Löytyyköhän täältä vertaistukea. Olen kohta 2-vuotiaan pojan kotiäiti. Olen aika estynyt ja jännitän sosiaalisia tilanteita ja sen takia yksinäinen. Tuntuu että muiden kotiäitien on helppo ystävystyä keskenään mutta minulta se ei luonnistu. Olen käynyt lapsen kanssa 1,5 vuotta muskarissa ja saanut sieltä vain hyvänpäiväntuttuja. Miten te muut tutustutte uudessa kotikunnassa vieraisiin ihmisiin?
estynyt persoonallisuus
ujo äiti
4687
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Pikkuhiljaa. Menet vaan sinnikkäästi mukaan ryhmiin. Kuuntelet muita ja hymyilet. Ei välttämättä tarvitse sanoa mitään. Odotat, että olo tulee kotoisammaksi uudessa ympäristössä. Kuullostelet vähän muita.
Sydänystäviä ei koskaan saakkaan nopeasti vaan side kehittyy hiljalleen. Usein hiljaisemmissa ihmisissä on enemmän sisäistä voimaa, kuin niissä, jotka on suuna päänä joka paikassa. Onnea matkaan.
Minä olen tosi sosiaalinen, räväkkä ja aina rakastanut esiintymistä, mutta äitiyden myötä olen alkanut jännittämään! Se johtuu jotenkin siitä että keskittyy ainoastaan lapsenhoitoon ja unohtuu vähän muu maailma ympäriltä, ja alkaa tuntua vieraalta. Välillä on ollut sellaen olo että haluais tehdä 10 lasta ja olla koko loppuelämä kotona ;)
Pitää keksiä sellasta puuhaa missä joutuu olla esillä ja näkee paljon ihmisiä niin estyneisyys ja jännittäminen alkaa hävitä. Et ole harkinnut töihin lähtöä, tai kurssille (käsityö, maalaus, puutarha jne? Tai jokin harrastus missä tapaat muista aikuisia, esim. näytteleminen? Eli tee jotain ILMAN LASTA. Voihan sitä ystävystyä muuallakin kuin äiti-lapsi jutusissa :)
manuaaliujoille
Hei,
minulla on 1,5 vuotias poika ja tuo teksti oli aivan kuin minun elämästä. Nuorempana olin tosi ujo, mutta pikkuhiljaa olen päässyt siitä eroon, lähinnä sen kautta kun sain työpaikan, missä oli pakko olla ihmisten kanssa tekemisissä. Mutta nyt kun olen kotona pojan kanssa, tuntuu että ujous on palannut. Olen yksinhuoltaja, joten välillä olen tosi yksinäinen kun ei ole ketään aikuista kenen kanssa jutella. Ystäviä minulla kyllä on, mutta he käyvät töissä eli kyläily jää aika vähälle. Sellaisia ystäviä ei ole, joilla olisi suurinpiirtein samanikäisiä lapsia kuin minulla. Minä asun kaupungissa eli mahdollisuuksia kyllä olisi, missä tutustua muihin lapsiperheisiin, mutta en saa mentyä mihinkään kerhoon tms. Jännitän tosi paljon sitä, että menisin jonnekin kerhoon, mietin sitä että jos kukaan ei juttele minulle, mitä jos kaikki muut tuntevatkin jo toisensa yms. Minulla oli niin suuret suunnitelmat siitä, että mitä kaikkea kivaa sitten tehdään, kun poika on isompi... Nyt kun se on isompi niin en uskalla mennä mihinkään! En vain saa otettua itseäni niskasta kiinni. Pelkään että kasvatan pojastani syrjäytyneen, koska itse olen alkanut pelkäämään sosiaalisia tilanteita. Emme me todellakaan pelkästään kotona kökötä, käymme kaupassa ja hiekkalaatikolla leikkimässä, sukulaisten luona yms. Mutta olen kehittänyt mielessäni aivan valtavan pelon kaikkia kerhoja, muskareita ym. kohtaan! Jos haluat mailata lisää näistä asioista niin mailiossuni on [email protected].