kuinka olette käsitelleet asian? Oletteko keskustelleet asiasta?
syöpä
suvussa
15651
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
ole syöpää ainakaan niin, että tietäisin. Vai tarkoititko kysyäkään tätä..?
Oman tilanteeni käsittely on ihan alkutekijöissä. Enkä ole keskustellut asiasta kuin aivan perheeni ja sisarusteni kanssa. Ulkopuolisille vain lääkärien kanssa ja täällä netissä.
En vain ole pystynyt. Minulla on varmaan kyllä jokin tässä pielessä. Jotenkin olen ajatellut, että jos tämä on minulla vain tällainen vaihe, tämä pystymättömyys.
Perheeni on varmaan yhtä järkyttynyt kuin minäkin. Sellainen lamaannus on varmaan kaikilla.
Mies kyllä kyselee ja huolehtii, yrittää rohkaista, mutta jotenkin on itsellä aika tunnoton olo, vaikka toisaalta jossakin syvällä tunteet myllertää, mutta ulos se ei jotenkin tule.
Lapsista näkee, että he pelkää ja yritän kyllä kaikkeni, etteivät saisi siihen aineksia, mutta en tiedä onnistuuko.
Muu perheeni pitää yhteyttä ja he kaikki kyselevät vointia, ym ja haluavat olla mukana tukemassa. Jotenkin vain koen, etten osaa ottaa sitä tukea vastaan tai se ei tule minuun. Vai onko se vain tunne ja koen sen tuen, kun tämä vaihe (mikä vaihe?) on ohi.
Toisalta on sellainen olo, että vain toinen vertainen voi ymmärtää joitakin asioita.
On tämä syöpien ja kasvainten maailma niin omalaatuisensa, jonne ei taida olla pääsyä sisälle kuin vain niillä, joilla se on.
Tarkoitin lähinnä sitä, että jos suvussa on ( ollut) useammalla syöpä, niin keskusteletteko keskenänne?
Samoin kiinnostaa, että oletteko puhuneet syövästä avoimesti?
Kun oma rintasyöpäni todettiin ja odotin leikkaukseen pääsyä, useampi sukulaisnainen halusi "kokeilla" pattiani... siis miltä syöpäpatti tuntuu jotta osaisivat itse tutkia rintansa paremmin.
Pidin silloin alussa aika monta "luentoa" rintojen oikeaoppisesta tutkimisesta!
( siis minulta ihan kysyttiin asiasta ja aina kerroin mielelläni).
Veli oli vielä elossa, soiteltiin kyllä usein aiheesta - oltiin sairastuttu niin yhtä aika, että tutkimukset eteni samaan tahtiin. Piti vaikka soittaa ja kysyä, millainen on luustokartoitus... miltä tuntuu sädehoito.... mitä pitää laittaa päälle TT-kuvaukseen - sellaista, käytännön asioita.
Ei minulla paljon muita sukulaisia olekaan kuin oma perhe, tai ainakaan en ole missään kontaktissa.
ehti menehtyä syöpään ennenkuin minulla diagnosoitiin. Usein kaipaan keskustelutoveria, hän olisi osannut antaa paljon neuvoja.
Kuten tuossa jo kerroin, muun suvun kanssa olemme keskustelleet avoimesti.
jos on joku läheinen kohtalotoveri.
Toisaalta - jos tämä kohtalotoveri sitten ottaa ja kuolee, olo on entistä kamalampi....
sisareni menehtyminen on ollut lisätaakka. Suku ei oikein meinaa uskoa että minä voisin selviytyä!
Minä ja pikkuveljeni sairastuimme yhtä aikaa, vähän yli kolmekymppisinä. Veljeni sitten kuoli aika nopeasti, minä sinnittelen edelleen.
Mitäs siinä keskustelemista, eipä voi juuri muuta kuin todeta tilanteen. Minua ei huvita kamalasti puhua koko asiasta.
sanoit.. tuo on tuttu ajatus. Onko siis ihan normaalia, että pitempäänkin sairastanut ajattelee noin? En nyt tarkoita loukata..
Kun monen olen kuullut sanovan, että pitää puhua ulos ja keskustella joka puolelle, purkaa ulos.. ja että se olisi normaalia ja parannuttavaa. Mutta kun minulla ei tunnu olevan sanoja sellaisessa tilanteessa yhtään. Helpompi on kirjoittaa, vaikkei kovin tolkuissaan olevaa tekstiä ehkä tulekaan.
Olen pahoillani veljesi takia. Saanko kysyä.. ei tarvi vastata.. -jotenkin ymmärsin, että hänen kuolemastaan on jo aikaa.. mutta mietitkö yhä veljeäsi päivittäin? -Tarkoitan vain, että miten sellaisesta voi selvitä..
Aika yksin sitä tuntee olevansa tämän kanssa.
Tuntuu, että moni karttaa keskustelua tästä aiheesta, ajattelvat kai, etten halua puhua.
Ihan läheisille tämä on ollut kova pala ja on vieläkin, mutta heidän kanssa keskustelua on ollut. Mielestäni keskustelua sävyttää yhteinen pelko asiaa kohtaan, mutta myös huoli.
jo 13-14 vuotta. En mieti päivittäin, mutta tulee kyllä mieleen aina kun syöpä on itsellä ajankohtainen.
Pitää purkaa ja puhua joo.... kävin psykoterapiassakin kolme vuotta kelailemassa. Mutta kun tauti jatkuu tarpeeksi pitkään, ei sitä puhettakaan enää riitä, mielummin haluaisi unohtaa koko asian. Varsinkaan "terveiden" kanssa en tahdo puhua syövästä, ne ei mitenkään voi ymmärtää miltä se joskus voi tuntua.
ystäviin avoimen linjan, kaikki tietävät
positiivinen? Tarkotan, et kuin oot sen kokenu?
-Mulla on tunteet myös vähän negoja, ku koen jokku tilanteet vaan uteluks, jolla mässäillää. Onneks ei perhe, mut jokku muut.
asiaan positiivisesti, asiasta puhutaan ihan vapautuneesti
kaikki edellisen polven sukulaiset ovat kuolleet johonkin syöpään, tädit sedät enot ja serkut. olen ainoa jolla on nyt rinrasyöpä
kaikki edellisen polven sukulaiset ovat kuolleet johonkin syöpään, tädit sedät enot ja serkut. olen ainoa jolla on nyt rinrasyöpä