Minun tarina. Muutama vuosi sitten sain ensimmäisen paniikkikohtauksen. En silloin heti tiennyt että kyse on paniikkikohtauksesta. Psykologi kertoi sitten jälkeen päin että se oli yksittäinen kohtaus. Sen jälkeen olo muuttui ahdistavaksi ja sitä pelkäsi uutta kohtausta. Mietin kauan mikä minua vaivaa.. miksi olo tällainen.. Kävin juttelemassa psykologin kanssa ja jonkin aikaa n 5kk söin lääkkeitä. No olo helpottui mutta sellaiseen normaaliin oloon ei ole palautunut. Ahdistusta tulee välillä.
Mietin tosi paljon asioita. Kaikenlaista. Terveyttä ja muuta. Ajatukset virtaa päässä. Sressi oli se joka kohtauksen laukaisi. Työt olen hoitanut normaalisti. Tään takia en töistä ole ollut poissa. Mut olo vaan on sellainen ihmeellinen välillä. Onneksi olen käynyt juttelemassa silloin psykologin kanssa.. Vähän tietoa asiasta sai. Mut toivon vaan et tää joskus menee ohi. Kuitenkin olen kokenut raskaan avioeron ja en tiedä olenko sitä kunnolla surrut. Sitten muutakin stressiä ollut välillä. Ehkä se pahentaa oireita välillä. Mulla kohtaus tulee pahoinvointina. Oksennan ja sen jälkeen väsynyt olo. Se on tapahtunut kaksi kertaa.
Onko teil muilla samoja kokemuksia? Oksentelu, epätodellinen olo, silmät joskus sumussa, hikoilu, raskas hengitys, elämän miettiminen?
Mutta olisi kiva vaihtaa ajatuksia. Mulla täl hetkel ei ole lääkitystä. Kohtauksien varalle on mut en viel koskaan ole lääkettä niihin ottanut. Mut kertokaa omista kokemuksista. Ois mukava kuulla ajatuksia, oletteko päässeet normaaliin elämään kiinni? Välillä minulla oli jo paremmin asiat mut avioero sit ehkä pahensi tilannetta. Lapsuus mulla oli hyvä. Silloin vaan oli pelkotiloja, asioita mitä pelkäsin mut ne kuuluu lapsuuteen. Olen koulun takia käynyt kovat psykologiset testit joten tuskin täs hulluja ollaan.. :) :)
Mut kirjoitelkaa. :)
Mietin tosi paljon asioita. Kaikenlaista. Terveyttä ja muuta. Ajatukset virtaa päässä. Sressi oli se joka kohtauksen laukaisi. Työt olen hoitanut normaalisti. Tään takia en töistä ole ollut poissa. Mut olo vaan on sellainen ihmeellinen välillä. Onneksi olen käynyt juttelemassa silloin psykologin kanssa.. Vähän tietoa asiasta sai. Mut toivon vaan et tää joskus menee ohi. Kuitenkin olen kokenut raskaan avioeron ja en tiedä olenko sitä kunnolla surrut. Sitten muutakin stressiä ollut välillä. Ehkä se pahentaa oireita välillä. Mulla kohtaus tulee pahoinvointina. Oksennan ja sen jälkeen väsynyt olo. Se on tapahtunut kaksi kertaa.
Onko teil muilla samoja kokemuksia? Oksentelu, epätodellinen olo, silmät joskus sumussa, hikoilu, raskas hengitys, elämän miettiminen?
Mutta olisi kiva vaihtaa ajatuksia. Mulla täl hetkel ei ole lääkitystä. Kohtauksien varalle on mut en viel koskaan ole lääkettä niihin ottanut. Mut kertokaa omista kokemuksista. Ois mukava kuulla ajatuksia, oletteko päässeet normaaliin elämään kiinni? Välillä minulla oli jo paremmin asiat mut avioero sit ehkä pahensi tilannetta. Lapsuus mulla oli hyvä. Silloin vaan oli pelkotiloja, asioita mitä pelkäsin mut ne kuuluu lapsuuteen. Olen koulun takia käynyt kovat psykologiset testit joten tuskin täs hulluja ollaan.. :) :)
Mut kirjoitelkaa. :)
Vastaukset 12
Vanhimmat
On valitettavasti samanlaisia kokemuksia. Mun kohtauksiin kuuluu hengenahistus, huimaus, näkökentän sumeneminen ja sydämen tykytys. Kohtaukset tuntuu kamalalta vaikka niitä on tullu jo monta, ja tietää mistä ne johtuu ja mennee ohi itekseen. Kohtauksia saan kaupassa, ahtaassa paikassa ja välillä kotonakin. Mulla ei oo tällä hetkellä mittään lääkkeitä, mutta ens viikolla aloitan Sertralin-kuurin, (en muista oliko s:llä vai C:llä). Se on ainaki ennen auttanu. Lopetin sen kuurin kun luulin päässeeni oireista eroon=(.
On kiva ku jossain voi keskustella jonku kans, jolla on samanlaisia kokemuksia:)
Hei!
Minusta tuntuu että takerrettu pikkuseikkoihin!
Valitettavasti näin! Mutta miksi?
Olen ise käyttänyt viimeisen viiden vuoden aikana kaiken mahdollisen lääkityksen, mitä avoterveydenhullossa voidaan antaa. Välillä olen saanut passituksen sairaalaan, kun uni ei tule vaan filmi pyörii ja esttää nukahtamisen. Psykiatriani olen joutunut huijaamaan,kun lääketieteen lakikirjan mukaan maksimit ovat tulleet vastaan jo aikoja sitten. Todellisuus on se että otan lääkkeet tuplana mitä lääkäri määrää, ei auta, en nuku. Mitä sitten seuraavaksi? omat konstit? En suosittele, mutta jos niska ja hartiat ovat tuleesa ja yöllä nukkkuu maksimissaan 4 tuntia, niin kokeilkaa( välillä öitä jää väliin). Sitä helvettiä on kestänyt viisi vuotta. Elämä on päättynyt jo aikoja sitten, avioero ja lasten menetys loppuhuipennukseksi.
Jotta en enempää tunnelmoisi, niin kerron esimerkin tästä päivästä. 7 insominia ja viinaa paljon, seurauksia en tiedä, eikä kiinnosta, mutta nyt ei ole paineita. Aikaisemmin on kirjoitettu, että psykiatrille ei voi kertoa totuutta ja näin se on. Mutta samaan aikaan voidaan kysyä, missä on sietoraja? Lisäksi totean että nukahtamiseen minulle lääketieteen lakikirjan mukaan on määrätty 1 stella,mutta todellisuudessa otan neljä. Kaikki muu lääkitys lisäksi.
Tämä siis mahdollista vain käyttäen useampaa lääkäriä ja useampaa reseptiä ja useampaa apteekkia. En silti koe olevani Narkkari vaikkakin riippuvainen.
Kommentoikaa, mitä mieltä olette todellisuudesta,missä itse elän. Nämä edellä kerrotut esimerkit, mitään väheksymättä, ovat omasta mielestäni lasten leikkiä?????
T: Loppu häämöttää?
Varmasti kamalaa sun elämä, toivottavasti mulla ei mee ikinä niin kamalaksi. Voin kuitenki sanoa että ei tämä ikinä ole lasten leikiltä tuntunu!
Jaksamista sulle:)
kyllä väheksyt toisten kokemuksia! Se on heidän todellisuuttaan eikä sitä pidä tuolla tavalla väheksyä vaikka asiat ei ole niin huonosti kuin sinulla. Jaksamista sinulle ja kaikille muillekin! =)
vähemmälläkin saa pahan olon.Niinhän se on että jokainen saa loppujen lopuksi päättää omasta elämästään.Huima on vauhtisi.
löytyy, mutta tuskin psykologi paljon auttaa muuta kuin kuuntelemalla. Oireesi ovat tuttuja kaikki ja vähän lisää, niitä muuten ilmenee sitämukaa kun uusia kuulee näillä sivuilla. Niitten kanssa pärjää kyllä ja kokemustenjakamisen hyöty on haittoja suurempi.
paniikkihäiriö nosti päätään jo noin 15v. sitten parikymppisenä. Kun se diaknosoitiin niin pystyin elämään asian kanssa ilman lääkitystä. Monet vuodet meni jopa ilman kohtauksia tai muutamia lieviä ahdistuksia saattoi olla. Kunnes sitten tuli avoero miehestäni joka yllätys, yllätys sitten taas laukaisi nämä viheliäiset pahukset ;) Mutta edelleen olen ilman lääkitystä. Toisinaan tulee mieleen että olisi todella hyvä että voisi käydä välillä juttelemassa ammattiauttajan kanssa mutta ainakin paikkakunnallani jossa asun se on lähes mahdotonta tai ainakin jonot ihan naurettavat. Joten olen päättänyt selvitä itsekseni (töistä en ole ollut päivääkään pois kyseisen ongelman takia) ja uskon että kunhan olen lopullisesti selvinnyt eroomme johtuvista syistä (olis kyllä jo korkea aika koska erosta on jo vuosia) voin taas olla oireeton.
Samanlaista "käyttäytymistä" on minullakin, siis toisinaan mietin ja funtsin asioita ja varsinkin tätä elämää aivan liikaa. Kun vain osaisi olla ja antaa elämän soljua ja hyväksyä että kaikki ei nyt ihan mennytkään niinkuin olin toivonut...
Nii ja vielä, eihän tässä hulluja ollakaan ;D pikkuisen vaan elämänmurjomia!!!
Aurinkoista kevättä sinulle!
Kiitos vastauksesta. Oli mukava kuulla että olet selvinnyt hyvin ja myös muilla samoja ongelmia,vaik ongelmia muille on halua. Ü. Juu toi elämän miettiminen on asia josta ois mukava päästä erilleen. Ei sais pohtia liikaa. Mut kaikki ajan kans. Jos viel jollakin samoja kokemuksi niin viestiä vaan tuleen. Ü
...ajattelin vielä lisätä, ettei se suinkaan ole mikään "uroteko" jos ei halua lääkkeitä avuksi, se nyt vain on minulle jotenkin helpompaa ajatella että selviäisin ilman niitä. Välillä tietenki saa olla melkoinen taikuri että saisi ahdistavat ajatukset sieltä pääkopasta pois. Toisinaan sitä saakin itsepsyykattua niin että ne typerät miettimiset tosiaankin elämästä ja terveydestä (toisinaan ihan sairasta itsetutkiskelua ;) poistuu mutta on sitten niitäkin hetkiä jolloin rypee ahdistuksen, paniikin ja itsesäälin kourissa. Mutta olen kyllä oppinut antamaan itselleni myös näitä "pohjalla rypemis" hetkiä... jos ne sillähetkellä jopa helpottais...
On todellakin kummallista että vaikka tiedostaa että itsellä on paniikkihäiriö, niin silti kun ns.paniikki iskee päälle, niitä oireita säikähtää kamalasti, ja joka kerta on varma että kuolee... tai ainakin vähintään pyörtyy. Kummallinen on tuo ihmisen pääkoppa kun se kaikenlaisia kehittelee. Mutta kun mietit tossa aloituksessa että meneekö se koskaan pois, niin voin kyllä sanoa että menee! Uskon siihen että kunhan oman itsetuntonsa saa kuntoon ja oppii antamaan itsellensä luvan antaa ottaa vähän rennommin elämässä eikä vaatia niin paljoa, niin varmasti se vielä paistaa, se aurinkokin sinne risukasaan. Heh, hyvä minäkin puhumaan kun tuohon on itselläkin vielä pitkä matka ja niitä askeleita taaksepäin tulee otettua turhankin usein :/
Kyl se joskus poistuu. Oon miettinyt et liittyykö tää ikään. Onko kriisi? En tiedä. Mut kyl se tästä. Kaikki vaan tuli yht äkkiä ja sit asiaa sen jälkeen miettii koko ajan. Kyl noit lääkkeitä vois ottaa mut katsotaan. kevät jotenki mulla phin. Ahdistaa eniten. Mut kuitenki oon hirvee tekemään töitä. Eli jaksamista on. Mut sit elämän muutokset. Uusi parisuhde ja tuskin vanhastakaan olen päässyt erilleen. Pitäis juttelemaan mennä vaik parisuhde asioista..
Mut elämä voittaa. me ollaan tääl elämistä varten ;)
Mulla ainakin ajatukset harhailee päivittäin milloin missäkin. Välillä mietin sairasta äitiäni, välillä lapsiani ja välillä tätä paniikkihäiriötä. Välillä tuntuu olo todella pahalta. Miettii, mitä on elämässä tehnyt väärin, että tällä tavoin rangaistaan. Olen kasvattanut kaksi tyttöäni aikuiseksi, en ole juonut, enkä polttanut tupakkaa ja silti on sairauksia vaikka muille jakaa. Nytkin kirjoittaessani sydän pomppii kuin hullu. Mutta kai tämä tästä paranee...
että olet alkanut selvittään erosta aiheutuvia ongelmia. Kyllä siitä on apua kun käy psygolokilla ja työstää asiaa.
Itselläni oli vaikea eroprosessi jossa ajoittain pekäsin jopa henkeni puolesta. Vihdoin kun ero oli selvä olin niin uupunut että oli pakotettava askel askeleelta itsensä eteenpäin. Sain myös ensimmäisen paniikkikohtauksen eron jälkeen säikädin todella ja luulin että kuolen siihen paikkaan. Sydän hakkasi henki tuntui loppuvan ja hiki nousi pintaan. Kohtaus ei kestänyt kun jotain pari minuuttia mutta sen jälkeen oli epätodellinen olo ja väsytti monta tuntia. Kävin lääkärissä otettiin sydänfilmi ja sain kehoituksen ottaa rennommin. Erosta on aikaa jo 10-vuotta ja viimeisestä kohtauksesta vuosi. En ole käyttänyt lääkkeitä: Olen hoitanut kuntoani yrittänyt välttää tressiä nukkunu ja syönyt hyvin. Olen myös panostanut henkiseen hyvinvointiin. Luen aina kun jää aikaa se on hyvä konsti pitää turhat ajatukset loitolla. Toki eronprosessin aikaa minulla oli hyvät tukijoukot ja luotettavia kuuntelijoita jotka auttoivat työstämään eroa. Sain kohtauksia harvakseltaannoin 2 kertaa vuodessa. Opin myös ennakoimaan jonkinverran niiden tuloa ja hellittämään vauhtia jäivät tulematta. Mutta uskon että kun panotaa hekiseen hyvinvointiin niin kohtaukset loppuvat tai ainakin jäävät vähemmiksi. Uskon että ero on sellaista myllerrystä elämässä että ne laukaisevat näitä kohtauksia jos on taipumusta niihin. Tänäpäivänä nautin elämästä ja siitä että saan olla terve. Kyllä kaikesta oppii jotakin vaikka se elämä on välillä rankka niin oppiin siinä omien vaikeuksien kautta ymmärtämään myös muiden ongelmia. Aina on hyvä jos edes vähän voi toista ihmistä auttaa. En koskaan yrittänyt salata kohtauksia kerroin tuttaville että niitä on ollut etteivät sitten säikähdä jos sattuu kohtaus iskemään. Hyvää kesää sinulle panosta omaan hyvinvointiisi