MitenTukeaYstävää

Sain keskenmenon pari vuotta sitten. Se oli minulle aivan kauhea paikka. Sen jälkeen opin, mitä EI sanota naiselle, joka on saanut keskenmenon! Älä sano:"...jos yhtään auttaa, niin yhdelle kaverille kävi samanlailla", "niin oli ehkä parasta. Lapsessa olisi kuitenkin ollut niin paljon vikaa", " ...yksi kaveri joutui synnyttämään lapsensa kuolleena" (toi oli kaikista kauhein lause. Ja vielä anopilta!). Muitakin tökeröitä "lohdutuksen sanoja" tuli. Onhan se asia niin, että Luoja hoitaa asiat omalla tavallaan, mutta keskenmenon saanutta mikään sanottu asia ei välttämättä lohduta siinä tilanteessa.

Mutta huomasin myös, että minulla on todella ihania ystäviä ja sukulaisia tukemassa minua! Eräältä ystävältä sain todella kauniin runon (joka on muuten vieläkin kännykässäni). Tekstiviestit, missä tarjottiin lohduttavaa olkapäätä ja kuuntelijaa auttoivat myös minua. En pitänyt kännykkääni päällä muutamaan päivään, halusin surra rauhassa. En olisi jaksanut vastailla soittoihin.

Jokainen(?) työstää tuskansa omalla tavallaan. Monesti auttaa, että sinä olet kuuntelemassa ja tarjoamassa olkapäätä kun kaverisi haluaa kertoa tuskastaan.

Minä yritin ajatella asian itsekseni niin, että ehkäpä vauva olisi ollut niin sairas, että olisi joutunut kärsimään kovasti tässä elämässä. Alkuaika ja aika, jolloin olisi ollut laskettu aika, olivat kaikista pahimpia minulle. Vieläkin muistelen välillä vauvaa, jota en saanut pitää sylissäni ja hoivata. Mutta pahin tuska on kadonnut.

Toivon kaverillesi voimia kestää tämä aika!

Hei!

Varmasti jokaisen keskenmenokokemus on erilainen, mutta itselläni kävi niin, että raskaana oleva ystäväni ei pitänyt minuun mitään yhteyttä. Hän lähetti tekstiviestin, jossa hän kehoitti minua soittamaan, kun jaksan. Keskenmenon kokeneena voin sanoa, että surin keskellä ei jaksa ja yhteydenottovastuu on aina ystävällä. Tämä onmielipiteeni. On siis tärkeää pitää yhteyttä ja kuunnella. Itse sain paljon apua lapsettomiltakin ystäviltä, jotka soittelivat ja jaksoivat kuunnella tapahtumien kulkua.

Toiseksi voin mainita, että minua auttoi eteenpäin nimenomaan tapauksesta eli keskenmenosta ja sen kulusta kertominen. Edellä mainittu raskaana oleva ystäväni kertoi keskenmenosta yhteisille ystävillemme enkä itse ehtinyt kertoa tapauksesta ensin. On tärkeää, että asianvoi jakaa muiden kanssa, kun kokee itse olevansa siihen valmis.

Anna siis ystävälläsi aikaa asian käsittelyyn, äläkä jätä häntä yksin. Ystävien tuki sekä minulle että miehelleni ovat olleet korvaamattomia. Voimia sinulle ystävän tukemiseen.

Ensinnäkin haluan sanoa, että olet ihana ja hyvä ystävä kun huolehdit tälläisistä asioista. :)

En nyt oikein osaa sanoa mitään yleispätevää neuvoa, mutta omasta kokemuksesta osaan sanoa vaan sen että riittää että ystävät ei jätä yksin tai ala vieroksua, ja jos tulee sellainen tunne, että asiasta haluaa puhua, niin sitten ystävä kuuntelee eikä yritä keksiä muita puheenaiheita sillä hetkellä. Mutta väkisin ei asiasta kannata alkaa puhumaan, koska km:n jälkeen mua ainakin rasitti ja ärsytti yli kaiken käydä asiaa läpi ihmisten kanssa. Riitti että se oli itsellä mielessä kokoajan, niin ystävät ja tuttavat oli ihana pakokeino asiasta ja oli mukava puhua ihan kaikkea muuta kavereiden kanssa. Joten älä yritä ottaa asiaa väkisin puheeksi ystäväsi kanssa mutta kerro hänelle, että sitten joskus jos tuntuu siltä että haluaisi puhua, niin sinä kuuntelet.

Oma raskauteni keskeytyi viikko sitten. Osa ystävistä puhui omista kokemuksistaan kuitenkin vertaamatta. Ne joilla ei omaa kokemusta ollut tarjosivat olkapäätään yrittämättä edes ymmärtää. Tekstiviestit tyyliin "olen olemassa kun siltä tuntuu. Halauksia!" ovat tuntuneet parhailta. Jos tunnet olosi vaivautuneeksi ole sitä reilusti, älä kuitenkaan karkaa.

Minusta voit sanoa suoraan ystävällesi, että et voi kuvitellakaan miltä hänestä tuntuu etkä osaa sanoa mitään lohduttavaa. Mutta että olet pahoillasi ja että kuuntelet jos ystävä haluaa puhua asiasta. Tärkeintä hänelle on tietää, että olet pahoillasi ja välität. Ihan alkuvaiheessa en ehkä suosittelisi kirjoja tms.

Jokainen suree omalla tavallaan. Minua auttoi, jos joku kysyi, miten olen jaksellut/voinut ja malttoi sitten kuunnella, mitä kerroin. Sain kavereilta tekstiviestirunoja, surunvalitteluja, kortteja, pari pientä runokirjaa ja muita pieniä lahjoja, joista tuli tärkeitä muistoja menetettyyn vauvaan liittyen. Hyvältä tuntui, jos ei yritetty piristää tai keksiä jotain myönteistä asiasta, vaan annettiin surra tai surtiin yhdessä. Minun mielestäni lohduttavat ajatukset pitää saada keksiä itse ajan myötä, kun on siihen valmis. Minulle oli myös tärkeää, että kaverit olivat aloitteellisia yhteydenpidossa, kun itse olin masentunut ja saamaton sellaisessa.