Sanon nyt asian mikä on aika tabu. Usein sanotaan, että äidit rakastavat lapsiaan tasavertaisesti. Mun täytyy myöntää, että rakastan nuorempaa lastani enemmän kuin vanhempaa. Tunnen siitä hirveää syyllisyyttä mutta en voi tunteilleni mitään.
Lapseni ovat kuin yö ja päivä. Heillä on samanlainen kasvatus ja vuosia meni, että rakastinkin molempia yhtä paljon. Nyt lasten ollessa yläasteikäisiä heidän eroavuutensa vain korostuvat.
Vanhempi lapseni on ilkeä, välinpitämätön muita kohtaan, ivaa ja pilkkaa muita, aina huonolla tuulella, mitään ei viitsisi tehdä, pahoinpitelee nuorempaa. Hän pilaa aina koti-illat ja yhteiset matkat.
En näytä enkä sano hänelle mitä ajattelen, yritän vain puhua miksi hän käyttäytyy noin ja olen hankkinut hänelle ammattiapua mm. tuon väkivaltaisuuden takia.
Hän on oikeasti todella veemäinen ihminen. Nuorempi taas on hyvin empaattinen, valmis auttamaan, huumorintajuinen ja aina se joka joustaa ettei tilanteet kärjisty liikaa.
No tulipa tämäkin sanottua. Nyt saa kaikki nettiaktivistit aloittaa haukkumiseni.
Lapseni ovat kuin yö ja päivä. Heillä on samanlainen kasvatus ja vuosia meni, että rakastinkin molempia yhtä paljon. Nyt lasten ollessa yläasteikäisiä heidän eroavuutensa vain korostuvat.
Vanhempi lapseni on ilkeä, välinpitämätön muita kohtaan, ivaa ja pilkkaa muita, aina huonolla tuulella, mitään ei viitsisi tehdä, pahoinpitelee nuorempaa. Hän pilaa aina koti-illat ja yhteiset matkat.
En näytä enkä sano hänelle mitä ajattelen, yritän vain puhua miksi hän käyttäytyy noin ja olen hankkinut hänelle ammattiapua mm. tuon väkivaltaisuuden takia.
Hän on oikeasti todella veemäinen ihminen. Nuorempi taas on hyvin empaattinen, valmis auttamaan, huumorintajuinen ja aina se joka joustaa ettei tilanteet kärjisty liikaa.
No tulipa tämäkin sanottua. Nyt saa kaikki nettiaktivistit aloittaa haukkumiseni.
Vastaukset 26
Vanhimmat
tuntemisissa vain on. Ei sitä kukaan vanhempi lapselleen sano, mutta olen jutellut muiden äitien kanssa ja tunteet vaihtelevat/heilahtelevat. Itselläni kolme lasta ja neljäs tulossa. Voin sanoa rakastavani kaikkia lapsiani, mutta tietenkin helpomman lapsen kanssa on heipompi ja mukavampi viettää aikaa kun sellaisen, joka pitää kovaa meteliä ja kiukuttelee alinomaa.
Varsinkin sinun tilanteessasi varmaan kaikki äidit tuntisivat samoin. Uskon, että me emme LUO lapsiamme (vaikkakin kasvatuksella voi olla huimakin vaikutus ja jollain tapaa voimme heitä muokatakin). Mutta on luonteita, joissa on jotain ongelmaa ja silloin ei normaalit kasvatuskäytännöt päde. Tästä olen jutellut ylivilkkaiden lasten vanhempien kanssa. Heidän kanssaan hiki valuu ja hermot ovat koetuksella. En tiedä miksi toisille sattuu sellainen vaikea lapsi - itsekin vähän "pelkään", että näiden kolmen jälkeen saan sellaisen ns. kesyttämättömän.
Voimia kovasti!! Älä tunne syyllisyyttä tunteistasi. Pääasia, ettet lapselle niitä näytä ja haet apua tilanteeseenne! Joku muu osaisi varmasti kertoa paremmin erityislapsen käytöksestä, mutta ihan ns. peruslastenkin äitinä voin sanoa, että tunteet vaihtelevat ikäkausittain ja välillä toinen tuntuu läheisemmältä kuin toinen. Kuitenkin kun tulee tilanne, että lasta vaikka kiusataan tsm, valtavat leijonaemon fiilikset nousee ihan jok ikisestä. Lisäksi haluan antaa kaikille tasapuolisesti kaikkea, vaikka toinen luonne tyytyy vähempään ja toinen taas huutaisi enemmän. Olen valmistautunut ajatukseen, että jonain päivänä joudun luopumaan lapsistani. Uskon, että erilaiset koettelemukset vain kuuluvat perhe-elämään, jotta ollaan sitten valmiita luopumaan lapsista kun sen aika tulee. Jos olisi vain yksi todella kiltti ja ihana lapsi, miten se riipoisikaan kun hän lähtisi maailmalle. Sinun vanhempi lapsesi todennäköisesti ainakin pärjää tässä elämässä eikä jää jalkoihin. Sen ajatuksen avulla voit ainakin olla hyvillä mielin.
Valitettavan tuttuja asioita. Usein mietin itse, aiheutanko oman lapseni käytöksen itse, ts. huomaako lapsi alitajuisesti, että ei ole niin "suosittu" kuin sisarukset. Hirveää, hirveää. Silti kuitenkin sitä rakastaa ihan kuin muitakin, mutta kun se osaa ärsyttää, se siis osaa ärsyttää, ja kaks muuta on kuin enkeleitä. Niistä on helpompi tykätä enemmän. Mutta ehkä kyse ei olekaan rakkauden puutteesta, me vain tykätään eri tavoilla eri ihmisistä. En tiedä. Mutta yksin et ole.
Kaikkein tärkeintä on että lapsia kohtelee TASAPUOLISESTI!!! Kyllä lapset vaistoavat jos toinen on se tärkeämpi. Otahan vanhmempi lapsesi nyt huomioon ja keksi teille YHTEISIÄ juttuja, kehu ja kannusta häntä. Tämä on nyt todella tärkeää, tiedän mistä puhun. Puhun todellakin omasta kokemuksesta, siis itsestäni!
Mielestäni olen pystynyt olemaan tasapuolinen ja tehdään juttuja yhdessä mutta kuten jo sanoin, vanhempi pilaa käytöksellään yhteiset jutut ja illat. Saa usein nuoremman ihan kyyneliin kun on niin ilkeä. Ja kehun ja kannustan kun joskus harvoin hyvää käytöstä ilmenee. Mutta sitäkin on vain yleensä, jos lapsi haluaa jotain. Silloin jaksaa skarpata mutta mitään sisäsyntyistä hyvää käytöstä hällä ei ole.
Ja mikä tässä huippua, niin tämä vanhempi on siis ihan normaali lapsi. Pärjää hyvin koulussa eikä varsinaisia käytöshäiriötä, on vaan ilkeä ja täysin empatiakyvytön.
Nuorempi taas on ns. erityislapsi, jonka luulisi olevan se vaikea vaan on kiltti että. Käy siis erityiskoulua ja on tietty diagnoosi.
Tuntuu, etten ole pystynyt opettamaan elämänarvoistani mitään vanhemmalle. Joita siis ovat mm. toisten huomioonottaminen, muiden arvostaminen, auktoriteettien kunnioittaminen, asioiden jakaminen, ei oteta ilman lupaa toisen tavaroita, anteeksipyytäminen ja -antaminen jne.
Mulla on kaks poikaa, samoin kuin sullakin ovat kuin yö ja päivä. Silti en ole huomannut mitään eroa siinä että tykkäisin toisesta enemmän kuin toisesta. Joskus olen jopa miettinyt että voiko niistä tosiaan pitää just yhtä paljon, mutta näköjään :)
Voi ne tunteet ilmeisesti sitten muuttua kun sullekin on käynyt niin..
Onko nämä lapset muuten eri sukupuolta? Tytöt on yleensä pahempia murrosiässä, että voihan se johtua siitäkin. Siis murkkuiästä.
..että jonain päivänä huomaat yhtä suuren rakkauden myös sitä ensimäistä kohtaan. Itse olen joutunut huomaamaan, että se esikoisen ns. ilkeily, määräily, aina oikeassa oleminen, pienemmän kiusaaminen jne. on hänen tapansa hakea se huomio, kun muuten sen huomion vie meidän keskimäinen, joka myös sairas ja jolle on enemmän sairaudesta johtuen joutunut sitä syliä ja hellyyttä antamaan...vaikea selittää..mutta se vain tuli jossain vaiheessa sitten ilmi. Vanhempi koki olevansa kaiken ulkopuolella, kun aina sairaan veljen edhoilla mentiin ja hänestä huolehdittiin..no nyt sitten halin ja juttelen tasapuolisesti ja murkkuikäinen esikoinenkin alkaa osata käyttäytyä jo paremmin..
En nyt osaa haukkuakaan siitä että tunnet noin. Toivon vaan että tekisit kaikkesi jotta teidän suhde paranisi ja lapsesi ei olisi enää niin "ilkeä". Minä ainakin rakastan tasapuolisesti lapsiani. Joskus toinen on enemmän tuhmempi kuin toinen mutta ihan tasapuolisesti rakastan. Joskus vaan tulee tunne että isommalle koululaiselle pitäisi enemmän näyttää rakkautta koska kommunikointi on lähinnä sellaista että kun pitää käskeä tai kieltää tekmään jotain. Eihän sitä niin spontaanisti tule enää halattua sun muuta. Olen aloittanut sen ottamaan ohjelmaani, joskus esim. hellä pään pörröttäminen tai yritän muistaa keskustella hänelle kivoista asioistakin ja uskon että isompi siitä vaan tykkää kun huomaa että ei ne kontaktit ole vaan sitä kieltämistä tai tappelemista. Voi olla hiljaista mustasukkaisuutta kun isompi koko ajan näkee kun pieni on sylissä ja suukotellaan.
Suurin osa lapsista käyttäytyy sen mukaan mistä kokee hyötyvänsä. Onko ilkeilystä tullut esikoisellesi toimintamalli, jolla hän saa haluamansa huomion? Tutullani lapsi käyttäytyi samoin, kun esikoisen huomioiminen laiminlyötiin kakkosen syntymän jälkeen. Lapsi kyllä huomaa sen, että huomiota saa alle puolet entisestä! Lapsi laskee huomioksi vain sen ajan, kun olette yksin hänen.
Muista, että empatia on kasvatuksella kehitettävä ominaisuus. Lapset ovat luonnostaan epäempaattisia ja heidät on opetettava siitä pikku hiljaa pois. Aivan pieni lapsi ei pysty näkemään asioita kuin omalta kantiltaan, eikä pysty samaistumaan toisen tunteisiin. Pikkulapsi satuttaa toista ihmistä, koska saa tempauksellaan aikaiseksi hauskan reaktion ja äitikin huomaa!
Kyllä lapsen luonnekin voi olla suuri syy erilaiseen käyttäytymiseen, eikä kasvatus tai huomiotta jättäminen tms.
Meillä on myös huomattava ero kahden isomman lapsen välillä, vaikka taatusti ovat aina saaneet tasapuolisesti sekä huomiota, että kaikkea muutakin, ja hankalin lapsi meillä on nimenomaan keskimmäinen ja vielä tyttö. Ei, ei ole kyse ns. keskimmäisen lapsen huomiotta jäämisestä, niinkuin olen joskus kuullut puhuttavan.
Lapset vain yksinkertaisesti ovat kuin yö ja päivä. Vanhin poikani on teiniksi helppo, hänen kanssaan tulee mainiosti toimeen, hänen kanssaan voi keskustella rakentavasti ja hän osaa ottaa toiset todella hyvin huomioon. Osaa ottaa jo vastuuta ja hoitaa asiansa melkoisen hyvin.
Tyttö taas on omaan napaansa tuijottaja, itsekäs, suoltaa suustaan jatkuvasti ironista piikittelyä, ei välitä muista kuin itsestään eikä osaa ottaa vastuuta juuri mistään eikä huolehdi asioistaan. Tekee huolella vain sen, mistä itse pitää ja mikä on hänelle tärkeää. Kaikesta häneen kohdistuvasta kritiikistä suuttuu ja loukkaantuu, mutta itse pitää muihin kohdistuessa vastaavaa vitsinä.
Juu-u, hankalaa on välillä.Eikä välttämättä ole helppoa keskustella näistä asioista tyttären kanssa, kun se helposti menee syyttelyksi, ja tytär taas kokee että hän on ainoa jolle ylipäätään mistään valitetaan ja kokee itsensä huonommaksi kuin muut. Mutta kun pakko on silti puhua! Kun vain saisin tytön ymmärtämään ,että monasti vaikeudet lähtevät sieltä omasta itsestä ja asenteesta.
alkuperäiseen aiheeseen liittyen, kyllä minä uskon, että kaikkia lapsiaan rakastaa yhtä paljon, joskus ne tunteet vaan painuvat jonnekin syvemmälle, jos lapsen kanssa on vaikeaa. Silloin on helppo ajatella, että helpompaa lasta rakastaa enemmän, mutta en usko, että se on niin.
Jos vaikea lapsi muuttuukin (kasvaa) helpommaksi, niin taatusti ne rakkauden tunteetkin heräävät jälleen eloon, vaikka ovatkin olleet taka-alalla.Mutta kyllä ne siellä jossain ovat koko ajan!
No ihan kuin olisit kirjoittanut minusta ja veljestäni....Isoveikka oli niiiin helppo ja ihana teini ja minä se vittumainen....ja siitä kyllä sain kuulla... ja kuulen vieläkin.
Mä ainakin koin silloin teini-iässä että minua ja veljeä vertailtiin kokoajan, kun minä en viihtynyt kotona ja veli taas viihtyi, minä olin v.mäinen ja veli äidin kullannuppu, minä en siivonnut huonettani ja veli siivosi yms.yms...no se johti siihen että olin vielä v.mäisempi...
Ja minäkin koin että vain minun tekemisistä valitettiin...
Taidan olla katkera....olis varmaan syytä päästä pikkuhiljaa yli näistä...
nyt kun luin tuon kirjoituksesi, niin aloin pelkäämään, että tuolla tavallakohan omakin tyttäreni ajattelee ja tuntee, kun nimenomaan sitä en halua! Yrittikö oma äitisi aikoinaan puhua sinulle asiasta?
Minä kun olen yrittänyt puhua hyvällä, ja myös pahalla kun tilanne kärjistyy oikein pahaksi, mutta kummallakaan tapaa en oikein saa kontaktia tyttäreen. Tai no, oikein pahan rähäkän jälkeen tyttö mököttää aikansa ja könyää sitten kainaloon istumaan tai tulee halaamaan, ja jonkun aikaa onkin sitten rauhallisempaa, kunnes sama homma jatkuu.
Ei meillä noitten siivoamisten tms. kanssa ole sen kummempia ongelmia, kun molemmat tietävät ettei viikkorahaa tipu jos omaa huonetta ei siivota, eikä tyttö lietsua enemmälti missään, päinvastoin on vähän liikaakin kotona.
Näen tytössä tosi paljon itseäni samanikäisenä, ja yritänkin aina asettua tilanteeseen sen mukaan, mutta erona on nimenomaan se, että ei minulla tullut mieleenikään käyttää sellaista kieltä vanhemmilleni tai muillekaan mitä tyttö käyttää.
Ei se ole mitään haistattelua eikä sellaista, vaan töksäyttelyä kuten "mitä sä siinä tölläät", "mee mummolaas" ja "ihanko totta, oho" vastauksena siihen, mitä tahansa hänen kanssaan yrittää puhua.yms...jota ei tosiaankaan jaksa eikä halua kuunnella kovin kauaa kun räjähdys käy ja taas on riita pystyssä.
Lisäksi tyttö huutaa tosi usein pikkuveljelleen, onpa pariin otteeseen läpsäissytkin tätä, ja välillä kohdistaa vihansa myös koiraan. Tästä asiasta keskusteltiin taas pari iltaa sitten vakavasti, ja rangaistus on tiedossa jos tällaista tapahtuu enää kertaakaan.
No, omalta osaltaan murkkuikäkin vaikuttaa, tyttö on toisaalta ihan pikkulapsi vielä, mutta menkat hänellä on olleet jo kohta kaksi vuotta (tyttö täyttää tänä vuonna 13), mutta kyllä tuntuu välillä ettei jaksa.
Kyllä se äiti varmaan yritti, mutta en tainnut olla oikein vastaanottavainen...
Ja en kyllä silloin olisi myöntänyt että olin mustis tai että tunsin itseni huonommaksi vertailujen takia, eihän teinit välitä siitä mitä mieltä vanhemmat on... :)
No mulla oli paha murkkuikä, kaikki persiillään, koulussa kiusattiin ja niin edespäin...ne ei ainakaan auttanut asiaa. Ja sit kun verrattiin vielä siihen "täydelliseen" veljeen niin soppa oli valmis.
se meidän vanhempi lapsi. Ja molemmat ovat siis yläasteikäisiä, toinen 7lla ja toinen 9llä ettei sitä nuorempaa nyt niin halata ja suukotella enää sen enempää kuin vanhempaakaan :)
Kiltin siskon varjossa ei ole mukava elää. Tai ainakin näennäisesti kiltin, osasi mukavasti selittää kaiken minun syykseni.
Itse olin räiskyvämpi luonne ja sisko oli tuo rakastettava lapsi. Milläpä minä sitä huomiota olisinkaan saanut kuin huonolla käytöksellä? Minä olin aina se ikävä lapsi, vaikka yritinkin miellyttää vanhempiani(noh, en ehkä murrosiässä...) Empaattinen olen kuitenkin aina ollut ja se on erittäin hyvä asia ihmisessä.
Nykyään meillä siskoksilla kummallakin on lähes aikuisia lapsia. Siskolla ei ole kunnolliset välit lapsiinsa, hän kun odottaa saavansa sitä palvontaa myös lapsiltaan. Siskoni on todella itsekäs ja aivan eri ihminen silloin kun muita on paikalla, minulle ei tarvitse olla ilmeisesti "vieraskorea".
Itse olen ollut erittäin tarkka, että lapseni olisivat aina samalla viivalla, tietysti kun olen itse sen karvaasti kokenut. Ylpeydekseni voin kertoa, että minulla on aivan mahtavat, empaattiset ja rakastavat lapset!
Ei minulla ainakaan ole ollut mitään ongelmia rakastaa lapsiani tasapuolisesti.
Aloittajalle sanoisin, että kyllä se vanhemman käytös ja rakkaus kasvattavat suurimmassa määrin lapsen, varsinkin sen empatiakyvyn. Niin ikävältä kuin se kuulostaakin, niin kannattaa miettiä, että mitä asiassa on vielä tehtävissä. Ota vanhemman lapsesi kanssa yhteistä aikaa, mutta selitä tilanne myös nuoremmalle. Kerro, että vanhempi lapsesi tarvitsee sinua nyt ja haluat korjata tekemiäsi virheitä. Ikinä ei ole liian myöhäistä!
Lopuksi laitan ihanan ja tärkeän muistutuksen:
Rakasta minua eniten silloin, kun rakkautta vähiten ansaitsen, sillä silloin sitä eniten tarvitsen.
mä tietämättäni kirjottanu tänne?! Minulla täysin sama tilanne, lapset vaan pikkaisen nuorempia.
Ahdistun välillä tilanteesta todella paljon, kiva lukea etten ole yksin... :(
minulla vaan vaihtelee aina se rakastettavampi. meillä on esikoinen aivan samanlainen miltä tuo teidänkin esikko kuulosti.terapiaa on meilläkin mietitty,mutta joskus taas on niitä ihania hetkiä jolloin esikoinen halailee ja leikkii ihan nätisti.tämä nuorempi on taas niin kamalan huomion kipeä että ei oikeasti meinaa aina jaksaa.sisällä ei tee muuta kun syö ja huutaa koko päivän klo.8-22 ei nuku sisällä päiväunia ainut keino saada hiljaiseksi on kantaa sylissä.autossa ja rattaissa rauhouittuu mutta se nyt on ihan mahdottomuus 24/7 ajella rattailla/autolla. että kyllä välillä oikeastikin tuntuu että toista ei ole niin helppo rakastaa.
tulee ilmi myös ihan oikeita ongelmia, joista tosiaan kukaan ei yleensä puhu.
mielestäni sun kannattais mennä terapiaan, olen ihan tosissani. tuo ongelma on jossain sun itsesi sisällä, vaikka lapset on erilaisia, hyvin harvoin he syntyvät pahoina, jos koskaan. hyvä että puhut asiasta, mutta ei ihan terveeltä kuulosta.
Vaikka sanot, ettet ole osoittanut negatiivisia tunteitasi, ovat ne todennäköisesti olleet aistittavissa. Ehkä vanhempi on aistinut pienestä asti, että nuorempi saa enemmän positiivista palautetta ja oma luonne kirvoittaa äidin kasvoille vaan jäykistyneen hymyn. Tällöin on suuri houkutus alkaa käyttäytyä odotusten mukaan..tai saada edes jotain huomiota mutsista irti. Vaikka negatiivista.
Jos nuorempi on aina ollut empaattinen kullannuppu ja vanhempi on aina ollut villikko. Et ole voinnut kasvattaa lapsia samaan tapaan, koska he vaativat eri asioita. Katso myös itseäsi peiliin. Osaatko vastata molempien vaatimuksiin oikein?
Muka sillai kauniisti kirjoitettu, että hyvä kun täällä puhutaan oikeista asioita ja sitten heti perään; mene terapiaan- sinussa on vikaa.
Ap:lle; ihan normaalia tuntea noin. Ei tunteilleen mitään mahda ja kyllä varmasti kaikilla äideillä vaihtelee tunteet lasten varttuessa riippuen lapsen luonteesta ja aivoituksista. Ei lapset mitään täydellisiä kultapalleroisia ole ja ihmisiä me äiditkin olemme.
eikä ole mun mielestä mitään negaTIIVISTA OHJATA IHMISTÄ TERAPIAAN, OLEN ITSE YHÄITI, KÄYN TERAPIASSA JA OLEN AJOIN AIKA HUONOKIN Ä'ITI, MUTTA HALUAN PAREMMAKSI KOSKA RAKASTAN LASTANI ENEMMÄN KUIN ELÄMÄÄ. EI OLE NORMAALIA TUNTEA LASTAAN KOHTAAN NOIN, TUO EDELLINEN KIRJOITTI HYVIN NIISTÄ MAHDOLLISISTA VAIKUTUKSISTA LAPSEEN, JA SYY VOI LÖYTYÄ ÄIDIN OMISTA LAPSUUDEN KOKEMUKSISTA.
sanottu, vaan ihan niin kuin asia on.
Se, että ap:tä kehoitettiin hakemaan apua, ei ole mikään loukkaus. Musta äitiyttä suurimmillaan on se, että hakee apua silloin kun kokee ettei nyt itse tästä osaa eteenpäin. Se on on normaalia ja erittäin inhimillistä.
Pahimpia on musta ne, jotka vaan toteaa että "on sitä osattu ennenkin".
Ap: Musta olet hyvä äiti kun asiaan reagoit ja se et kirjoitat tänne kertoo siitä että koet asiassa olevan jotain ristiriitaista. Minä myös epäilen että tahtomattasi annat (esim. kehollasi, ilmeilläsi tms.) toiselle lapsellesi viestejä, jotka edesauttavat hänen käytöstään. Et ole huono äiti vaikka hakisit siihen joltain ammatti-ihmiseltä apua. Päin vastoin, olet hyvä äiti jos myönnät oman rajallisuutesi ja otat apua vastaan silloin kun siihen koet tarvetta. Joskus me ihmiset ollaan niin omiin kaavoihimme kangistuneita että ei itse aina jotain juttuja hoksata. Kaikkea hyvää teille !
olen monasti ihmetellyt äitejä jotka ylipäänsä rakastavat lastaan koska se on oma. Ei se riitä vaikka vaikuttahan se tunteisiin ja siihen että lapseen on tavallaan sidoksissa, kiintynyt.
Ei kaikista ihmisistä pidä ja silloin ei kaikista lapsistaankaan pidä yhtä åaljon se on aika normaaliakin. Jopa nuo jotka tasavertaisesti rakastavat omiaan käyttäytyvät ihan toisin kuin sanovat..
Yksi lapsistani osaa ärsyttää oikein kunnolla kun tahtoo ja hänen kanssaan tulee eniten nokkapokkaakin aina. Toisaalta taas kun on sopuisaa niin on todella kivaa. Sen rauhallisimman kanssa on aina kivaa, ei hyvää ei huonoa vaan aika tasaista eli ei ota jos ei annakaan kamalasti.
Ehkä oikeastaan määrästä ei niinkään ole kyse vaan tavasta, lapsiaan rakastaa vähän eri tavalla heidän luonteensa mukaan ja kuinka saa itsekin palautetta?
Tunteet on aika paha juttu koska niihin voi vaikuttaa todella vähän. Oikein pahojakin ihmisiä rakastetaan, jos ei muut niin äiti ainakin jollain lailla.
Kerran kysyttiin kenet lapsista pelastaisin jos voisin pelastaa vain yhden eikä minun ainakaan tarvinnut sitä juuri miettiä. Kysyin asiaa mieheltä ja sain aivan toisen vastauksen. Toivotaan ettei tilanne koskaan tule eteen, mutta ajatuksenakin se herätti itsessä paljon miettimistä ja pohdintaa.
mutta jotenkin osui kovasti silmään tuo sinun tekstisi: "Kerran kysyttiin kenet lapsista pelastaisin jos voisin pelastaa vain yhden eikä minun ainakaan tarvinnut sitä juuri miettiä. Kysyin asiaa mieheltä ja sain aivan toisen vastauksen. Toivotaan ettei tilanne koskaan tule eteen, mutta ajatuksenakin se herätti itsessä paljon miettimistä ja pohdintaa."
Jotenkin pidän todella, todella outona, että olette puhuneet lapsistanne noin. Ja ettei tarvitse edes miettiä, kenet pelastaisit? Toivottavasti lapsenne eivät koskaan saa tietää noista ajatuksistanne. En voi edes kuvitella, kuinka pahalta heistä tuntuisi.
tuo kysymys liittyi erääseen koulutukseen jossa aiheena oli kaiken lisäksi etiikka. Tuon kysymyksen kouluttaja esitti lähinnä siksi että kun valintoja on tehtävä niin miten kukin niitä tekee jne jotta oman ratkaisun pohjalta ehkä ymmärtää paremmin toisten ratkaisuja tietyissä tilanteissa jne. Tuskinpa tuollaista olisi tullut muuten mieleen ajatella!
Niin ja mieheltä kysyin ihan siksi, että tahdoin nähdä eli kuulla miten hän asian ratkaisee.
Jos asiaa tahtoo katsoa koomiselta tai hirtehiseltä kannalta niin puolet lapsistahan tulisi pelastettua..
Onneksi tuollaisen valinnan eteen joutuminen on aika epätodennäköistä, mutta moni joutuu tekemään elämässään päätöksiä joissa tavalla tai toisella joutuu arvottamaan perheenjäsenten suhteen asioita. Toinen joutuu kärsimään tai jäämään vähemmälle kuin toinen jostain syystä jne. Sellaiset päätöksetkin on monasti todella vaikeita tehdä kun kahden etu ei kohtaa ja jokin ratkaisu on tehtävä. Siinä sitä kukin kohdallaan keksii sitten sopivia arvoperustoja joiden mukaan ratkaisunsa tekee ja niiden samojen arvoituksien mukaan tekisi sitten tuollaiset raflaamammmat päätökset.
Vielä sen verran tuon kysymyksen vastaukseen; its eottaisin luonnollisesti pienimmän ja avuttomimman koska isommat taas pärjäisivät luultavammin omillaankin jotenkuten ja ainakin paremmin. Mies taas teki päätöksensä sen mukaan kuka hätääntyisi epätoivoisessa tilanteessa ja menisi lukkoon eikä pystyisi toimimaan järkevästi eli luultavasti ei siis pärjäisikään iän olettamalla tavalla. Kummallakin siis oli mielestäni hyvä peruste ja kun todella alkuperäisessä tilanteessa oli tehtävä valinta eikä siihen kelvannut kaikki tms kiva ja luonteva vastaus.
Tuon koulutuspäivän jälkeen rakennusbudjettiimme lisättiin paloturvallisuutta roppakaupalla ja varkaussuojaakin parannettiin joten oli siitä oikeastikin jotain hyötyä..
nyt kuulostaa jo vähän järkevämmältä.:)