Tämä ei kai kuulu tälle palstalle, mutta sopivampaakaan en keksinyt.
Eli: melko hyvä ystäväni sairastui pari vuotta sitten munuaissyöpään. Vähän sairastumisensa jälkeen hän alkoi karttaa vanhoja tuttujaan ja miltei erakoitui sairaalajaksojen jälkeen kotiinsa. Kysyttäessä hänen vointiaan hän totesi yleensä: "Päivä kerrallaan" eli täysin realistisesti, mutta harvasanaisesti.
Pikaisia puheluita lukuunottamatta en ole saanut häneen kontaktia ja vuosi sitten ajattelinkin jättää hänet rauhaan. Muilta tutuilta kyselin välillä hänen vointiaan ja sen piti olla aika hyvä, vaikka töihin hän ei olekaan palannut.
"Sieluni silmillä" näin hänet hyväkuntoisena ja terveenä ja ajattelin kaiken olevan kunnossa, kunnes törmäsin häneen eilen apteekissa. Ystäväni oli langanlaiha, käveli hyvin huonosti ja hänellä oli peruukki päässään. Huomattuaan minut hän käänsi katseensa poispäin. Olin niin järkyttynyt, että poistuin apteekista välittömästi ja purskahdin kadulla itkuun.
Voi hyvänen aika: mitä teen? Tunnen niin syvää voimattomuutta ja tuskaa ystäväni puolesta! Kuinka hän voi olla edes hengissä vielä! Ja miksi hänellä oli peruukki? Eivätkö hiukset kasva kaikilla uudestaan vai onkohan hän saanut hoitoja yhä? Eli onkohan hänellä kuitenkin vielä toiveita paranemisesta? En tunne syöpätapauksia, joten olen niin hirvittävän epätietoinen kaikesta! Kaipaan ystävääni valtavasti ja haluaisin jutella hänen kanssaan, käydä teatterissa, elokuvissa, syömässä...niin kuin ennen...Mutta en siltikään halua loukata tai tungetella...
Mitä teen?
Eli: melko hyvä ystäväni sairastui pari vuotta sitten munuaissyöpään. Vähän sairastumisensa jälkeen hän alkoi karttaa vanhoja tuttujaan ja miltei erakoitui sairaalajaksojen jälkeen kotiinsa. Kysyttäessä hänen vointiaan hän totesi yleensä: "Päivä kerrallaan" eli täysin realistisesti, mutta harvasanaisesti.
Pikaisia puheluita lukuunottamatta en ole saanut häneen kontaktia ja vuosi sitten ajattelinkin jättää hänet rauhaan. Muilta tutuilta kyselin välillä hänen vointiaan ja sen piti olla aika hyvä, vaikka töihin hän ei olekaan palannut.
"Sieluni silmillä" näin hänet hyväkuntoisena ja terveenä ja ajattelin kaiken olevan kunnossa, kunnes törmäsin häneen eilen apteekissa. Ystäväni oli langanlaiha, käveli hyvin huonosti ja hänellä oli peruukki päässään. Huomattuaan minut hän käänsi katseensa poispäin. Olin niin järkyttynyt, että poistuin apteekista välittömästi ja purskahdin kadulla itkuun.
Voi hyvänen aika: mitä teen? Tunnen niin syvää voimattomuutta ja tuskaa ystäväni puolesta! Kuinka hän voi olla edes hengissä vielä! Ja miksi hänellä oli peruukki? Eivätkö hiukset kasva kaikilla uudestaan vai onkohan hän saanut hoitoja yhä? Eli onkohan hänellä kuitenkin vielä toiveita paranemisesta? En tunne syöpätapauksia, joten olen niin hirvittävän epätietoinen kaikesta! Kaipaan ystävääni valtavasti ja haluaisin jutella hänen kanssaan, käydä teatterissa, elokuvissa, syömässä...niin kuin ennen...Mutta en siltikään halua loukata tai tungetella...
Mitä teen?
Vastaukset 23
Vanhimmat
ottaa yhtyeyttä,jos haluaa.
Laita ystävällesi viesti, jossa kerrot avoimesti tuntemuksesi. Kyllä hän reagoi, ehkä nyt on menossa huonompi jakso, johtuen hoidoista tms.
Hänen sairautensa alkuvaiheessa kirjoitin hänelle sähköpostiviestejä, koska hän piti puhelintaan suljettuna. Kerroin niissä, että haluan olla tarvittaessa hänen tukenaan ja olkapäänään eikä joku syöpä voi kertakaikkiaan erottaa meitä! Ensi alkuun hänkin myönteli asiaa, mutta sairaalajakson jälkeen sulkeutui täysin kotiinsa.
Viime yönä mietin asiaa ja ihmettelin, että hän (tosin miehensä kanssa) oli lähtenyt käymään kuitenkin apteekissa, vaikkei muuten ihmisten ilmoilla liikukaan.
Hyvänen aika, miten hän oli laiha ja riutunut! Itken nytkin, kun muistan peruukin hänen päässään! Pitkien, paksujen hiusten tilalla oli aivan kammottava peruukin tekele! Onkohan mitään mahdollisuutta, että hän paranisi vielä? Kertokaa rakkaat ihmiset omista ja syöpäsairaiden tuttujenne kokemuksistanne! En todellakaan voi uskoa, että menetän tuon ihanan ihmisen!
Pelkään kuitenkin koko ajan.
mutta juuri tuo säälittelevä suhtautumisesi ja "hirvittävä peruukintekele" mainintasi antaa kyllä sellaisen kuvan, etten minäkään haluaisi olla sinun kanssasi tekemisissä jos sinä olisit minun ystäväni..
Juuri tuollaista surkuttelua, kauhistelua, säälitettyä ja jopa halventavaa suhtautumista me syöpäpotilaat emme kaipaa.
Ota yhteyttä häneen, kun olet rauhoittunut ja ymmärtänyt sen tosi-asian, että kaikki eivät parane syövästään, jotkut hoidot vievät todella huonoon kuntoon, jotkut syövät leviävät niin, että esim. päähän annettavat sädehoidot vievät hiukset pysyvästi..
Vasta kun pystyt kohtaamaan hänet ihmisenä ymmärtäen, että sinä itse voit sairastua aivan vastaavalla tavalla, sinusta voi olla hänelle jotain tukea.. Tuskin hän haluaa alkaa sinua lohduttamaan.........
Ihmisiä kuolee eri sairauksiin. Oletko koskaan nähnyt kuollutta tai kuolevaa ihmistä?
että haet itsellesi apua,tuollaista ystävää ei halua kukaan.Toivottavasti itse et sairastu.
Ja anteeksi, että olen vain ihminen, virheineni ja puutteineni. Anteeksi, etten osaa suhtautua tähän niin kuin esim. hoitohenkilökunta. Anteeksi, että tunteeni pulpahtivat eilen pintaan niin, etten pystynyt nukkumaan viime yönä minuuttiakaan. Anteeksi, että yleensäkään kirjoitin teidän harmiksenne koko aiheesta, olisi varmaan pitänyt soittaa tälle ystävälleni ja purkaa suruni ja murheeni hänelle?
Voisitteko tajuta, että ihmisellä on tunteet ja ne eivät aina kulje niin kuin itse haluaisi? Ymmärrättekö, etteivät kaikki ole kylmiä ja kovia ihmisiä?
Luulenpa, että ette.
Kirjoitin "tekele", sillä sitä se juuri oli. Peruukkeja on myös toisenlaisia, hyvännäköisiäkin. Mutta tuosta peruukin valinnasta huomasin, ettei ystäväni ole henkisesti tasapainossa, sillä ennen hän oli todella tarkka ulkonäöstään.
Kun äitini sairastui Alzheimerin tautiin, sairaalassa sanoivat, että meidän pitää ostaa hänelle uusia, kauniita alusvaatteita. Ei siksi, että hän näyttäisi viehkeältä enää muiden silmissä, vaan siksi, että hän säilyttäisi mahdollisimman pitkään itsekunnioituksensa.
Voitko ajatella asiaa tätä kautta?
tekstiäsi.Halveeraat ystävääsi.
Ole ystävällinen ja lopeta tuo hörhöily. Olen oikeasti huolissani ja pahoillani ystäväni puolesta. Jos sinulla ei ole muuta tarkoitusta kuin pahottaa ihmisten mieliä lisää, pyydän lopettamaan.
vaistosi tai näki silmistäsi kauhistumisesi,kun tapasitte.olisin minäkin kääntänyt pääni siinä tilanteessa.
Ei meistä ole sulle lohduttajaksi, mene ruikuttamaan jonkun terveen ystäväsi luo.. Jollet sairasta osaa kohdata.
Oletko ajatellut, että ystäväsi ehkä kuluttaa suurimman osan varoistaan lääkkeisiin ja on sairaspäivärahalla tai eläkkeellä.. Mutta siitäpä sinä et tiedä mitään, vaan kauhistelet hänen halpaa peruukkiaan ja itsekunnioituksen puutettaan..
Avaa silmäsi ja löydä oma itsekunnioituksesi, että osaat kunnioittaa muita!
Onneksi minulla ei ole tuollaisia ystäviä!
mitä väliä sitä on miltä näyttää!!! Oli tekele tai ei. Ihminen itse on se tärkein eikä ulkonäkö!!!
"ystävää" !
huono kunto ja ulkonäkö syövän takia.järki pelaa ja
tiedän kyllä kenen kanssa haluan olla.sinunlaisia ystäviä en kaipaisi,halpa on minunkin peruukki,mutta oikeille ystäville välttää.
keksi jokin parempi aihe,syövästä et tiedä mitään.
kuin tuo mainitsemasi ystävä, vaikken siis ole hän.
Jostakin syystä en vain ole kyennyt ottamaan yhteyttä ystäviini, kirjaimellisesti keheenkään, vain perheeni kanssa olen ja olen suurimman osan ajasta vielä neljän seinän sisällä. Jos menen ulos takapihalle, menen vasta pimeän tullen.
Tiedän, että monet nyt sanovat, että tämä ei ole tervettä ja normaalia.. ei kai olekaan, mutta minulla nyt vain on näin. Kohdallani on ehkä eniten kysymys siitä, että en ole sinut sairauteni kanssa, enkä voi käsittää kuinka ikinä edes voisin olla.
-En ihan ymmärtänyt, miksi sait sellaisen ryöpyn vastaasi kuin sait, kun minä kyllä ymmärsin järkytyksesi ja tunteesi, minusta siinä ei ole edes mitään kummallista. Tottakai sitä peilaa kaiken entisen tuntemisen perusteella.. minusta sinä sanoit vain rehellisesti ja suoraan ulos sekavat ja järkytetyt ajatuksesi..
Ystävästäsi en tiedä, mutta minä olen joka tapauksessa aika toivoton tilanteeni suhten, enkä jaksa huolehtia kaikesta ulkoisesta, enkä paljosta muustakaan ja se on minunkin kohdallani iso muutos. Hoitojen aikana voimat ovat vieläkin vähäisemmät.
Luulen, että sinun ehkä kannattaisi kirjoittaa ystävällesi, kertoa tunteesi ja järkytyksesi ja halusi olla yhteydessä, jos hän vain jaksaa ja haluaa. Ja jätä se hänen päätettäväkseen. Voithan kysyä, jos hän ei nyt jaksa tavata tai pitää yhteyttä edes puhelimitse(itse en jaksa), että voitko sinä yksipuolisesti pitää häneen yhteyttä vaikka kirjeitse tai sähköpostitse. Se voisi merkitä hänelle paljon, mutta jos lupaat sen, pidä myös lupauksesi. Tämä vaatii sinulta paljon, mutta jos olet hänen ystävänsä, se voi olla ainoa tapa.
Minä kyllä haluaisin, että minulla olisi kaltaisesi ystävä.
Voimia sinulle.
Tämä ja eräs toinen palsta ovat ainoat väylät itselläni ulkopuolelle, ja täälläkin kirjoitan erittäin harvoin. Täällä kuitenkin kaikki ovat vieraita ja se on ehkä hivenen helpompaa näin, ainakin minulle.
myös sairastuneen läheisille! Itse olen sairastanut syövän, joten tiedän mitä se on. Kolme läheistäni on sairastunut syöpään, joten tiedän mitä sekin on!
Aloittaja: ota yhteyttä ystävääsi. Kirjoita vaikka kirje. Jos hän haluaa olla rauhassa...anna hänen olla. Silti, yhteydenottosi varmasti lämmittää hänen mieltään...!
ja yhdyn edelliseen mielipiteeseen: ota yhteyttä ystäävääsi, kirjoittaminen voi olla paras vaihtoehto.
Voimia myös sinulle.
törkeää tekstiä. Toivotetaan s-sairaan ystävä suoraan kuumaan paikkaan - enkä nyt tarkoita saunaa. Luinkohan peräti yhden tai kaksi asiallista vastausta koko ketjussa.
Jos joku sairas ei sitä vielä tiennyt niin sanonpa sen nyt niin yksiselitteisesti että ei jää sijaa spekulaatiolle: syöpä on vakava sairaus ja shokki paitsi sairastuneelle itselleen, MYÖS hänen läheisilleen ja ystävilleen. Senkään ei pitäisi olla yllätys että ystävä ja läheinen voi joutua hakemaan kriisiin apua siinä missä sairastunutkin. Voi olla että uni ei tule, voi olla että ruoka ei maistu ja niin edelleen.
Tämä palsta on juuri oikea paikka hakea neuvoa, kuten aloittaja teki. Harmi että täällä jotkut takertuivat yhteen sanaan ja kävivät törkeästi kimppuun. Tällä palstalla on menty aivan ääliömäisyyksiin asti näissä besserwisser-jutuissa. Täällä tiedetään miten pitää potea ja miten parantua; miten reagoida mihinkin ja miten ei; miten olla ystävä ja miten ei... Menkää itseenne ihmiset ja käyttäkää edes hieman itsekritiikkiä heitellessänne noita kommentteja.
Niinpä, olen itsekin syöpäpotilas, mutta osaan sentään pitää silmäni auki ja näen myös sen mitä ympärilläni tapahtuu. Se, että sattuu olemaan syöpäpotilas, ei todellakaan anna ihmiselle oikeutta käyttäytyä sikamaisesti toista kohtaan. Olisikohan niin että moukka on moukka syöpäpotilaanakin.
Aloittajalle: ystävälläsi on omasta mielestään hyvä syy pitää etäisyyttä, hän varmaankin toivoo että kunnioittaisit hänen haluaan potea syöpänsä rauhassa. Kyse voi olla jaksamisesta, kivuista, häpeästä, melkein mistä tahansa. Jos olet uskonnollinen ihminen, niin parasta mitä nyt voit tehdä, on rukoilla ystäväsi puolesta.
Sairastumisen jälkeen se tavallinen 'arkimaailma' jotenkin menettää aikalailla merkitystään. Hoidot on rankkoja, olo ei ole hyvä, henkinen shokki sairaudesta on tosi raju. Kun tukka lähtee hoidoista, on olo tosi epävarma vaikka se ulkonäköhän ei tavallaan meinaa mitään sen rinnalla että parantuisi. Asioiden tärkeysjärjestys muuttuu aivan totaalisesti monella.
Tulee sellainen olo että ulkomaailma ei pahemmin kiinnosta. Itse en halunnnut tavata ainuttakaan työpaikan ihmistä hoitojakson aikana. Muita ihmisiä sensijaan jonkun verran tapasin, mutta läheisiä ihmisiä ainoastaan ja vain perheen ja sisarusten piiriä.
Ymmärrän että olet järkyttynyt - ja sen kuulee kirjoituksestasi. Voisit tietysti ottaa netistä selvää munuaissyövästä, sen ennusteista jne. Ja muista että jokainen tapaus on aivan yksilöllinen.
En tiedä lähtisikö ystäväsi kanssasi jonnekin varsin 'julkiseen' tilanteeseen. Sensijaan voisit ehkä kysyä joskus lähtisikö hän vaikka jonnekin mökille - onko sinulla sellaista tai mahdollisuus käydä jossain mukavassa paikassa - tai voisitko joku kerta lähteä hänen kanssa vaikka kävelylle vähän, tai jotain sellaista. Kävelyretkethän olis kamalan tärkeitä potilaillekin. Mutta jos hoidot on kovia, ei sitä paljon kyllä kävellä, ettei sen puoleen.
Joku vähän epävirallinen paikka ja tilanne, jossa ei ole paljon muita ihmisiä. Tai näyttely tai sellainen joku tilaisuus...Tai vähän pihatyöapua jos on omakotitalo. Tai voisitko pestä hänen muutamia räsymattoja (ehdotus toimii siten, että samalla kuin omiasi...) Jokin sellainen juttu voisi olla hedelmällinen lähestymistapa.
Voisit ehkä ajatella että soittaisit hänelle? Vai olisiko kirjeviesti hyvä, tai siis kortti.
ota sinä yhteyttä, kunhan olet ensin toipunut ja osaat kohdata hänet juuri sellaisena kuin ennenkin. Sama ihminen siellä kuitenkin jossain on, vain viisaampi ja nöyrempi, tai kukaties katkerakin... Kuuntele, mutta älä suhtaudu järkyttyneesti ja sinun täytyy ehdottomasti osata pitää itsesi ja ilmeesi kurissa! Kukaan ei halua eikä kestä sääliä!! Eikä tarvitse!
Varaudu siihenkin että hän kuitenkaan ei halua kontaktia. Sano että toivot hänen ottavan yhteyttä kun hänelle käy.
Ette voi uskoa, miten nämä muutama asiallinen vastaus helpotti tuskaani ja pahaa oloani! Pelko, että ystäväni jotenkin vihaisi minua ja muitakin ystäviään, saattaa olla ihan turha. Nyt tiedän, että hänen käytöksensä on aika normaalia syöpäpotilaan käyttäytymistä erakoitumisineen ja ihmiskontaktien välttelyineen. Kuten kerroin, olen lähettänyt hänelle sähköposteja, koska hän pitää puhelimensa suljettuna. Ainoan kontaktin olemme saaneet hänen mieheensä, joka, aika normaalisti hänkin, on järkyttynyt ja surullinen.
Viimeisimmän tiedon ystäväni voinnista sain maaliskuussa, jolloin kunto oli kuulemma jo hieman parempi. Se ihminen, jonka toissapäivänä näin, ei voinut hyvin, ei lähes tulkoonkaan. Nyt elän kahden vaiheilla: kirjoittaisinko todellakin sen kirjeen nyt ja pyytäisin, että saisin mennä käymään vai odotanko vielä muutaman viikon, jos hän kuitenkin on menossa kohti parempaa. Odottaminenkin pelottaa. Pelottaa, että muutaman kuukauden päästä kaikki on myöhäistä.
Voimia teille ihanat ihmiset. Ja erityisesti teille syöpään sairastuneet: vaikka perheenne, ystävänne ja sukulaisenne esittävät olevansa vahvoja, iloisia ja arkisia seurassanne, olen varma siitä, että he yksin ollessaan itkevät, surevat ja pelkäävät puolestanne. Jokainen teistä on monelle ihmiselle tärkeintä koko maailmassa ja jo ajatus menettämisestä koskee. Se koskee niin paljon, että rintaan koskee.
Kuka tahansa meistä voi olla se tilastollinen sairas. Se pitää jokaisen muistaa!
Hyvää ja lämmintä kevättä!
ainakaan kovin kauaa yhteydenottoasi ystävääsi. Enkä nyt ajattele sitä vaihtoehtoa ensimmäisenä, että jonkin ajan kuluttua se olisi myöhäistä, vaan siitä syystä, että jos/kun hän apteekissa näki sinut ja reaktiosi, mielestäni olisi tärkeää, ettei hänen tarvitse olla niissä ajatuksissa enää kauempaa turhaan..
Itse olen sitä mieltä, että lähesty häntä ihan vain omana itsenäsi ja ole rehellinen, kyllä hän sen huomaa, jos yrität esittää jotakin mitä et ole. En tietenkään tarkoita, että "kaataisit oman hätäsi hänen kannettavakseen" eli kyllä se tilanne sinulta vaatii aika tavalla, mutta siltikin voi olla aidosti toisesta huolissaan taakoittamatta toista, kuten läheinen ihminen tekee ja tuntee.
Suosittelisin minäkin ehkä sähköpostia.. Se antaa tilaa enemmän ystävällesi ja voithan vaikka soittaa sen jälkeen parin päivän päästä. Etene kuitenkin hänen ehdoillaan.
Itsellänikin on takana aika, jolloin en kyentynyt minkäänlaiseen kommunikointiin kenenkään kanssa, en vastannut puhelimeen, en avannut ovea, ym.. mutta luin kaikki yhteydenotot. Ja uskon niillä olleen minulle merkitystä. Kaikista ei ollut pitämään yhteyttä, kun en itse vastannut, mutta joistakin ystävistä oli..!!!
Olet huolissasi ystävästäsi ja ihmettelet kuuluukko asia tälle palstalle. Kyllä se kuuluu, onhan ystävälläsi syöpä. Syöpähän koskettaa muitakin kuin potilasta. Tietääkseni tälle palstalle pääsy ei ole ainoastaan syöpäpotilaiden yksinoikeus. Ihmettelen millaisen ryöpytyksen sait vastaasi.
Ihan hyvä, että tällaisiakin asioita otetaan esille. Pitäisi ehkä ottaa enemmänkin esille tätä tunnepuolta ja muita ihmisiä, ystäviä, läheisiä, sillä syöpäänhän liittyy paljon muutkin asiat kuin ne paljonpuhutut hoidot.
Jos ystäväsi onkin vähän erakoitunut, eikä pidä yhteyttä, niin pidä sinä. Yhteydenotoissa ja muussa kanssakäymisessä olen samoilla linjoilla kuin muutama muukin kirjoittaja, että ne tulisi tehdä ystäväsi ehdoilla. No, eihän hän tietenkään ole ehtoja sanellut, mutta tärkeää on se, että etenet varovaisesti ja hienotunteisesti ja kuuntelet ystävääsi aktiivisesti (muutenkin kuin korvilla) ja toimit kuulemasi perusteella.
Oma kokemukseni on tässä. Minäkin olen jollakin tasolla erakoitunut ystävättärestäni. Kyllähän me edelleenkin olemme ystäviä ja yhteyksissä, mutta ... Hän on hyvää tarkoittava, lämmin, sydämellinen ihminen, mutta jotenkin tuntuu siltä, että nykyisin elämme niin erilaisessa maailmassa, kokemukset ovat niin erilaisia. Lisäksi tähän loittonemiseen on vaikuttanut se, että minä henkilökohtaisesti en ymmärrä sitä, että hän on sairastumiseni jälkeen ottanut ikäänkuin holhoojan tai "puhemiehen" roolin, ihan niinkuin en itse osaisi hoitaa asioitani tai kertoa niistä. Minä haluan tehdä asiat, sairaudesta kertomisen ja mutkin asiat, omalla tavallani ja piste. Ihan niinkuin olen tehnyt ne ennen sairauttakin.
Toivon, että saisin vielä ystävyyteni toimimaan. Uskon, että sinunkin ystäväasi toivoo samaa. Älä lannistu.