Ensin itseä jännittää mikä on diagnoosi.
Sitten kuulet, että se on syöpää.
Miten ottaa asia esille työssä?
Miten kertoa asia läheisille, ystäville, tuttaville?
Sitten kuulet, että se on syöpää.
Miten ottaa asia esille työssä?
Miten kertoa asia läheisille, ystäville, tuttaville?
Vastaukset 6
Vanhimmat
oli kertoa omalle äidilleni sekä omalle lapselleni, joka oli silloin vasta nelivuotias. Varsinkin kun vanhemmat kaverit vielä valistivat lasta: siihen kuolee.
Työ- ym. kaverit ei kyllä tuottaneet mitään vaikeuksia.
Hei,
Itse sain diagnoosin maaliskuisena perjantai-iltapäivänä puhelimitse ja sattumalta niin, että esimieheni seisoi vieressä. Joten kerroin uutisen saman tien. Seuraavalla viikolla keskustelimme tulevasta sairaslomastani lähimpien työkavereiden kesken toimistopalaverissa ja aloimme valmistella sijaisen hankintaa ym. käytännön asioita.
Aviomiehelle töksäytin uutisen autoon astuessani, kun hän kysyi tuloksista. Hiljaisuuden vallitessa ajoimme tunnin matkan mökille ja vasta siellä ensijärkytyksen mentyä ohi keskustelimme tulevaisuudesta ja kieltämättä myös sen epävarmuudesta. Päivä kerrallaan on menty leikkauksen yli ja nyt odotellaan hoitoja.
Myös lapsille, ystäville ja sukulaisille olen kertonut rintasyövästäni heti ja jokaisen kanssa keskustelut ja tuntemukset ovat pysyneet asialinjalla, sekä kannustus ollut todella mieltä lämmittävää.
Todennäköisesti tämä lähipiiri tuntee minut niin hyvin, että tietävät olla surkuttelematta tai säälimättä. Syövästä huolimatta aion elää tämän elämäni jokaisesta päivästä iloa etsien ja läheisiäni lämmöllä kohdellen. En kaipaa mitään hössötystä, enkä turhaa hötkyilyä, sillä uskon, että kaikella on tarkoituksensa.
Minulle myös ilmoitettiin puhelimitse asia.Alku järkytykseltä,laitoin avopuolisolle viestin,että nyt tahdon olla vähän aikaa yksin ja tein parin tunnin lenkin,jonka jälkeen palasin kotiin ja olin kuin mitään ei olisi tapahtunut.Meillä on neljä lasta ja heille kerroimme pääsiäs sunnuntaina,kun olimme yhdessä kaikki syömässä,että nyt on sitten niin kuin oli eli imusolmukesyöpä ja siinä sitten sain olla lohduttamassa lapsia,ettei nyt vielä kuitenkaan arkkua osteta.Ikäjakauma lapsilla nuorin 5v,8v,13v ja 18v.13 vuotias otti raskaiten ja ensimmäinen huoli sen jälkeen oli,että onko tämä nyt sitten perinnöllistä.18vuotias ymmärsi jo ,että hoidot alkavat ja katsellaan,pienemmät eivät oikein ole vieläkään ymmärtänyt tai ovat omalla tavallaan eli 8v kysyi olenko pitkään sairas ja 5v ei ole vielä muuten kuin hoitojen alettua joutunut tajuamaan väsymykseni.Olen ollut niin rehellinen kuin voinut,kertomatta likaisimpia yksityiskohtia.Sukulaiset ja ystävät ovat olleet helpoin ja ehkä kannustavinkin ryhmä joille puhua sairaudesta ja sen tuomista oireista,perhe on liian lähellä ja en halua heidän lopettavan elämäänsä sen takia etten itse jaksa aina innostua joka jutusta.Voimia ja tsemppiä sinulle.
oli todella vaikeaa kertoa omille vanhemmille ja sisaruksilleni.
Etenkin vanhemmilla ihmisillä on vielä erilaiset käsitykset ja mielikuvat syövistä.
Hoidothan ovat kehittyneet viimeisten 10 vuoden aikana paljon, todella paljon useammat toipuvat, riippuen mikä syöpä ja minkätyyppinen se on.
Kannattanee korostaakin just sitä, että jokainen tapaus on ihan omanlaisensa. Ja että hoidot on todella kehittyneet paljon.
.
Parasta helpotusta läheisille on kuitenkin sinun oma suhtautumisesi, jos vain voit pitää mielialasi toiveikkaana ja siten edistät toipumistasikin.
Kyllä minusta oli todella vaikeaa kertoa läheisille, rakkaille ihmisilleni. Puolisolle sikäli helppoa että hänhän oli koko ajan siinä tutkimusprosessisakin mukana kun kerroin koko ajan missä mennään ja mitä epäillään. Vanhemmille ja sisaruksille en etukäteen kertonut, ja olikin miettimistä miten sen rauhallisesti ja itse itkemättä osaan kertoa. Mutta menihän se.
Tuntui tärkeältä että heillä oli kysymyksiä ja niihin sitten yritin antaa mahdollisimman rauhoittavia ja toiveikkaita vastauksia. Toivon ylläpitäminen tuntuu hyvältä ja tärkeältä ja rakentaa parempaa oloa itsellekin.
Minulla on samanlaisia kokemuksia ja tuntemuksia. Läheisille kertominen on kaikkein vaikeinta. Sitä jotenkin yrittää, ainakin minä yritin, säästellä läheisiä viimeiseen asti, vieraammille tai tuntuille kertominen on helpompaa. Epäilyistä en kertonut mitään. Kun tieto tuli, pidin sen vieläkin itselläni. Samalla kuitenkin mietin ympäri vuorokaudet, miten kerron asian äidilleni ja lapsilleni, saamatta kuitenkaan vastausta. Kerroin vasta sitten, kun oli pakko eli olin menossa leikkaukseen. Tärkeää mielestäni oli se, että puhun asiasta kasvotusten ja niin, että kerron faktat ja tilastot ja viestin heille, ettei elämä tähän lopu (ainakaan ihan heti, tilastojen mukaan), ja että itse olen toiveikas.
Työpaikalla pysyin asialinjalla. Halusin kuitenkin olla avoin, ettei tulisi turhia arvailuja mistä on oikein kysymys kun kerran kuitenkin sairaslomia oli tiedossa epämääräinen määrä.
Jos on vaikeaa asiasta kertominen, niin on vaikeaa tiedon vastaanottaminenkin, niin tässä asiassa kuin monissa muissakin ihmisten välisissä asioissa. Poikkeuksetta kaikki olivat aluksi järkyttyneitä.
Ajastaan asiaan sopeuduttiin, eihän muitakaan vaihtoehtoja ollut, kenelläkään. Sopeutumista ja hyväksymistä auttoi ehkä se, että sairaudesta huolimatta voin jatkaa elämääni monilta osin entiseen malliin. Tosin oli muutama tuttava, joille asia oli, en tarkkaan tiedä, aivan vieras tai he olivat erityisen herkkiä. Heidän kanssaan, minulta potilaalta, vaadittiin erityistä ymmärrystä. Hassua, että ajoittain ajattelin, että kukahan tässä se potilas on.
Jälkeenpäin sain työkavereilta kiitosta avoimuudesta. Toisaalta oma lapseni sanoi, että olisinhan minä voinut jotenkin vähän varoittaa etukäteen, niin ettei tieto olisi tullut niin yllättäin.
Nyt ajatellen pitäsisi kai toimia vieläkin avoimemmin ja muistaa se, ettei sairaus ole pelkästään potilaan asia, vaan se koskettaa yllättävän monia.
yllätyin kiitoksesta, se oli mieltä lämmittävää.
Meillä on aika samanlaiset näkemykset kertomisesta ja näemmä aika samoin toimittukin.
Paitsi minä en kertonut työpaikalla kellekään.
Sitä toisille kertomista tavallaan helpotti se oma valtava shokki diagnoosista joka leikkauksessa vasta varmistui. Enpä paljon tiennyt syövästä silloin, se oli todella pelottava asia.
Muistan että tuntui niin tosi pahalta mennä vaikka nettihakukoneelle ja kirjoittaa siellä sana syöpä tai cancer. Tuntui jo siltä että sitähän elämälle heittää hyvästit kun ajattelee itsellä olevan sellainen! Ja tälle palstallekin tulo, oli se vaikea henkisesti.
Kyllä sitä kummasti venyy ja karaistuu (ja viisastuukin). Täällä sitä kirjoitellaan ja lueskellaan ja pelätään seuraavaa kontrollia...
Vanhempani ovat rauhoittuneet, enää ei kysytä niin tiuhaan ja tarkoittavasti vointiani. En viitsi ikinä kertoa mitään huolenaiheistani, ei ne siitä pienene. Vaan pikemminkin suurenee! Eli jaettu huoli on todella moninkertainen. Ja jaettu ilo - sepä vasta moninkertaistuukin. Ja kiitos, ilon tuottaja, on kuin iloa lahjoittaisi.
no, vähän laveni tämä juttu. Kiitos kaunis vielä sinulle kiitoksestasi, tuntematon läheinen.