Millä saan vanhempani ( 80 ) uskomaan, että rintasyöpäni suhteen voi olla optimistinen
( itse 50 , kasvain 1 cm, ei levinnyt imusolmukkeisiin).
Vanhempani alkavat aina tavatessamme muistelemaan, kuka heidän tuntemistaan ihmisistä on kuollut syöpään.
( itse 50 , kasvain 1 cm, ei levinnyt imusolmukkeisiin).
Vanhempani alkavat aina tavatessamme muistelemaan, kuka heidän tuntemistaan ihmisistä on kuollut syöpään.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Samassa tilanteessa minä valehtelin ihan sujuvasti että tämä syöpä se on sellaista laatua joka ei varmana tapa.
Siinä vaiheessa kun vale paljastuu, vanhemmat ovat luultavasti jo kuolleet - isä jo meni.
... en nyt oikein tiedä. Ensinnäkin valehtelu ei oikein kuulu tapoihini. Enkä oikein muutenkaan osaa tässä tilanteessa ajatella noin..."kun vale lopulta paljastuu..."- tarkoitatko etten paranisikaan?
Ei valehtelu minunkaan "tapoihini" kuulu, mutta tässä tilanteessa katsoin sen olevan oikein, koska mikään ei ole niin hirveää kuin oman lapsen sairastuminen. En halunnut sitä taakkaa vanhojen ihmisten surtavaksi.
"Etten paranisikaan" - kuinkas täällä kukaan voisi sellaista tietää? Itse olen jo kolmannella kierroksella.
että paranen...
paranet, eihän tuollainen syöpä uusi kuin tosi harvoin. Ja minä edustan täällä sitä epäonnista prosenttia, joten te muut voitte varmaan olla rauhassa....!
>;D
Vanhemmat eivät ehkä ole tietoisia,kuinka syövän hoidossa on otettu suuria askeleita eteenpäin.
Hoidot ovat kehittyneet ja etenkin sinun syövässäsi on monta etua puolellasi, ei etäpesäkkeitä, pieni kasvain, sopivan ikäinen, sano että hyväennusteinen, ja saat Suomessa maailmankorkeatasoisinta lääketieteellistä hoitoa.
No arvatkaapas kuinka minulla. Lapseni sairastui Hodgkinin tautiin. Olen kertonut vuorotellen kymmenille ihmisille, että me uskomme että tytär paranee kokonaan, koska tauti löytyi alkuvaiheessa ja reagoi hoitoihin nopeasti. Silti jokainen haluaa kertoa kuinka joku tuttu kuoli syöpään. Alussa, yli vuosi sitten, oli sellainen olo, että pakko kertoa ihan jokaiselle sukulaiselle, ystävälle ja työkaverille lapsen taudista, että oma mielenterveys jotenkin säilyi. Sain kyllä tukea ja puhuminen tuntui silloin auttavan. Nyt olen miettinyt, että ymmärrän kyllä niitä, jotka eivät kerro taudistaan mitään. Tällä hetkellä, kun tytär on seurannassa, ja yrittän vakuuttaa, että uskon taudin voitetun, tuntuu että jokaiselle tulee mieleen tuttu, jolla kuitenkin syöpä uusi, vaikka meni hyvin vähän aikaa. Ihan tosi. En ymmärrä, yritänkö olla liian positiivinen, koska alussa sentään, kun itku kurkussa kertoi tilannetta, riitti kavereillakin lohtua, että kyllä siitä varmaan selviää. Ihmettelin alussa, kun yksi työkaveri tuntui ymmärtävän parhaiten, miltä minusta tuntuu. Vaikka hän on minua nuorempi mies, puhuimme paljon ja sain häneltä paljon lohtua ja ymmärtämystä. Vasta kun kerroin hänelle, että lääkärin mielestä tauti on ohi, hän kertoi oman lapsensa kuolleen pienenä. Toivon todella, että olisin näistä omista kokemuksista oppinut antamaan kanssaihmisille oikeanlaista tukea. En ymmärrä, että kenenkään tarvisi sanoa syöpäsairaalle, että joku oma sukulainenkin sai syövän. Ja varsinkaan jatkaa, että eihän se siitä selvinnyt. Jos joku on selvinnyt autokolarista, kerrotaanko hänelle heti kaikki tapaukset, jolloin joku tuttu kuoli kolarissa. Ehkä liiottelenkin, mutta en silti ymmärrä. Rohkaisu ja lohtu ei maksa mitään. Saako joku jotain iloa siitä, että pelottelee muita, vai eikö tosiaan kaikki ymmärrä. Kun kerroin, että lapseni saa sytostaatteja, kuulin kuinko kovaa mummu oksensi vuonna yks ja kaks. Ja sädehoidoissa paloi tädin nahka karrelle, eikä se koskaan palautunut ennalleen. Lapseni selvisi kohtalaisen hyvin kummastakin. Fyysisesti ihan hienosti. Ja kyllähän äitikin tässä henkisesti pikku hiljaa toipuu.
Minullakin omainen sairastunut. Kokemukset siitä kun on kertonut ihmisille, ovat todella vaihdelleet. Kyllä sillä syöpä sanalla tuntuu olevan voimakas vaikutus. On suunilleen suoraan kehoitettu varautumaan pahimpaan kuin uskomaan paranemiseen. Miksi pitäisi varautua pahimpaan, jos ja milloin sen aika on eikö sen voi tehdä sitten. Nyt haluan uskoa viimeiseen asti ja toivoa ja ehkä uskoa pieniin ihmeisiinkin. Olen saannut joiltakin kommentteja tyyliin, palauttaa itseni maan pinnalle. Ajatella sitä kuinka vakavasta sairaudesta on kyse ja kuinka voi käydä. Olen nämä asiat käynyt läpi siinä vaiheessa kun omaiseni sairastui. Nyt keskityn luomaan uskoa ja toivoa. niin kauan kuin se vain suinkin näyttää siltä. Tottakai kuoleman mahdollisuus hiipii välillä mieleen, mutta sitten itken sillä hetkellä ahdistustani ja nousen uuteen kamppailuun. Toivoa en aio heittää ja uskon omaiseni saavan enemmän voimaa siitä että häntä taistelussa tuetaan ja luodaan uskoa ja iloa kuin vajottaisiin synkkyyteen. Voimaa uskosta ja toivosta.
Ei siinä aina riitä, vaikka kuinka kertoisi ja "valehtelisi", mutta ihmisillä on jokin syvälle juurtunut käsitys siitä että syöpä vie vain hautausmaalle tai ainakin se on KAUHEA kokemus.
En väitäkään,että tämä prosessi olisi mukava ollut, mutta eiköhän jokaiselle sairastuneelle riitä ne omat kokemukset. Miksi pitää kuunnella suvun ja tuttavapiirin kauhutarinoita.
oli eräältä puolitutultla. Ensin hän kysyi miten voin ( viittasi varmaan syöpään). No, kerroin aviomesti että haavat ovat alkaneet paranemaan ja hoidot edessä.
Sitten hän töksäytti: älä ota stressiä, joskushan täältä on lähdettävä!
Olipa mieli maassa koko päivän!
on yksi niitä syitä miksen mielelläni keskustele koko asiasta ns. "terveiden" kanssa. En tahdo kuulla kauhujuttuja - toisaalta en myöskään siirappimaista myötätuntoa ja paapomista - olen ihan normaali ihminen, syövästä huolimatta!
Kiitos LPolku. Tätä juuri tarkoitan: normaaleita ihmisiä on syöpään sairastuneet ja jopa syöpään sairastuneen äitikin, joksi en ole missään nimessä halunnut. Ja en halua erityistä suhtautumista terveiltä.