Ne jotka ootte päässeet jo voitolle anoreksiasta, mitkä asiat auttoi teitä, mitä keinoja teillä oli? Miten te nyt suhtaudutte elämäänne ja syömiseenne ja liikkumiseen? Tuleeko esim. ikinä kauhee syyllisyys jostain syömisistä tms.? Onko elämässä edelleen joitain itse asettamia "pakkoja"?
Ei oo tarkotus udella. Itse tässä koetan löytää jotain pakotietä pois tästä kirouksesta ja kaikki neuvot ja selviytymistarinat niiltä jotka itse ovat sen kokeneet ois kullanarvoisia. Koska vaan saman tilanteen kokenut voi todella tietää mitä anoreksiasta kärsiminen on ja miten vaikee siitä onkaan parantua.
Kiitos jos joku viittii vastata :)
HYVÄÄ KESÄÄ KAIKILLE!!!
Ei oo tarkotus udella. Itse tässä koetan löytää jotain pakotietä pois tästä kirouksesta ja kaikki neuvot ja selviytymistarinat niiltä jotka itse ovat sen kokeneet ois kullanarvoisia. Koska vaan saman tilanteen kokenut voi todella tietää mitä anoreksiasta kärsiminen on ja miten vaikee siitä onkaan parantua.
Kiitos jos joku viittii vastata :)
HYVÄÄ KESÄÄ KAIKILLE!!!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sairastin puoli vuotta sitten anoreksiaa, mutta pääsin siitä yli. OLin silloin sairastanut varmaan vuoden, mutta sitten aloin mennäö sellaseen kuntoon, että jouduin sairaalaan sekä psykologille. Sairaalassa olo ei ollut kivaa, syötettiin mahaletkun (letku nenän kautta mahaan) avulla. Se ei ollut kivaa, ja sanon: syökää ennen kun joudutte sairaalaan koska jos joudutte, siiten te oikeesti OLETTE siellä, ettekä vaan käväse; mäkin olin siellä monta kuukautta.
Luotetut ystävät oli mun tukena ja nyt tuntuu, että olis herännyt uudestaan: huomaan, ettei kaikki olekaan kiinni ulkonäöstä (varsinkaan minun) vaan elämässä on muitakin asioita, jotka ovat huomattavasti rentouttavampia kuin ulkonäön vahtiminen.
Se, että en ole enää anorektikko ei tarkoita, etteikö saisi syödä terveellisesti tai käydä lenkillä; kyllä sitä voi tehdä. Nyt se on sitäpaitsi hauskempaakin, kun itseinho, itsensä tarkkaileminen ja pakonomainen laihduttaminen putoivat pois :)
Aluksi ei ollut helppoa, ei voinut vaan sanoa: "En ole enää anorektikko enkä tarkkaile painoani", vaan meni monta viikkoa, myös kuukausia ennen kuin edes itse ymmärsin tai halusin ymmärtää, miten olin elänyt ja halusin parantua.
Huomasin laskevani yhä kaloreita mielessäni ja tarkkailevani itseäni ja painoani. Monina aamuina tuntui, että olisi niin helppo palata anoreksiaan, eikä tarvitsisi miettiä. Tarvitsin aika paljon tukea niin vanhemmilta kuin psykologiltakin.
Psykologini oli kiva ja auttoi minua ja tuki. Oli paljon helpompaa puhua vanhempien kanssa kun se oli paikalla; se ei valittanut tahi kauhistellut miksi en ollut kertonut, vaan selitti vanhemmille asioita mun puolesta.
Elämässäni ei oo enää "pakkoja" ja olen siitä onnellinen :)
Hyvää kesää sinullekin Lucy86
jos tahdot jutella, niin sähköpostiosoitteeni on
[email protected]
voit kirjottaa jos tarttet tukee tai neuvoo
HYVÄÄ KESÄÄ KAIKILLE :)