mikä oli

tuli tuosta mieleen kun menin sairaalaan leikkaukseen. Siinä vaiheessa diagnoosista ei oltu 'ihan varmoja' tai mulle ei kerrottu asiaa ihan varmana.
Taisi lukea oven päällä jotain sellaista 'syöpätaudit' tai 'syöpäosasto'. Se oli Kamala hetki. Siinä tuli kyllä itku, ja sydän pamppaili. Tuntui tosiaan siltä kuin sinustakin, että ei tästä enää eläjäksi tulla.

Kuitenkin siellä osastolla sitten tapasin ehdottomasti ihanimmat hoitajat, miten syvää ja hyvää ystävällisyyttä ja nöyryyttä ja potilaan tukemista siellä koinkaan! Kiitokset vielä Oyksiin...

Ennen ensimmäistä leikkausta (heti aamulla) vietin yön sairaalassa: itkin pimeässä, silittelin rintaani ja sanoin hyvästejä.

hetki oli kun olin vatsanseudun ultrassa ja mieheni oli siellä mukana,näin mieheni kasvoista että,nyt löyty jotain ei toivottua,mutta se olikin sappikivi.Menin aivan sekasin kun lääkäri kertoi sen olevan sappikivi,en osannut muuta kun hokea,kiitos,kiitos.Mä pelkäsin kuollakseni että,se olisi ollyt syöpä pallukka ja on levinnyt.Mutta luojan kiitos oli tosiaan vain se kivi.Kieltämättä kyllä siinä karvat nousi pystyyn kun ekoja kertoja kävi lääkärissä,syöpätaudit,luki ovissa,aika kammottavaa.

hetki , oli kun odotin vuoroani sädehoitoon ja vieressäni istui kalju lapsi, rauhallisena. Itse jännitin ensimmäistä kertaa valtavasti!

hetki oli, kun serkkuni saapui aamulla ja ilmoitti lähtevänsä viemään minua sädehoitoihin ( 100 km). Kun palatessa tarjosin bensarahaa ( sainhan kelalta korvaukset) hän ilmoitti että minut parannetaan nyt suvun talkoovoimalla ja että voin käyttää bensarahat itseni hemmotteluun!

Kohta on ekaluokka käyty ja minä olen vieläkin hengissä! Jiihaa!

Kun sain kuulla että itselläni on joku lymfooma. Itkin, kun en tiennyt mikä syöpä on kyseessä, itkin monta päivää siellä sairaalassa ja kyselin koko ajan "joko tiedetään mikä minulla on?"
Sitten jossain vaiheessa suunnittelin, etten näe joulua ja omat hautajaiseni ja kaikkien ilmeet siellä hautani äärellä. Positiivista, tiedän.

Nyt kun katson parin vuoden takaista sairauden löytymistä, leikkausta, hoitoja jne, ajattelen oikeastaan kaikkein liikuttavimpana sitä että oikeastaan eka kerran itkin vasta monien viikkojen päästä.

Olin varmaan niin hurjassa shokissa että oli löytynyt syöpä. Tietysti ennen leikkausta kirjoittelin miehelleni muistiin ohjeita miten hautajaiseni järjestetään, ehkä siinä muutama pikku kyynel vierähti.
Mutta leikkauksen jälkeen ei ollut varaa olla muuta kuin vahva ja rohkea ja valaa uskoa tulevaisuuden olemassaolosta vanhoihin vanhempiini. Ja sisaruksiinikin, hekin olivat varmaan aika riepuja.

Sitten joskus parin kuukauden päästä, oikeasti itkin koko jutun surkeutta - ja siksi, että oli ihana kesäilta, olimme saunalla suomalaisen järven rannalla, tyyntä, vesi lämmintä, suloinen kesäyö - olisi rakastanut pulahtaa siihen ihanaan veteen ja uida siinä, kellua veden syleilyssä. Enkä saanut, sen leikkaushaavan takia!! Voi surkeutta. Siinä saunan lauteilla oli itkun hetki, ensi kertaa diagnoosin jälkeen.

Ihminen on kumma olio. Ehkä se vakava henkeä uhkaava tilanne pistää sellaisia ihmistä suojaavia voimia hänessä liikkeelle, että tietokin sairaudesta tulee tajutuksi vähän asteittain ja pikkuhiljaa.

kun oppilaani olivat tehneet "parane pian" -kortin jossa oli jokaisen oppilaan nimi! Pari oppilasta ja kollega toivat sen kotiini kukkien kera. Tiesin, että minua kaivataan!