On tapauksia, joissa korkeakoulun opiskelija on joutunut keskeyttämään opintonsa kyseisen ongelman vuoksi. Tulipa tuosta jokunen vuosi sitten dokumenttikin, en enää muista tarkemmin. Niille, jotka tuosta kärsivät - kuten minä, on harvinaisen selvää, ettei kyse ole vain tavallisesta jännittämisestä. Sen voi hyvin luokitella sairaudeksi. Yliopistojen seminaarit, esitelmät jne. voivat olla sosiaalisten tilanteiden välttelijälle ylivoimainen este.
Kysyisinkin vain, että antaako opinto-ohjelma edes hieman periksi, jos on esittää ongelmasta lääkärintodistus? Oireethan ovat usein verrattavissa paniikkihäiriöön.
Kysyisinkin vain, että antaako opinto-ohjelma edes hieman periksi, jos on esittää ongelmasta lääkärintodistus? Oireethan ovat usein verrattavissa paniikkihäiriöön.
Vastaukset 10
Vanhimmat
...että mikä linja olisi paras ongelmaa ajatellen? Akateemisen tutkinnon haluan joka tapauksessa suorittaa. Omista haluista vain on ehkä tingittävä.
Hyvä kysymys. Ensiksi kyllä kehoittaisin sinua miettimään, että mitä itse haluaisit mahdollisesti tulevaisuudessa tehdä työksesi. Tarkoitan vain sitä, että, ehkä hieman valitettavastikin aika moni akateemisen tutkinnon suorittanut joutuu toimimaan myös miden ihmisten kanssa erilaisisssa ja eriasteisissa sosiaalisissa tilanteissa, kuten aikaa monenenlaisiin palavereihin yms., jotka ovat pahimmillaan pois itse työstä.
On, myös totta että esimerkiksi oikeustieteellisessä tiedekunnassa luetaan teoksia varsin paljon -ja se on siten hyvinkin itsenäistä, mutta harvassa ovat ne juristit jotka voivat toimia aivan yksin tulevaisuudessa työkentällä. Mutta kuten jo edellä minitsin olisi minusta viisasta kartoittaa omia haluja ensin ja sitten voisi, ehkä miettiä tai yrittää hakea vastausta sille, että onko asia mahdollista toteuttaa...
Kirjanpitäjä voisi ehkä olla yks vaihtoehto. Saavat helposti töitä ja ihan kunnollista palkkaa. Käsittääkseni ne hääräävät aika omissa oloissaan. Toinen vaihtoehto on kätkeä jonkun ammattiroolin taakse, esim. lääkärinä tai juristina. En usko että moni odottaa mitään smal-talkia verojuristilta. Itse en suosittele mitään eksoottista koska se vaati aika paljon omaa aktiivisutta jos haluaa työllistyä. Parasta on varmaan valita ammatti missä työ voi puhua puolestaan.
Muita hyviä
- Kielenkääntäjä
- Graafikko
- Tietokonejuttuja
Ei näitä
- Markkinointi
- Opettaja
- Finanssiala (Heikot jyrätään)
Joka neljännellä yliopisto-opiskelijalla on päässä jotain vikaa, joten et sä ainoa MT-ongelmainen siellä olisi. =) Varmaan kaikki muut esitelmät on sovittavissa, paitsi graduseminaarit. Niihinkin on varmasti jotain erikoisjärjestelyjä. Yliopistoissa on myös todella rento ja suvaitsevainen henki, mikä osaltaan helpottaa tilannettasi. Yhteiskuntatieteet ovat kaikkein eniten sellaisia, että niissä luetaan rauhassa kirjoja ja tentitään/kirjoitetaan esseitä, joten ne varmaankin sopisivat sinulle parhaiten. Tosin meno taitaa olla suunnilleen samanlaista kaikissa tiedekunnissa, joten voit huoletta valita sen aineen mikä kiinnostaa eniten =)
Uskoisin että joka tiedekunnassa ymmärretään tilanteesi ja tehdään erikoisjärjestelyitä sen kummemmin mutisematta.
En lähtisi siis näiden mahdollisten tilanteiden perusteella valitsemaan omaa alaa, sillä tuskin siitäkään mitään hyvää seuraa jos opiskelee omasta mielestä tylsää alaa jossa ei ole pelottavia tilanteita. Kuten sanoin, niin varmasti proffat on jo kaiken nähneet ja joustaa sen verran. Seminaareista en osaa sanoa sitten mitään (mutta käsittääkseni niissä on läsnäolopakko).
Kyllä se siitä! :)
Olen kärsinyt yli 20 vuotta pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta ja ahdistuksesta. Se on kohdallani saanut alkunsa pitkäaikaisesta koulukiusaamisesta. Olen opiskellut yliopistossa noin 12 vuotta, ja viime keskiviikkona vihdoin jätin gradun tarkastettavaksi. Olen myös aiemmin tehnyt HuK- ja LuK-tutkinnot. Nyt opinnot ovat osaltani ohi viimeinkin.
Sos. tilanteiden pelko on pitkittänyt opiskeluani ja vaikeuttanut sitä monin tavoin, mutta se on pikku hiljaa myös hiukan helpottanut. Opintojeni alkuvuosina ei tullut kyseeseenkään, että olisin esim. käynyt kahvilla tai syömässä yliopiston ruokalassa, osallistunut opiskelijatoimintaan tai esim. yliopistoliikunnan toimintaan. Nyt vuosiin opiskelijaravintolassa, jumpassa tai salilla käynti ei ole enää tuottanut ongelmia.
Opiskelujen suhteen alkuvuosina lykkäsin vuodesta toiseen pakollisia ryhmätöitä, keskusteluja tai esiintymisiä vaativia kursseja. Ne tuntuivat tosiaan olevan ylivoimainen este. Sitten vain asteittain pakottauduin osallistumaan. Hyvin vaikeaa se oli joidenkin kurssien kohdalla, mutta kunnialla loppujen lopuksi selvittiin... En kylläkään pystynyt osallistumaan keskusteluihin samalla tavalla vapautuneesti kuin moni muu, valmistelin esitykseni viimeisen päälle, ja vein ne läpi konemaisesti ja hyvin jännittyneesti, mutta selvisin kuitenkin.
Voin sanoa, että olen käyttänyt kaikki mahdolliset vaihtoehtoiset tavat, joilla olen välttänyt sosiaalisia tilanteita, mutta oppiaineissani niitä on silti välttämättä tullut vastaan. Lääkärintodistuksen hakeminen ei silti olisi tullut mieleenikään - se olisi minulle merkinnyt jonkilaista henkistä alistumista vaivalleni.
Sosiaalisten tilanteiden pelko on todellakin sairaus, mutta se ei ole täysin parantumaton sairaus. Ja ainoa todellinen parannuskeino siihen on altistua sosiaalisille tilanteille.
Mielestäni sinun kannattaisi ottaa yliopisto-opinnot siltä kantilta, että ne valmentavat sinua yliopiston jälkeiseen elämään, siis työelämään. On hyvin harvoja ammatteja, joissa pystyt työskentelemään täysin yksin ilman sosiaalisia tilanteita. Jopa perinteisille yksinäisille susille, kuten kirjailijoille, on tänä päivänä hyvin tärkeää olla myös sosiaalisesti esillä.
Suosittelen lääkärintodistuksen sijaan samaa tietä, jonka itse olen käynyt läpi. Sitkeyttä ja nöyryyttä se vaatii, eikä ole helppo. Itse tiedän kuitenkin, että itsetuntoni on parantunut sen ansiosta, että olen pystynyt ottamaan itseäni niskasta kiinni.
Luulen, että tilanteeni voisi olla entistä huonompi tänä päivänä, jos olisin esim. lääkärintodistuksella pyrkinyt saamaan erivapautta seminaareista tm. Olisin alistunut täysin siihen, etten koskaan voi ollenkaan parantua. Itsetuntoni ja sosiaaliset taitoni eivät siten olisi parantuneet ollenkaan. Seuraava askel olisi luultavasti työkyvyttömyyseläkkeen hakeminen...
Niin, jos haluat tosiaan valita pääaineesi sillä perusteella, ettet joudu kohtaamaan opiskelussa sosiaalisia tilanteita, niin suosittelen jotain hyvin eksoottista pääainetta.
Tällaisia ovat vaikkapa egyptologia tai assyriologia, joissa pääaineopiskeljoita on muutama kappale koko Suomessa, ja opiskelu on pääasiassa itseopiskelua. Tällöin pääasiallinen työllistymismahdollisuutesi tulevaisuudessa on alan tutkijana, mutta ko. tutkijoitakaan ei montaa ole, joten pystyt vältämään ainakin massakobnferensseja jne.
Lisäksi näiden eksoottisimpien aineiden opiskelijat ovat tyypillisesti hyvin suvaitsevaisia ja tavalla tai toisella massasta poikkeavia muutenkin, joten erilaisiin outouksiin suhtaudutan hyvin myötämielisesti.
Tällaisia aineita kun opiskelee, ei tarvitse pelätä töihinkään menoa - niitä ei todellakaan näillä opinnoilla löydy!
Hei!
En osaa vastata varsinaiseen kysymykseesi, mutta tahtoisin huomauttaa pari juttua ongelmastasi.
En tiedä, saattaa olla että olen väärässä, mutta sain viestistäsi sellaisen vaikutelman, että peli ton osalta on pelattu eikä mitään ole tehtävissä. Asia ei kuitenkaan ole noin!
Mikäli on varaa, etkä vielä ole käynyt, suosittelisin käymään ehdottomasti yksityisellä psykiatrilla. Jos ei ylimääräistä rahnaa ole(tai vakuutuksia yms.), niin sitten julkiselle puolelle, siellä saa samantasoista hoitoa, jonotusajat ovat vain hieman pidempiä.
Usein asia saattaa selvitä puhumalla, jos ei niin sitten voi koittaa lääkkeitä. Eivät ne ole niin vaarallisia, ja pieninä annoksina sopivaan aikaan parantavat elämäsi laatua huomattavasti. Saattaa kestää ennen kuin löytää itselleen sopivat, mutta kyllä ne lopulta löytyvät. Ellet tietysti ole jo koittanut ym. tapoja.
Pahin virhe on, että porukka menee tavalliselle terveysasemalääkärille jolla vastaanottoaika on 20 min. Ei siinä ajassa ehdi määritellä psyykkisiä sairauksia.
Itse olen kärsinyt nyt jonkun aikaa mainitsemistasi paniikkikohtauksista. Olen harrastanut nytkkeilyä, urheillut lähes koko elämäni, minulla on poikkeuksellisen korkea kipukynnys, ja olin viimeksi itkenyt 6-vuotiaana. Kuitenkin muutamien paniikkikohtauksien jälkeen itkin kuin pieni vauva ja kaikki tuntui kaatuvan päälle. Pelkäsin, että alan saamaan niitä kaikkialla ja tietysti se itse pelko ja jännitys alkoi laukaisemaan niitä.
Kiireistä koulupsykologia kiinnosti lähinnä, että enhän ole hautonut itsemurhaa yms itsensä vahingoittamista. Kun heti ensimmäisellä kerralla tein selväksi että en, niin hänen kiinnostus lopahti ja hän vastentahtoisesti antoi mulle aikoja. Pisti sen nuoruuden kriisin piikkiin, kun ilmiselvästi kyse oli paniikkikohtauksista eikä mistään muusta, itse en silloin vielä tiennyt mikä minulla on. Kävin hänellä 2 kertaa, eikä niistä ollut yhtään hyötyä.
Kuitenkin myöhemmin mainitsin paljon pätevämmelle lääkärille (kaverin faijalle) ohimennen ongelmasta, niin häneltä irtosi kullanarvoisia neuvoja.
Otin myös asiasta itsekin selvää (suosittelen Ben Furmanin Perhosia vatsassa-kirjaa), mm muutmat videot youtubesta(hakusanoilla anxiety ja panic disorder) auttoivat kans.
Motivoin itseni ja lähdin sillä asenteella, että perkele mähän meen kaikkiin tilanteisiin mihin normaalistikkin menisin, huolimatta siitä että oksentaisin, pyörtyisin, sekoaisin kuolisin etc. Välillä olikin tollasia fiiliksiä, mutta jonkun ajan jälkeen tilanne helpottui huomattavasti. Asiaa auttoi myös se, että hyväksyin tän koko paskan, henkilökohtaisen kryptoniittini. Toki välillä jännitän edelleenkin, ja saan niitä pirun kohtauksia, mutta tiedän mitä ne on, mistä ne johtuu, ja että ne ei tapa.
Tiedän, että kaikkien toisten typerien neuvot ovat perseestä, ja henkilökohtaisesti minua ne vituttivat aivan älyttömästi, kun tiesin että neuvojen antajat eivät tienneet miltä musta tuntuu. Eniten vitutti "älä välitä siitä" -tyyppiset neuvot.
Sinulle neuvoisin myös, että hakeutuisit tilanteisiin joita jännität. Aloita pienimmästä päästä. Äläkä lannistu heti ensimmäisen tai toisen vastoinkäymisen jälkeen!
Älä myöskään muokkaa elämääsi sairaudelle mieleiseksi, vaan muokkaa sairautta elämällesi mieleiseksi. Varsinkin kun kyseessä ei ole fyysinen vika, vaan kaikki ongelman on pään sisällä, joihin VOIT itse vaikuttaa, muttamalla asennetta ja käyttäytymistä. Lenkkeily on myös parhaimpia psyykkisiä lääkkeita mitä olen koittanut. Oikeista lääkkeistä neuvoisin koittamaan Propralia, jos et vielä ole. Täysin vaaraton, ei aiheuta riippuvuutta, näyttelijät, golffarit yms muut käyttävät sitä.
Päätinpä nyt vähän avautua, kun itse tiedän miltä tuntuu tuo paniikki ja jännittämishelvetti. Itellä pahin vaihe kesti n 1 v, jonka jälkeen välillä uusiutunut. Mutta nyt suunta paranemaan päin!
eli esimerkiksi taudista jossa on yllätykselliset ennalta arvaamattomat opireet kuten esimerkiksi basillaari ja familiaarinen hemipleginen migreeni.Aina ei tarvitse olla mt-ongelmainen saadakseen sosiaalisen pelon.Itseäni seminaarit ja esitelmät hirvittää migreenin yllättävien (näkö/puhehäiriöt)oireiden vuoksi.
Minulla on valtavat sosiaaliset pelot tämän asian takia.