajattele miten kultaista! Jill kiljahti.
- Ai niinkö? Jessica inahti. Epäreilua. Hänhän se tässä Lizin ystävä oli! Lizin olisi ilman muuta pitänyt haastatella häntä shoppailusta. Hän tiesi siitä KAIKEN.
- Jess! Mitä elokuvaa olemme menossa katsomaan? Jill kysyi.
- Elokuvaa? Ai niin tietty. Mustan helmen kirousta. Se on hyvin jännittävä, ja K12. Pidän siitä valtavasti.
- Mustan helmen kirousta? Mm... Jess... Onko se pelottava meinaan siis jos...
- Sinua alkaa pelottaa. NYNNERÖ! Jessica karjahti.
- Jess! Tiedät, ettei minulle puhuta tuohon sävyyn! Ei OLLENKAAN! Jessica Water! Menee liian pitkälle! Jill menetti malttinsa. Hän aikoi purkaa kaiken nyt Jessicaan, Jessica oli aina tiellä!
- Jill, Jessica sanoi terävästi. - Nyt tulet mukaan, ihan kiltisti. Musta helmi alkaa viiden minuutin kuluttua enkä, minä aijo myöhästyä, Jessica sanoi ihmeellisen karhealla äänellä.
He jatkoivat matkaa, ja saapuivat jättimäiselle talolle, tai no, teatterille, jonka päällä luki koristekirjaimin: Best Cinema- nbr. 1
Jill huokaisi. Näky oli todella kaunis. Best Cinema- loisti välkkyvästi pimenevässä illassa.
- Tämä on kaunis, Jill huudahti, mutta hiljaisemmin, koska hän ei halunnut rikkoa kokonaan vallitsevaa pehmeää hiljaisuutta.
- Niin on. Mennään jo sisään, Jessica hoputti.
Ja niin he marssivat sisään upeaan elokuvateatteriin.
- Se oli käsittämättömän upea! Jill vouhkasi. - Eikä minua pelottanut YHTÄÄN!
- Joojoo, Jessica sanoi. - Minun meikkini on levinnyt, katso! Jessica osoitti upeasti ruskettunutta ihoaan. Silmäluomessa oli todellakin ihan pikkiriikkisen ohitse valunutta vaaleanpunaista väriä, joka oli muutoin levittäytynyt hienosti.
- Hyvin se on! Jill kiljaisi. Voi kumpa minäkin voisin laittaa yhtä hienosti meikkiä, mutta minulla se vain sotkeutuisi, Jill valitti.
- Se riippuu siitä miten sen laittaa, Jessica sanoi hieman leuhkana.
He kävelivät kotiin illan pimetessä, ja katulamput syttyivät. Yht'äkkiä karmea jylinä täytti ilman.
- Jess! Mitä täällä tapahtuu!? En näe eteeni! Jessica, missä sinä olet! Jill huusi kauhistuneena, kun sankka savu täytti ilman.
- Jill! Missä SINÄ olet! Olen jossain puskassa, mutten todellakaan näe eteeni! Jill, missä sinä olet?! Jessican huudahduksesta kuulsi paljas pelko, mitä ei tosiaankaan Jessican äänestä usein kuullut.
Jill kömpi savun peittämässä ilmassa eteenpäin. Hänen mielessään risteili paljon ajatuksia. Mistä savu tuli? Mikä oli jylinä, joka täytti koko ilman? Jill etsi käsillään tietä ojan puoleiseen puskaan.
- Jessica! Oletko siinä? Jill huhuili.
- Jill? Olen. Mutta miten me pääsemme pois? Tässä savussa emme voi kävellä, ja ajattele, jos tämä on vaikka sotaa. Silloin me emme todellakaan halua joutua nähdyksi? Vai mitä, Jill? Jessica mietti ääneen. Jessicasta tuntui kamalalta. Hänestä tuntui, että oli vastuusta Jillistä, joka oli vasta kolmetoista, pieni pentu, niin kauan, kunnes he pääsisivät kotiin. Jos pääsisivät. Jessicaa värisytti. Hän oli sanonut ääneen sen, mitä eniten pelkäsi. Sota. Jos tänne, San Faricoon, syttyisi sota. He joutuisivat muuttamaan.. Ties minne. Ja... Palaisivatko he enää ikinä tänne, kotipaikkaan, missä jokainen ystävä oli?
- Jess? Jillin äänestä päätellen, Jessica tuumi, Jill oli purskahtamaisillaan itkuun. - Jess, minua pelottaa. Tämä- on- on niin-niin- kamalaa. M- m- minua p- pelottaa. Isä on hirveän huolissaan. Hän on muutenkin huolissaan minusta, ja nyt... Hän on TODELLA huolissaan. Jess. Meidän on pakko lähteä.
- Tiedän. Mutta meillä ei ole vaihtoehtoa. Meidän on pakko vain odottaa, Jessica sanoi rauhallisesti, vaikka hänen äänensä paljasti suunnattoman pelon.
Sitten tuli pimeys. Se laskeutui yllättäen, ja hyvin nopeasti. Kumpikaan tytöistä ei nähnyt mitään. Jylinä lakkasi. Oli hiiren hiljaista, ja niin, niin pimeää ja kuivaa. Ja pelottavaa.
- Jill. Juostaanko? Ei kotiin ole kuin ... kilometri. Meidän täytyy lähteä. Minä luulen...- Ettemme voi jäädä enää hetkeksikään, Jessica kuiskasi.
- Hyvä on. Mutta... Mihin päin me lähdemme? En ole paljoa käynyt Cinemassa, vain teatterissa katsomassa balettiesityksiä... En tosiaankaan tiedä, mistä suunnasta tulimme, Jill valitti hiljaa.
- Minä tunnen paikan kuin omat taskuni. Mennään, Jill. Ja Jessica alkoi vetää Jilliä tielle. Silloin he näkivät sen.
Suunnattoman vähän aikaa, ehkä sekunnin sadasosan hetken; he näkivät joka puolella roihuavan tulen. Tai jonkin hyvin, hyvin suuren valon, joka heijastui joka puolelle. Ihminen, jolla mieli ei luista yhtä nopeasti kuin nopeaälyisellä, hän ei olisi ehtinyt nähdä mitään mitä tapahtui.
Jill ja Jessica näkivät, ja kun valo häipyi, Jessica löysi tajuttoman Jillin jalkojensa juuresta.
- JILL!!! Jessica parahti. - Jill! Kutsunko ambulanssin? Jill, HERÄÄ!!! Jessica karjui. Hän ei enää estänyt kyyneliään, jotka virtasivat vuolaina hänen kauniille kasvoilleen.
Yhtäkkiä Jessica kuitenkin vakaantui. Hän oli nähnyt saman, minkä Jillkin. Hänen äänensä hiipui sekunnissa. Häntä alkoi pelottaa kuollakseen. Minkä minä näin? Se ei VOI olla totta, sillä eihän se voisi olla näkymättä pitempään! Mutta... Sen oli TÄYTYNYT olla tosi! Jessica mietti.
Mutta... Hän alkoi muistella äskeistä kuvaa. Neljä miestä oli suurissa mustissa puvuissa. Heillä oli suojanaamarit. Samaan aikaan suunnaton tuli oli leimahtanut, ja se oli palanut joka puolella. Neljällä miehellä... Neljällä miehellä oli ollut käsiraudoissa oleva nainen. Nainen oli kaunis. Itse asiassa... Hän oli hieman Jillin näköinen... Ja miehet olivat ensin kiduttaneet häntä, ja sen jälkeen paiskanneet tuleen. Naisella ei ollut mitään mahdollisuuksia pysyä hengissä.
Hetkinen. Nainen oli AIVAN ilmetty Jill. Kyllä, ihan Jillin näköinen. Jospa... Jessica oli vähällä pyörtyä itsekin. Jillin äiti? Se ei voinut olla totta, Jessica mietti kuumeisesti. Ei voinut. Hän tiesi, että Jillin äiti oli kuollut, se oli tapahtunut lento- onnettomuudessa. Jillin äiti, Andrina Adamo, oli ollut häikäisevä tanssija. Hän oli tanssinut juuri Pähkinänsärkijän, kun oli lähtenyt lentokoneella Meksikoon. Hän oli epäilemättä lähtenyt hyvin onnellisena, sillä oli juuri saavuttanut suuren unelmansa. Tanssia saman osan kuin äitinsä, legendaarinen Elizabeth Ivory. Ivory oli siis Jillin mummo. Mutta tapa, jolla kummatkin olivat kuolleet, oli kertakaikkisesti omituisin. Molemmat olivat kuolleet prikulleen samalla matkalla, kumpikin oli kuollut samana päivänä. Tuntina. Ja minuuttina. Monet olivat jo aikapäiviä sitten mietiskelleet, että he olivat kuolleet aivan samana sekuntina. Aivan kuin kohtalo olisi pakottanut heidät samaan, mutta Jessica toivoi, että Jilliä kohtalo ei veisi yhtä raa'asti. Jillillä oli kuitenkin täysi syy pyörtyä. Hänen äitinsä, tai kuka sitten olikin, kasvot. Pitäisikö hänen soittaa hätänumeroon? Jessica teki nopean ratkaisun: Puhelinkoppiin Jill mukana!
***
Dinah istui yksin lukemassa. "Dogs are my life" kirja oli todella mielenkiintoinen.
Tunti sitten hän oli saanut Jillin kirjeen. Ann. Ann oli maailman historian INHOTTAVIN ihminen. ' ' ' Raivostuttavaa, että sellaisia ihmisiä ylipäätään laitetaan muiden ihmisten kanssa samaan huoneeseen' Hän ajatteli. Mielummin Ann olisi voitu sijoittaa Saran kanssa samaan huoneeseen; Sara oli yhtä ärsyttävä. Dinah'n ja Furin katseet kohtasivat. Hän katsoi ystävänsä karvaiseen naamaan, jonka silmät tuikkivat. Nuori belgianpaimenkoira alkoi läähättää. Se vingahti kerran, ja kaapaisi tassullaan Dinah'n kättä.
- Au! Senkin rohmukynsi! Tuo SATTUU, Dinah parahti ja työnsi tassun pois. - Joojoo, kyllä mä vien sut pihalle, vien kyllä. Oota hetki edes, pliis.
Koira katsoi kysyvästi. Se katsahti nopeasti lattialla lojuviin hihnoihin ja kaulapantoihin, ja alkoi tuijottaa Dinah'ia kärsimättömästi.
Dinah'n toinen koira, lyhytkarvainen collie Dara, istui sohvalla. Se katseli kuinka nuorempi Furi yritti epätoivoisesti päästä pihalle.
' Se parka on päässyt vain tunnin lenkille ' , Dara mietti happamasti.
- Onpa hassua,ettei Jill ole soittanut. Hän lupasi edellisessä kirjeessä, että soittaisi joka päivä. Mutta oliko hän unohtanut? Se ei olisi Jillin tapaista!
Furi vingahti. Se halusi ulos.
- Joojoo. En mä täälläkään voi vain istua kököttämässä, Dinah huokaisi. Hän otti hihnan ja naksuttimen. Myös noutokapulan hän pakkasi kassiinsa. Hyvä on, hän treenaisi sitten.
Sama se hänelle oli.
- Hissi! Dinah huudahti. Koirat tottelivat mukisematta ja astuivat hissiin. Dinah'n huoneisto oli neljännessä kerroksessa.
Hän kulki hissillä joka päivä useasti, koirat mukana. Koirat olivat aina siellä missä Dinahkin, opettajan kanssa oli tosin tullut riideltyä, saivatko ne olla oppitunnilla. Dinah ei kuitenkaan koskaan antanut periksi, minkä toki opettajakin (vielä hyvän sään aikana) oli huomannut.
- Jill! HERÄÄ!!! Jessica alkoi olla epätoivoinen. Jylinä oli loppunut ajat sitten, mutta aavemainen sumu ja hämäryys eivät poistuneet.
- Terroristista... Jessica mumisi. Puhelinkoppi oli hajalla. Ja Jessicaa kalvoi huoli, että ihmiset, jotka olivat olleet tulessa, olisivat pitäneet häntä silmällä.
Tuli leimahti. Jessica parkaisi.
Nyt hän tiesi: Tuhopoltto. Ne olivat polttaneet kirkon, ja kun poliisi saapuisi, hän olisi pääepäilty.
3.luku
poliisit
- Saartakaa heidät. Muistakaa, etteivät he saa sanoa yhtään mitään. Ymmärsittekö? Pääkonstaapeli oli saapunut kolmetoista minuuttia sitten. Sitten olivat tulleet kaksi häkkiautoa, sekä viisi muuta pientä henkilöautoa, jotka kaikki olivat poliisin omistuksessa. Poliisit olivat keränneet silminnäkijät, ja jokainen oli sanonut, että Jill ja hän, Jessica, olivat olleet koko tapahtuma-ajan samalla paikalla. Jessicaa oli puistattanut. Hän oli yrittänyt huutaa totuutta, ja että Jill oli pyörtynyt ... kaikki tuloksetta. Minne heitä Jillin kanssa vietiin seuraavissa tapahtumissa, ei ollut Jessicalla aavistustakaan.
- Jessica? Varovainen ääni havahdutti Jessican. Jill alkoi heräillä.
- Missä- missä me olemme? Je-Jess? Jillin ääni oli täynnä epätoivoa. Jessica alkoi selittää heidän epätoivoista tilannettaan.
Mitä pidemmälle Jessica pääsi, sitä enemmän Jilliä alkoi oksettaa.
Yht'äkkiä Jessica kysyi:
- Tunsitko- oliko hän siis todella äitisi?
Jill oli pitkään hiljaa.
- Tiedän, että hän oli Anne. Äiti siis. Mutta- Jill sanoi lopulta. - Hän ei voinut olla. Hän on-
Jessica päätti lauseen:
- Kuollut.
***
He alkoivat tarkastella paikkaa, johon poliisiauto heidät pysäytti. Paljon hiekkaa ja soraa. Jossain välkkyi isolla tekstillä: Poliisi asuu täällä. samaan oli piirretty paha poliisimies- ohjelman pollari.
- Mars, eteenpäin. Karski poliisi tyrkkäsi Jessicaa ja Jilliä eteen.
He kävelivät sisälle kolkkoon, pahanhajuiseen rakennukseen.
Jättimäinen poliisi kysyi heiltä:
- Nimi. Se ei ollut kysymys, vaan pitemminkin toteamus.
- Mä olen Jessica Wakefield, MÄ en oo tehny yhtää mitää!
- Niin ja toi toinen on Jill, Jill Catwood. Ja sekin on ihan viaton! Jessica huusi.
- Vai eivät neidit ole tehneet mitään? Tästä voi tulla kuulkaas isot rahat. Poliisi ärjäisi.
Jessica katsahti nopeasti Jilliin. Tämä oli liidunvalkoinen, ja Jessica pelkäsi hänen pyörtyvän.
Tosin- se olisi voinut olla Jillin kannalta hyväksikin. Ei tarvitsisi vastata poliisien kysymyksiin. Mutta Jessica olisi silloin yksin.
- No näkivätkö nuoret neidit mitään erikoista, mikäli nuoret neidit eivät itse ole syyllistyneet vakavaan rikokseen?
- No tuota...- Jessica empi.
- Kerro heille, mitä näit- näimme, Jill kuiskasi hyvin hiljaisesti.
Ja Jessica kertoi. Kaiken elokuvasta jylinään, aina Jillin äidin kasvoihin. Poliisin ilme kävi yhä pöyristyneemmäksi.
- Ja tekö sanotte, että tämä on totta? Kulmakarvat koholla oleva poliisi kysyi.
- Se ON totta! Jessica kivahti.
Poliisi tutkiskeli hetken papereitaan.
- Mhmm.. Poliisi ynähteli välillä.
Lopulta hän käänsi katseensa kahteen nuoreen tyttöön.
- Jaa. Että tämmöistä te näitte. Teidän olisi ehkä hyvä mennä kotiin pötköttämään.
- Kai te uskotte meitä? Jessican harvoin hiljainen ääni hätkähdytti myös Jilliä.
- Mj. Öjlkkks... MM..Toki, nuori neiti. Poliisi sanoi inahdettuaan muutamiin kertoihin.
***
Poliisi saattoi heidät kotiin. Jill tuli Jessicalle, hänen isänsä oli myös selvittämässä asiaa Jessican vanhemmille.
Siinä se sitten oli. En ole koneella jaksanut jatkaa... enkä tiedä jaksanko:)
mielipiteitä........
Ainoa mikä mulla tässä vähän töksähti korvaan (tai silmään!) olivat nuo vieraskieliset nimet. Kiinnostaisi tietää miksi olet päätynyt tähän ratkaisuun? Suomessa kun ollaan, niin helpompi olisi samaistua suomalaisiin tyyppeihin..
Onhan se sitäpaitsi kirjoittajalle itselleenkin hankalampaa kirjoittaa vieraasta kulttuurista. Virheitä/epäkohtia sattuu helpommin.
Muuten ihan asia tekstiä. Hitunen vielä omaperäisempää otetta.
Tämä tiikerijellona ei ole siis poika 14 v. tekstiä, näin käsitän.
Olen ilmeisesti tuolla jatkonovellipuolella lukenut tiikerijellonan tekstiä aiemmin.
Tämä ylläoleva teksti viittaa mielestäni sellaiseen tele-novela -tekstiin, ei siis niinkään pokkariin/kirjaan vaan käsikirjoitukseen, josta tehdään filmi.
Osaat sujuvasti kirjoittaa.
En siis ole poika 14 v. Olen kirjoitanut myös jatkonovelli puolelle.
Kiitos kommentista;)
Ystävieni kesken olemme tekemässä tuosta pienimuotoista elokuvan pätkää, johon on olemassa käsikirjoitus.
miten takaisin luontoon palaaminen käytännössä tapahtuisi. Rakentaisiko jokainen itselleen asumuksensa/maakuoppansa metsään, söisi mitä käsillään saisi raavittua metsästä ja asuisi siis koko loppuelämänsä ajan alkukantaisesti kaukana sivistyksestä.
Vai koskisiko se vain meitä kirjailijan alkuja, jotka voisimme pakata kotona termospulloon kahvia ja kääriä eväsvoileivät paperiin, panna läppäri reppuun, ja mennä päiväksi metsään tai merelle?
Hyvää tekstiä 14-vuotiaalta. Ilmeisesti luet melkoisen paljon kirjoja itse. Vilkas mielikuvitus sinulla ainakin on. Siitä vain jatka menemään niin kehityt koko ajan.
Jos tosiaan on itsesi kirjoittama, niin taitava olet ikäiseksesi! :)
Vaikeahan tätä on mitenkään kunnolla kommentoida, kun ei ole tietoa juonesta yms.
Joissakin lauseissa voisi hitusen muutella sanajärjestyksiä. Pilkkujen kanssa kannattaa olla tarkkana, oikein laitettuna ne helpottavat paljon lukemista sekä tekstin oikein ymmärtämistä.
Onnea kirjasi kirjoittamiseen! :)
Tässä oli taas yksi näistä nuoruuden innolla ja kyvyttömyydellä aloitetuista fantasian pätkistä, joista tuskin yksikään kasvaa alkuaan pidemmälle.
Mutta mikä minä olen sanomaan, anna palaa vain..
Kirjoitat, että tämä on kirjasi alku.
Käsitän, että olet aloittamassa kirjan kirjoittamista. Suuri urakka, mutta kannattaa kokea.
Kirjoittaa tässä harrastajakirjoittaja, joka on tähän mennessä saanut kirjoitettua jotakin valmista, mutta ei vielä kirjaksi asti, joten kokemusta on jonkin verran.
Oletko ajatellut kirjoittaa kirjan yhtä pötköä?
Minulla on ollut hyvin erilaisia projekteja. En koskaan ole onnistunut etenemään tekstieni kanssa, siis en koskaan vielä ainakaan tähän mennessä, että olisin voinut kirjoittaa sivun toisensa perään järjestyksessä 1, 2, 3... vaan kyllä ne kaikki tekstit ovat olleet sellaista palapeliä ja silppua, sellaista sekasotkua, josta suoranaisen ähellyksen ja tuskailun jälkeen on sitten syntynyt nivaska valmiiksi. Ja sekin nivaska paperia, josta joku lukiessaan voi sivun toisensa jälkeen sanoa p....a, ja iloisesti heitellä ne suoraan roskakoriin.
Oho! Hyppäsin taas asiasta kolmanteen... mutta halusin vain kirjoittaa Sinulle poika 14 v., että kirjoitat sitten mitä hyvänsä niin säilytä tekstisi, sillä eihän sitä koskaan tiedä mihin kirjoittamasi teksti Sinut vie. Kun tekstiä on tarpeeksi kertynyt niin kirjanhan niistä voi saada!
Kovasti tsemppiä kirjoittamiseen!
Jos 14-vuotias kirjoittaa tuollaista teksitä, niin minä vedän itseni kiikusta.
Teksti oli hyvin kirjoitettua, maalasi kauniin kokonaisuuden. Kuvasi, eikä kertonut.
Ärsyttävän hienoa tekstissä oli, että fantasiaan päin menevästä kerronnasta huolimatta tekstin takana oli ajatus, oikea ajatus, hienoa filosofista ajattelua, joka tarjoaa taas ajattelemista lukijalleen. Ei aliarvioi.
Mietin vielä, voiko teksti olla niin nuoren suomalaispojan teksiä. Jos on, olen varma, että poika on lukenut fantasiaa, Harry Potterit, kaikki kerrallaan. Älykkäänä poikana ollut potentiaalia jopa Taru sormusten herraan ja muuhun Tolkieniin, aina Hobiteista lähtien. Suloista oli, miten nuoterten poikien yleinen ongelma suomenkielen kanssa näkyi, taas. Englanin kielioppia suomen kielessä, mikä antaakin epäilyksen aihetta käänökseen. Mutta niin, mitä muuta 14 kesäiset pojat nykyisin enää tekevät, kun pelaisivat roolipelejä englanniksi 24/7.
Raikasta, ei kovin yllättävää, mutta hyvin potenttiaalista tekstiä.
Jos juoni riisuttaisiin, jäisi alasti seisomaan hieno verbaalinen kokonaisuus.
Elä lopeta kirjoittamista.