I dont have a no idea[2003]
Krista tunki kätensä siniseen farkkulaukkuunsa ja tunnusteli sen sisältöä ketterästi sormillaan.
Käsi osui junalippuihin. Hän ohitti ne ja jatkoi haparointiaan.
Lompakko, kännykkä, jotain pehmeää.
Got you!
Hän nosti avaimen perän, ja avaimen sen mukana, silmiensä tasolle ja virnisti tyytyväisenä.
Ready to rock.
Tai niin sitä saattoi luulla.
Syyslukukausi isän luona oli muuttanut Kristaa.
Hän oli ostanut uusia vaatteita, saanut enemmän rahaa, pelejä ja mitä nyt milloinkin sattui haluamaan.
Liikaakin.
Ja se suretti häntä.
Isä ei ollut muuttunut. Hän ei vieläkään osannut sanoa ei.
Se oli isälle jotain utopian tapaista.
- Kotona oll…Krista aloitti, mutta sulki sitten suunsa.
Oliko se enää koti. Oliko koti jossain muualla, siellä missä isä oli?
Isä asui keltaisessa omakotitalossa, äiti taas kerrostalon kattohuoneistossa.
- Äiti? Oletsä täällä?
Krista nakkasi laukkunsa sohvatuolille ja potkaisi kengät jaloistaan.
Hän tunki kädet farkkujensa taskuihin ja katseli hiljaa ympärilleen.
Kämppä oli muuttunut sitten viimenäkemän.
Äiti oli ostanut moderneja huonekaluja ja koko paikka näytti nykyisin enemmän avaruus alukselta kuin kodilta.
Kristan päässä heräsi epäluuloinen aavistus, ja hän vilkaisi huoneeseensa. Kaikki oli kuitenkin ennallaan. Pehmolelut, lampaantalja matto ja siniset verhotkin.
Hän huokaisi helpotuksesta.
- Krista, miten sinä jo näin aikaisin? Äiti kysyi yllättyneenä.
Se seisoi keittiön ovella ja hieroi käsivoidetta käsillensä.
Aina se oli ollut hirveän tarkka näissä asioissa.
Krista vaihtoi asentoa.
- Eiku mä tulin jo vähän aikasemmin. Isä lähti sen Annen kanssa keilaamaan. Mä sit aattelin, et jos mä tulisin jo nyt. Ei kai sua haittaa?
- Ei…ei tietenkään…Äiti naurahti ja vaivautunut hiljaisuus laskeutui heidän välilleen.
Äiti ei ollut enää sama äiti kuin ennen. Se oli muuttunut täysin.
Sen hiukset oli värjätty punaisella ja sillä oli utopisia vaatteita yllään.
- Sä…sä olet muuttunut…Krista änkytti epäröiden.
Muuttunut sanan painavammassa merkityksessä.
- Mmm…Henri kertoi erilaisista vaihtoehtoista. Se innosti minut kirpputorillekin…Ihan hyviä juttuja sieltä löytää. Miten sinun loma meni? Äiti hymyili heikosti.
- Mä asuin siellä. Emmä ollu millään lomalla…Krista mutisi.
Hän kosketti kädellään ohimennen pianon päälle asetettuja valokuvia ja yksi niistä tipahti lattialle. Räsähti rikki.
- Oi sori! Hän säikähti ja kumartui poimimaan sirpaleita lattialta.
Äiti ehti ensin.
Se hymyili kireän vaivautuneesti.
- Ei se mitään…se yritti sanoa huolettomalla äänellä.
Krista ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta miten hellästi se sitä valokuvaa katseli.
Heitä kaikkia neljää.
Henniä, häntä, äitiä ja isää.
Ei Henriä. Äidin mies ystävää. Se ei ollut koskaan nähnyt Henniä. Eikä se halunnutkaan.
- Mitä muuten Hennille kuuluu? Krista kysyi vaivihkaa kun he istuivat illallispöydässä.
Äiti oli tilannut kiinalaista. Kokkaus ei ollut sen laji.
Äiti värähti.
Se nosti katseensa ruokalautasesta ja hymyili hennosti.
Särkyvää hymyä.
- En minä ole käynyt siellä pitkään aikaan…jos sinä…tai sinustahan se tykkäsi…Äiti naurahti muistelevasti.
- Te olitte erottumattomia silloin kun sinä olit pieni ja Henni sellanen vähän isompi. Muistathan sinä?
Ei Krista muistanut, muttei tohtinut sanoa sitä ääneen.
Äiti halusi hänen muistavan. Sen näki.
Ruoan jälkeen Krista luikahti huoneeseensa.
Äiti oli toivonut jotain juttutuokiota.
Millasta oli ja sitä rataa.
Muttei häntä huvittanut. Äiti tuntui olevan niin kaukana. Ihan toisessa ulottuvuudessa.
- Säki näyttäydyt…Heini tuhahti. Se peitteli hihalla oikeaa käsivarttaan ja tuijotti suoraan lattiaan. Ei nostanut katsettaan edes nähdäkseen oliko hän muuttunut.
- Pitihän mun tulla sua kattoon, Krista hymähti ja istui sen vierelle sängylle.
- Älä valehtele…Heini nosti katseensa maasta, ja kallisti päätään ihan typerän näköisesti.
- Äiti sut lähetti.
- Kyllä mä olisin tullut muutenkin…Krista huokaisi ja vaihtoi asentoaan.
Huone oli sisustettu iloisesti.
Ei hajuakaan kalseista, steriileistä tiloista.
Ei pakkopaitoja.
Ei piikkejä tai puukko kädessä heiluvia äijiä.
Ei mielikuvien mielisairaalaa.
- Etkä olis…Heini tuhahti. Se katsoi ulos ikkunasta ja näytti niin hirveän hennolta. Katkenneelta kukalta.
Krista pani merkille, että se oli laihtunut hirveästi. Iho oli kalpea ja silmien alustat mustat. Tukka roikkui kuin kasa kuivaa heinää.
Ei enää sitä kaunista kiiltoa. Ei tähtisilmiä. Ei mitään entistä.
- Älä puhu tolla lailla…sä tiedät että mä välitän susta…isä vaan asu niin kaukana että…
-JOS SÄ TOSIAAN OLISIT VÄLITTÄNYT, SÄ OLISIT TULLU SILTI! Heini huusi.
Lopetettuaan se purskahti itkuun.
Painoi päänsä tyynyyn.
- Ei mua kukaan kaipaa…Se kuiskasi käheällä äänellä.
- En mä ole kellekään mitään.
Krista huokaisi ja nousi ylös.
Hän poimi Heinin vaatteet lattialta, ja alkoi lajitella niitä pyykkiin ja vaatekaappiin.
Heini tuijotti häntä epäluuloisena sängyltä.
- Mitä sä nyt teet? Se tuhahti ja veti paitaa suojakseen.
- Sä olet päästänyt tän paikan retuperälle. Huolehtisit itestäs…Krista mutisi. Hän tunki kolmet farkut kaapin ylähyllylle ja pyyhki sitten kätensä farkkujensa taipeisiin.
- Ei se ole sun asias mitä mä teen…
Heini vetäytyi taas kuoreensa.
Krista vilkaisi ulos.
Aurinko paistoi hämyisenä usvaisten pilvien takaa.
Vain muutama säde onnistui tunkeutumaan verhojen läpi huoneeseen.
Sininen kattolamppu valaisi Heinin huonetta.
Kaapin päällä oli valokuva.
Krista otti sen käteensä.
Hymyili.
Heini ja hän.
Kahdestaan.
Molemmilla lyhyet ruskeat hiukset, muutama pisama ja pystynenä.
Molemmat hymyilivät.
Krista vilkaisi tyttöä vierellään.
Uutta Heiniä.
Miten se olikaan muuttunut.
Ja tuntui niin pahalta kun tiesi, etteivät Kira ja Jami koskaan ymmärtäisi mitä ne sille tekivät.
Krista asetti kuvan paikoilleen ja kuljetti kättään kirjojen selkämyksillä.
Ne olivat kaikki pölyisiä.
- If you love me, tell the trueth! Kimeä ääninen nainen vonkui televisiossa.
Krista hätkähti.
Heini oli avannut television.
Se katsoi ruutua lasisin silmin.
Ei se varmaan oikeasti edes katsonut.
Pelleili vaan.
Halusi että hän lähtisi.
- Mä taidan lähteä…Krista huomautti hiljaa.
Heini ei sanonut mitään.
- Heini kuulitsä?
- No joo joo! Se ärähti, eikä irrottanut katsettaan ruudusta.
- Mä tuun ainakin ylihuomenna, jooko.
Heini mumisi jotain epämääräistä.
Näytti niin välinpitämättömältä että koski.
Kuitenkin se puhkesi itkuun kun Krista oli sulkenut huoneen oven.
Seinät eivät olleet niin paksut kuin se luuli.
Kriiiiiiiisssstaaaaaa…älä anna niiden viedä mua…älä ana niiden viedä mua!… auta mua!Kriiiiissssstaaaaaa…
Krista heräsi hätkähtäen.
Hän pyyhki hikeä kasvoiltaan ja sulki ja avasi silmiään.
Uni oli ollut niin todentuntuinen.
Samaa unta hän oli nähnyt niin usein.
Heini oli istunut puiston penkillä.
Se oli odottanut Jamia. Poikaystäväänsä.
Krista oli seissyt puun varjossa. Katsellut Heiniä ilkeästi hymyillen.
Ja silloin Kira oli tullut paikalle.
Heini oli rynnännyt halaamaan sitä. Parasta ystäväänsä.
Mutta Kira oli muuttunut.
Ja silloin Heini huomasi.
Kiran maha pullotti.
- Kira…oletsä raskaana?
Heini kysyi kauhistuneena.
Sen kasvot kalpenivat heti.
Tässä kohtaa unea Jami ilmestyi kuvioihin.
Se laukkasi paikalle ritarin vaatteissa ja kaappasi Kiran hevosensa selkään.
Sitten se taputti Kiran vatsaa.
Hymyili.
- Me saadaan lapsi…
Se naurahti.
- Mutta jami, eiks me…Heini yritti itkien.
- Just siks mun täytyykin tehdä näin. Sä olet vain tiellä, Jami naurahti ja vetaisi miekan vyöltään.
Kohotti sen ilmaan.
Iski Heiniin.
Ja yhtäkkiä oltiin taas kotona.
Heini oli linnoittautunut huoneeseensa. Ei syönyt eikä nukkunut.
Ei tehnyt läksyjään.
Kaikki olivat siitä huolissaan.
Yhtenä iltana se yritti itsaria.
Ja ne veivät sen kuukauden kuluttua.
Se oli ehtinyt vahingoittaa itseään…ja pahasti.
Ja Krista muisti miten se huusi.
Käski häntä auttamaan.
Ja miten syylliseltä hänestä tuntui.
Juuri hän oli soittanut ambulanssin.
Tässä kohden krista aina heräsi.
-Miten Heini? Äiti kysyi teennäisen huolettomasti aamiaispöydässä.
- Mitenkäs se…Krista mutisi ja haukkasi palan paahtoleivästään.
Äiti hymyili.
- Joko se on rauhoittunut?
- Siinähän se…tai no, jotain sinnepäin.
Äiti nyökkäsi ja selasi paikallislehteä.
Joku oli jäänyt eilen auton alle.
Joku äijä oli riehunut kapakassa.
Sitä samaa.
- Mitenkä sinä viihdyit isän luona?
Krista nosti katseensa pöytäliinasta.
Hän oli piirrellyt vahakankaaseen jo ties mitä.
Äiti vain ei sanonut mitään.
Kaikki oli muuttunut.
- Viihtyhän siellä…
- Miten…miten se nainen? Äiti kysyi muka välinpitämättömästi ja vilkaisi Kristaa nopeasti.
- Mitä Annesta?
- Miten se…oliko se ihan kamala?
Kristaa suututti. Mikä äiti oli annea haukkumaan.
Se tietenkin toivoi että isä olisi onneton.
Sen mielestä isä ei saanut olla eron jälkeen onnellinen.
- Se oli tosi mukava, Krista sanoi ykskantaan, nousi pöydästä, pukeutui ja lähti ulos.
Äiti jäi yksin keittiöön.
Ei kauaksi aikaa. Henri tulisi kuitenkin kohta.
” Tää on sulle vaan parhaaksi” Krista muisti äidin sanat, kuin ne olisi lausuttu vasta äsken.
Jokaisen äänen painotteen. Jokaisen epävarman särähdyksen.
Isän luona asuminen ei ollut mikään molempien luona kompleksi.
Äiti ei vain pystynyt enää pitämään hänestä huolta.
Se poti liikaa huonoa omaa tuntoa Heinin takia.
Aina vain Heinin ja Heinin.
Kristan olemattomat voimat oli laitettu liialle koetukselle.
Ei hänestä ollut pitämään huolta itsestään, äidistään ja Hennistä.
Ei.
Tuuli navakasti.
Kristan hiukset liehuivat tuulessa, kun hän istui joentörmällä ja katseli osittain sulanutta, ohilipuvaa jäätä.
Joskus teki mieli hypätä mukaan.
Ajelehtia jonnekin kauas.
Olla kulkuri.
Vastata jokaiselle vastaantulijalle, joka kysyy mistä tulet ja minne menet:
” I dont have a no idea”
Kulkea helpointa tietä joka on samalla vaikein.
Hakea Heini takaisin elämään.
Pystyä mahdottomaan.
Krista tunki kätensä siniseen farkkulaukkuunsa ja tunnusteli sen sisältöä ketterästi sormillaan.
Käsi osui junalippuihin. Hän ohitti ne ja jatkoi haparointiaan.
Lompakko, kännykkä, jotain pehmeää.
Got you!
Hän nosti avaimen perän, ja avaimen sen mukana, silmiensä tasolle ja virnisti tyytyväisenä.
Ready to rock.
Tai niin sitä saattoi luulla.
Syyslukukausi isän luona oli muuttanut Kristaa.
Hän oli ostanut uusia vaatteita, saanut enemmän rahaa, pelejä ja mitä nyt milloinkin sattui haluamaan.
Liikaakin.
Ja se suretti häntä.
Isä ei ollut muuttunut. Hän ei vieläkään osannut sanoa ei.
Se oli isälle jotain utopian tapaista.
- Kotona oll…Krista aloitti, mutta sulki sitten suunsa.
Oliko se enää koti. Oliko koti jossain muualla, siellä missä isä oli?
Isä asui keltaisessa omakotitalossa, äiti taas kerrostalon kattohuoneistossa.
- Äiti? Oletsä täällä?
Krista nakkasi laukkunsa sohvatuolille ja potkaisi kengät jaloistaan.
Hän tunki kädet farkkujensa taskuihin ja katseli hiljaa ympärilleen.
Kämppä oli muuttunut sitten viimenäkemän.
Äiti oli ostanut moderneja huonekaluja ja koko paikka näytti nykyisin enemmän avaruus alukselta kuin kodilta.
Kristan päässä heräsi epäluuloinen aavistus, ja hän vilkaisi huoneeseensa. Kaikki oli kuitenkin ennallaan. Pehmolelut, lampaantalja matto ja siniset verhotkin.
Hän huokaisi helpotuksesta.
- Krista, miten sinä jo näin aikaisin? Äiti kysyi yllättyneenä.
Se seisoi keittiön ovella ja hieroi käsivoidetta käsillensä.
Aina se oli ollut hirveän tarkka näissä asioissa.
Krista vaihtoi asentoa.
- Eiku mä tulin jo vähän aikasemmin. Isä lähti sen Annen kanssa keilaamaan. Mä sit aattelin, et jos mä tulisin jo nyt. Ei kai sua haittaa?
- Ei…ei tietenkään…Äiti naurahti ja vaivautunut hiljaisuus laskeutui heidän välilleen.
Äiti ei ollut enää sama äiti kuin ennen. Se oli muuttunut täysin.
Sen hiukset oli värjätty punaisella ja sillä oli utopisia vaatteita yllään.
- Sä…sä olet muuttunut…Krista änkytti epäröiden.
Muuttunut sanan painavammassa merkityksessä.
- Mmm…Henri kertoi erilaisista vaihtoehtoista. Se innosti minut kirpputorillekin…Ihan hyviä juttuja sieltä löytää. Miten sinun loma meni? Äiti hymyili heikosti.
- Mä asuin siellä. Emmä ollu millään lomalla…Krista mutisi.
Hän kosketti kädellään ohimennen pianon päälle asetettuja valokuvia ja yksi niistä tipahti lattialle. Räsähti rikki.
- Oi sori! Hän säikähti ja kumartui poimimaan sirpaleita lattialta.
Äiti ehti ensin.
Se hymyili kireän vaivautuneesti.
- Ei se mitään…se yritti sanoa huolettomalla äänellä.
Krista ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta miten hellästi se sitä valokuvaa katseli.
Heitä kaikkia neljää.
Henniä, häntä, äitiä ja isää.
Ei Henriä. Äidin mies ystävää. Se ei ollut koskaan nähnyt Henniä. Eikä se halunnutkaan.
- Mitä muuten Hennille kuuluu? Krista kysyi vaivihkaa kun he istuivat illallispöydässä.
Äiti oli tilannut kiinalaista. Kokkaus ei ollut sen laji.
Äiti värähti.
Se nosti katseensa ruokalautasesta ja hymyili hennosti.
Särkyvää hymyä.
- En minä ole käynyt siellä pitkään aikaan…jos sinä…tai sinustahan se tykkäsi…Äiti naurahti muistelevasti.
- Te olitte erottumattomia silloin kun sinä olit pieni ja Henni sellanen vähän isompi. Muistathan sinä?
Ei Krista muistanut, muttei tohtinut sanoa sitä ääneen.
Äiti halusi hänen muistavan. Sen näki.
Ruoan jälkeen Krista luikahti huoneeseensa.
Äiti oli toivonut jotain juttutuokiota.
Millasta oli ja sitä rataa.
Muttei häntä huvittanut. Äiti tuntui olevan niin kaukana. Ihan toisessa ulottuvuudessa.
- Säki näyttäydyt…Heini tuhahti. Se peitteli hihalla oikeaa käsivarttaan ja tuijotti suoraan lattiaan. Ei nostanut katsettaan edes nähdäkseen oliko hän muuttunut.
- Pitihän mun tulla sua kattoon, Krista hymähti ja istui sen vierelle sängylle.
- Älä valehtele…Heini nosti katseensa maasta, ja kallisti päätään ihan typerän näköisesti.
- Äiti sut lähetti.
- Kyllä mä olisin tullut muutenkin…Krista huokaisi ja vaihtoi asentoaan.
Huone oli sisustettu iloisesti.
Ei hajuakaan kalseista, steriileistä tiloista.
Ei pakkopaitoja.
Ei piikkejä tai puukko kädessä heiluvia äijiä.
Ei mielikuvien mielisairaalaa.
- Etkä olis…Heini tuhahti. Se katsoi ulos ikkunasta ja näytti niin hirveän hennolta. Katkenneelta kukalta.
Krista pani merkille, että se oli laihtunut hirveästi. Iho oli kalpea ja silmien alustat mustat. Tukka roikkui kuin kasa kuivaa heinää.
Ei enää sitä kaunista kiiltoa. Ei tähtisilmiä. Ei mitään entistä.
- Älä puhu tolla lailla…sä tiedät että mä välitän susta…isä vaan asu niin kaukana että…
-JOS SÄ TOSIAAN OLISIT VÄLITTÄNYT, SÄ OLISIT TULLU SILTI! Heini huusi.
Lopetettuaan se purskahti itkuun.
Painoi päänsä tyynyyn.
- Ei mua kukaan kaipaa…Se kuiskasi käheällä äänellä.
- En mä ole kellekään mitään.
Krista huokaisi ja nousi ylös.
Hän poimi Heinin vaatteet lattialta, ja alkoi lajitella niitä pyykkiin ja vaatekaappiin.
Heini tuijotti häntä epäluuloisena sängyltä.
- Mitä sä nyt teet? Se tuhahti ja veti paitaa suojakseen.
- Sä olet päästänyt tän paikan retuperälle. Huolehtisit itestäs…Krista mutisi. Hän tunki kolmet farkut kaapin ylähyllylle ja pyyhki sitten kätensä farkkujensa taipeisiin.
- Ei se ole sun asias mitä mä teen…
Heini vetäytyi taas kuoreensa.
Krista vilkaisi ulos.
Aurinko paistoi hämyisenä usvaisten pilvien takaa.
Vain muutama säde onnistui tunkeutumaan verhojen läpi huoneeseen.
Sininen kattolamppu valaisi Heinin huonetta.
Kaapin päällä oli valokuva.
Krista otti sen käteensä.
Hymyili.
Heini ja hän.
Kahdestaan.
Molemmilla lyhyet ruskeat hiukset, muutama pisama ja pystynenä.
Molemmat hymyilivät.
Krista vilkaisi tyttöä vierellään.
Uutta Heiniä.
Miten se olikaan muuttunut.
Ja tuntui niin pahalta kun tiesi, etteivät Kira ja Jami koskaan ymmärtäisi mitä ne sille tekivät.
Krista asetti kuvan paikoilleen ja kuljetti kättään kirjojen selkämyksillä.
Ne olivat kaikki pölyisiä.
- If you love me, tell the trueth! Kimeä ääninen nainen vonkui televisiossa.
Krista hätkähti.
Heini oli avannut television.
Se katsoi ruutua lasisin silmin.
Ei se varmaan oikeasti edes katsonut.
Pelleili vaan.
Halusi että hän lähtisi.
- Mä taidan lähteä…Krista huomautti hiljaa.
Heini ei sanonut mitään.
- Heini kuulitsä?
- No joo joo! Se ärähti, eikä irrottanut katsettaan ruudusta.
- Mä tuun ainakin ylihuomenna, jooko.
Heini mumisi jotain epämääräistä.
Näytti niin välinpitämättömältä että koski.
Kuitenkin se puhkesi itkuun kun Krista oli sulkenut huoneen oven.
Seinät eivät olleet niin paksut kuin se luuli.
Kriiiiiiiisssstaaaaaa…älä anna niiden viedä mua…älä ana niiden viedä mua!… auta mua!Kriiiiissssstaaaaaa…
Krista heräsi hätkähtäen.
Hän pyyhki hikeä kasvoiltaan ja sulki ja avasi silmiään.
Uni oli ollut niin todentuntuinen.
Samaa unta hän oli nähnyt niin usein.
Heini oli istunut puiston penkillä.
Se oli odottanut Jamia. Poikaystäväänsä.
Krista oli seissyt puun varjossa. Katsellut Heiniä ilkeästi hymyillen.
Ja silloin Kira oli tullut paikalle.
Heini oli rynnännyt halaamaan sitä. Parasta ystäväänsä.
Mutta Kira oli muuttunut.
Ja silloin Heini huomasi.
Kiran maha pullotti.
- Kira…oletsä raskaana?
Heini kysyi kauhistuneena.
Sen kasvot kalpenivat heti.
Tässä kohtaa unea Jami ilmestyi kuvioihin.
Se laukkasi paikalle ritarin vaatteissa ja kaappasi Kiran hevosensa selkään.
Sitten se taputti Kiran vatsaa.
Hymyili.
- Me saadaan lapsi…
Se naurahti.
- Mutta jami, eiks me…Heini yritti itkien.
- Just siks mun täytyykin tehdä näin. Sä olet vain tiellä, Jami naurahti ja vetaisi miekan vyöltään.
Kohotti sen ilmaan.
Iski Heiniin.
Ja yhtäkkiä oltiin taas kotona.
Heini oli linnoittautunut huoneeseensa. Ei syönyt eikä nukkunut.
Ei tehnyt läksyjään.
Kaikki olivat siitä huolissaan.
Yhtenä iltana se yritti itsaria.
Ja ne veivät sen kuukauden kuluttua.
Se oli ehtinyt vahingoittaa itseään…ja pahasti.
Ja Krista muisti miten se huusi.
Käski häntä auttamaan.
Ja miten syylliseltä hänestä tuntui.
Juuri hän oli soittanut ambulanssin.
Tässä kohden krista aina heräsi.
-Miten Heini? Äiti kysyi teennäisen huolettomasti aamiaispöydässä.
- Mitenkäs se…Krista mutisi ja haukkasi palan paahtoleivästään.
Äiti hymyili.
- Joko se on rauhoittunut?
- Siinähän se…tai no, jotain sinnepäin.
Äiti nyökkäsi ja selasi paikallislehteä.
Joku oli jäänyt eilen auton alle.
Joku äijä oli riehunut kapakassa.
Sitä samaa.
- Mitenkä sinä viihdyit isän luona?
Krista nosti katseensa pöytäliinasta.
Hän oli piirrellyt vahakankaaseen jo ties mitä.
Äiti vain ei sanonut mitään.
Kaikki oli muuttunut.
- Viihtyhän siellä…
- Miten…miten se nainen? Äiti kysyi muka välinpitämättömästi ja vilkaisi Kristaa nopeasti.
- Mitä Annesta?
- Miten se…oliko se ihan kamala?
Kristaa suututti. Mikä äiti oli annea haukkumaan.
Se tietenkin toivoi että isä olisi onneton.
Sen mielestä isä ei saanut olla eron jälkeen onnellinen.
- Se oli tosi mukava, Krista sanoi ykskantaan, nousi pöydästä, pukeutui ja lähti ulos.
Äiti jäi yksin keittiöön.
Ei kauaksi aikaa. Henri tulisi kuitenkin kohta.
” Tää on sulle vaan parhaaksi” Krista muisti äidin sanat, kuin ne olisi lausuttu vasta äsken.
Jokaisen äänen painotteen. Jokaisen epävarman särähdyksen.
Isän luona asuminen ei ollut mikään molempien luona kompleksi.
Äiti ei vain pystynyt enää pitämään hänestä huolta.
Se poti liikaa huonoa omaa tuntoa Heinin takia.
Aina vain Heinin ja Heinin.
Kristan olemattomat voimat oli laitettu liialle koetukselle.
Ei hänestä ollut pitämään huolta itsestään, äidistään ja Hennistä.
Ei.
Tuuli navakasti.
Kristan hiukset liehuivat tuulessa, kun hän istui joentörmällä ja katseli osittain sulanutta, ohilipuvaa jäätä.
Joskus teki mieli hypätä mukaan.
Ajelehtia jonnekin kauas.
Olla kulkuri.
Vastata jokaiselle vastaantulijalle, joka kysyy mistä tulet ja minne menet:
” I dont have a no idea”
Kulkea helpointa tietä joka on samalla vaikein.
Hakea Heini takaisin elämään.
Pystyä mahdottomaan.
Vastaukset 9
Vanhimmat
"I don't have a no idea" *reps*
haluan lukea jatkoa...pian..!
-Kuka toi on?Sä et puhunu muista!Heini sähähti.
Se piiloutui peittonsa taakse ja kurkisteli sinisten kukkakuosien takaa.
Muutamalla ripeällä otteella Krista oli kiskaissut peiton siskonsa päältä.
Se tuijotti häntä kuin mielipuolta ja päästi korviavohlovan kiljaisun.
-Anna se tänne!
Äiti seisoi ovella.
Se katseli Henniä kasvot kalpeina.
-Henni!Henni lopeta!Krista huusi.
Mutta Henni ei lopettanut.
Se oli taas sillä päällä.
-Heini se on vaan äiti!
Heini pysätyi.
Se lysähti liikkumattomaksi mytyksi sängylleen ja hautasi kasvonsa tyynyyn.
-Ei mulle ole äitiä...se sanoi tukahtuneella äänellä ja Krista katsoi kuinka sen olkapäät kohoilivat niiskausten tahtiin.
-Henni,me tullaan huomenna uudestaan...jooko?...yritä vähän ryhdistäytyä siihen mennessä!
Henni ei vastannut.
Sille oli turha puhua,kun se käyttäytyi noin.
Krista kiskoi äidin mukaansa ja sulki oven heidän takanaan.
Äiti tuijotti kaukaisuuteen.
Sen alahuuli vapisi.
Krista huokaisi.
-Äiti,älä välitä siitä...se on joskus tollanen.
Mutta äiti oli hiljaa.
Se oli liimautunut lattiaan eikä suostunut liikahtamaankaan.
-Äiti tuu!Krista mankui kärsimättömänä.
-Meidän pitää lähteä,isä tulee hakeen mua kolmelta.
Äiti säpsähti.
Se katsoi Kristaa kuin näkisi tämän ensi kertaa.
Täysin ymmärtämättömänä.
-Isä?Se sanoi hiljaa ja hieroi käsiään.
-Hakemaan?
-NIIN!Kolmelta!Krista jankkasi ja vilkaisi huolestuneena kelloa.
Hän ei ehtisi ikinä ajoissa,elleivät he nyt lähtisi.
Oli hiljaista.
Valkotakkinen nainen kiiruhti heidän ohitseen.
Se vilkaisi äitiä hämmentyneenä,mutta hymyili sitten rohkaisevasti.
Kristaa puistatti.
Hän oli saanut osakseen jo liikaa myötätuntoa.
-Äiti...mä tiedän että sä järkytyit...Heini on poissa tolaltaan...tiedäthän sä?Se ei ole nähnyt sua melkein vuoteen,eikä se ihan heti anna sulle anteeksi...mennään nyt vaan kotiin,okei?Sun olos kyllä parantuu.
Äiti nyökkäsí ja he lähtivät hiljaisuuden vallitessa ovia kohti.
Äiti oli kuvitellut,että Henni olisi langennut sen kaulaan ja unohtanut menneet.
Se oli liian sinisilmäinen.
Krista oli arvannut,muttei ollut sanonut mitään.
Äiti kieltäytyi katsomasta tosiasioita silmiin.
Se yritti itsepintaisesti uskotella itselleen,että jonain päivänä he olisivat taas perhe.
Se unohti Annen.
Se unohti Hennin sairauden.
Ja Kristan.
Tytön jolla ei ollut rajatonta rakkautta.
Isä istui portaikossa.
Se naputteli hermostuneesti kaidetta,ja sävähti pystyyn kun he tulivat näkyviin.
Krista kohotti kulmiaan.
Se oli kammannut ruskean tukkansa ja hymyili nyt arasti.
-Krista...minä jo teitä odottelinkin.
Äiti tuijotti isää.
Se rypisti kulmiaan ja oli jo aikeissa sanoa jotain,mutta sulkikin suunsa ja ohitti isän tyynesti matkallaan ovelle.
-Hae tavarasi sisältä...tulet sitten huomenaamulla,niinhän?Se sanoi hiljaa ja jäi käytävään,sillä välin kun Krista puikkelehti sisään.
Siellä ne seisoisivat.
Molemmat.
Ja yrittäisivät ymmärtää mikä meni vikaan.
Miksi he nykyisin arastelivat toisiaan,kuin vieraita ihmisiä.
Häpesivät.
Heiniä...heiniä ne häpesivät.Eivät edelleenkään suostuneet ymmärtämään ettei heinin saiaus johtunut heistä.
Ei äidistä,ei isästä.
Ja ne häpesivät kristaa.
Sitä että hänestä oli tullut niin syrjäytynyt.
Ja sitä että krista oli jäänyt kahden tulen väliin.
-Jospa sitten lähdetään...isä sanoi vaisusti,kun krista palasi laukkunsa kanssa.
Äiti nyökkäsi vaivaantuneesti.
Krista suukotti sitä nopeasti.
Tuntui oudolta.
Kuin olisi suukottanut vierasta.
-Hyvää matka...isä huikkasi portaista.
Äiti nyökkäsi sille ja palasi asuntoonsa.
Ovi paukahti lukkoon.
Autossa isä piti katseensa tiukasti tiessä.
Kristan silmät lupsahtelivat.
Hän jaksoi hädintuskin painaa korvalappustereoiden stop-nappulaa.
-Mitenkäs äidin kanssa meni?Isä rykäisi yllättäen tekoreippaalla äänellä.
-Hyvin...Krista sanoi ympäripyöreästi.
-Ne lähtevät sitten huvipuistoon?eivät ota sinua mukaan?Isä mumisi syyttävällä äänellä.
-Mä en tahtonu mukaan...ois ne mut ottanu...
Isä vilkaisi häntä yllättyneesti,muttei sanonut mitään.
Siinä kaikki.
Muuta he eivät matkan aikana puhuneet.
**************************************************
Kiitos;)
pisti silmään näiden muiden tekstien joukosta... Hyvin kirjoitettu novellinpätkä, sanoisin.
Nimien kanssa oli vähän sekavaa. Välillä Henni ja välillä taas Heini, ja sitten miesystävä Henri liippasi hieman liian läheltä, jotta olisi voinut olla ihan varma, ettei kyseessä ollut sama henkilö vaan vahingossa mukaan tullut lyöntivirhe.
Oikeinkirjoitus oli muuten hyvää, mutta muutama erikseen kirjoitettu yhdyssana jäi vaivaamaan. Anteeksi pilkunviilaus, mutta tärkeitä tällaisetkin asiat ovat.
Hienon tunnelman olit saanut sisäistettyä novelliin. Ehkä juuri sen tunnelman takia tarina olisi pitänyt jättää ensimmäiseen osaan, kun tuntui se siihen ihan muutenkin tarpeeksi hyvin päättyvän. Toinen osa nimittäin hiukan tuntui sekoittavan juonta...
Kuten tuossa jo sanoinkin, niin toimiva juttu siltikin, ja ihan mielenkiintoista luettavaa.
Trés bien. :)
Aksentti tulee toisin päin.
Aksentit ovat aina olleet heikoin osa-alueeni ranskassa... pardon moi. :)
Ei se mitään.
JATKA!!!
VAAN