Ihan kiinnostuneena tällaista tiedustelisin teiltä, jotka olette monilapsisessa lestadiolaisperheessä kasvaneet... Että minkälaista se on kun niitä sisaruksia on niin monta? Tutustuuko niihin kaikkiin hyvin? Syntyykö sellaisia "ryhmiä", että jotkut on enemmän toistensa kanssa kuin toisten? Vanhemmat lapset varmaan auttavat pienempien hoidossa, syntyykö siinä jotain rooleja? Synnyttääkö lestadiolaisäiti niin kauan kun lapsia tulee, ja mihin se lasten tuleminen sitten yleensä loppuu?
Kiitos jos joku jaksaa vastata :)
Kiitos jos joku jaksaa vastata :)
Vastaukset 17
Vanhimmat
on kyllä mukavia=) Aina on ollut leikkikaveri. Ja isommat on ollu pienempien turvana. Se ei kyllä ollut aina mukavaa kun piti jakaa huone toisen kanssa.
Tuntuu että vanhempiin sisaruksiin olen ehkä tutustunu sen jälkeen kunnolla kun kotoa lähin. Hirveän läheisiä ollaan kaikki=)
tohon ekaan kysymykseen:
Värikästä.
Koin itte pienenä sisarukseni niin suurena rikkautena et tunsin ihan säälintunteita sellaisia perheitä kohtaan, joissa oli vain muutama lapsi. Jos joku oli peräti ainoa lapsi, saatoin ihan rukoilla sille lisää sisaruksia. Muistan kärsineeni kovasti sellaisten pariskuntien puolesta, joil ei ollu yhtään lasta (voi olla et he ei itte kärsiny ollenkaan, hih!). Itte olen sisarussarjan loppupäästä, joten kokemukseni voi poiketa alkupäässä syntyneitten kokemuksista. Munhan ei tarvinnu esim hoitaa pienempiä, jota taas vanhemmat sisarukseni tekivät.
Se ainakin oli kivaa et aina oli joku, jonka kaa saattoi leikkiä...ja minkälaisia leikkejä; majojen rakentelut, kymmenen tikkuu, kirkonrotta, kotileikit, retket, kummittelut, vettä kengässä, nukeitten vaatteiden ompelu, vaklailu, yms, ne oli ihan jokapäiväistä toimintaa. Ja nekin oli loppujenlopuksi ihan hauskoja kokemuksia, kun isommat keksi jotain meidän pienempien "pään menoksi"...väliin itkettiin, tapeltiin ja väliin taas naurettiin ihan kippurassa...
Voi että tykkäsin isosiskoista ja veljistä, joita näin ihan liian harvoin, he kun olivat mun muistini mukaan jo koulus tai työelämässä. Arvaa vaan, miten suurta juhlaa oli esim jouluna, kun saimme kaik olla yhdellä koolla!! Sit isommat sisarukseni ottivat esim lomilla ja kesäisin, meit pienempii luoksensa. Käytiin lintsillä, korkeasaaressa, iltakylissä yms yms...saatiin olla nuorisoporukoitten mukana millon missäkin sisarustemme kaa ja oman muistikuvani mukaan ilo oli ylimmillään, porukkahenki mahtava, huolehdittiin toisista yms yms...
Noi kaikki oli mulle niin suuri ilo ja riemu et aattelin jo ihan pienenä et haluan antaa omille lapsilleni saman kokemuksen...niinpä rukoilin Taivaan Isää et hän antaisi mulle uskovaisen puolison ja paljon lapsia. Rukoukseni on kuultu; omistan (lainassa) ihanan perheen...ihmeekseni omat lapseni puhuvat ja ajattelevat samoten kuin minäkin silloin pienenä...hekin ovat kokeneet suuren perheemme rikkautena...et silleen.
Mut tottakai isoon perheeseen liittyy myöskin ongelmia (niinkuin pieneenkin); riittääkö kaikille lapsille tarpeeksi huomiota, koulussa saatetaan kiusata ison perhen vuoksi...on varmaan muutakin, mut en nyt äkikseltään keksi enempää.
Ps. painostimme kovasti vanhempiamme hankkimaan lisää lapsia, koska olis ollu niin siistiä saada viel muutama pikkusisko tai veli...se toive ei toteutunut...
Jos jotakuta on kiusattu ison perheen takia koulussa, niin on joitakin kiusattu myös ainoana lapsena olemisestakin.
Minulla on kokemusta siitä vanhemmasta päästä lapsena olemisesta.Meille syntyi koko liuta lapsia, vaikka meillä ei oltu uskovaisia eikä monessa muussakaan kodissa. Kaikissa oli kuitenkin tupa täynnä pikkuväkeä. Maalle ei ehkäisyvälineet eksyneet niin helposti vielä vuosina 52-70, jolloin lapset kotiini syntyivät.
Mukavaahan se oli. Aina odotettiin hartaasti, kun kuultiin, että meille on tulossa uusi lapsi. Kerran äiti puhui lapsilisän hakemisesta (siis sen rahan), kun lähti asioille, ja me kieli pitkällä, että nyt se hakee yhden lapsen lisää. Aina iloittiin, että kohta leikit sujuvat valtavan hienosti, kun saadaan porukkaa lisää. Jäi huomaamatta, että sitä itse kasvaa samaan aikaan niin, että vähemmän sitä leikkii sitten sen loppupään porukan kanssa. Sen kanssa sitten olikin aivan muuta puuhaa, sillä heistä tuli omien lasten leikittäjiä!
Tietysti se toisten sisarusten kanssa on erilaista kuin toisten. Oman ikäisten kanssa leikitään, käydään koulua, ollaan samassa vaiheessa elämässä. Toisten kanssa sitten on vähän sellainen suhde kuin omiinkin lapsiin. Niitä hoivaa ja tukee ja auttaa, mutta se ei ole sellaista tasavertaisuutta ennenkuin nuorimmatkin ovat aikuistuneet tarpeeksi.
Hankalinta oli ehkä niiden keskivaiheen sisarusten kanssa silloin lapsena. Ensin ne olivat niin pieniä, että sotkivat leikit. Murkkuikäisestäkin ne olivat niin pieniä, että härnäsivät ja kiusasivat ja juorusivat, jos johonkin sattui ihastumaan, eli siis ärsyttivät. Ja kun itsestä tuli aikuinen, ne jäivät vielä kotiin tappelemaan pienempiensä ja akneihonsa ja suurten tunteidensa kanssa...Meillä näin siksikin, kun keskivaiheen lapset olivat poikamerkkisiä ja siten tunnetusti tuhmempia kuin me tytöt oltiin.
Mutta hauskaa se oli suuressa perheessä ja hauskaa on vieläkin. On kenen kanssa jakaa samoja muistoja. Joskus nauretaan ja kihistään kuten pentuina, ne tappelutkin ovat nyt vain mukavaa muisteltavaa. Ja kun kaikki ovat nyt aikuisia, on aivan selvää, että tämä on meidän pentue, jossa jokaisella on paikkansa. Ei tarvitse esittää mitään, kun kaikki tietävät, mistä ollaan kotoisin.
koulussa. Saattaa johtua siitä, että mulla oli seitsemän isoveljeä, joilla kaikilla sukumme äkkipikaiset geenit. =) Pikkuveljen kiusaaminen olisi tuskin ollut kovin terveellistä hupia kiusaajille.
JIAlla onkin traumaattinen kokemus lapsuudessa; luuli lapsilisän tarkoittavan uutta pikkusiskoo tai veljee, ja se olikin vain R A H A A !! Kamala pettymys!!
ainostaan lestaadeiolaislapsia kiusataan, ja se on heidän vanhempiensa vika
"on joitakin kiusattu myös ainoana lapsena olemisestakin."
Yleensä lapset kiusaavat toisiaan erikoisuuksista. Mitä erikoista siinä on, jos on ainoa lapsi? Se on kuitenkin lähempänä keskiarvoa kuin suurperhe, josta voi tulla pilkkaa.
Itse olen kyllä kauhean kiitollinen suuresta perheestämme ja sisarukset ovat parhaita kavereita keskenään.
Onpahan ainakin mielenkiintoista biologiaa. Kymmenlapsisesta perheestä löytyy mitä erilaisimpia geeniyhdistelmiä. On sinistä ja vihreää ja ruskeaa silmää, blondeja ja ruskeatukkaisia, isoja ja pieniä, laihoja ja lihavia. Säyseitä ja kiukkuisia. Kaikenlaisia. On söpöjä ja ei-niin-söpöjä.
Löytyy julmaa sisaruskateutta ja mitä ihaninta ystävyyttä. Toisaalta sisarussuhteet on vähän erilaisia ihmissuhteita kun muut ihmissuhteet. Sitä on katellut toista sisarusta hiekkalaatikolta asti ja luultavasti tulee katselemaan keinutuolissakin vielä. Minusta sisarussuhteet on kuin kuminauha. Se venyy ja kestää, kestää ja venyy. Vaikka mitä on yhdessä koettu, ja vaikka mitä anteeksi saatu. Minulla sisarussuhteisiin sisältyy suurta onnea. Tuo se on minut nähnyt kaikenlaisena ja tuo se tietää minusta kaikki ja silti me viihdymme yhdessä ja seuraamme mailmanmenoa yhdessä!
Ison lapsilauman esikoistyttärenä joutui aika koville. 5 vuotiaana olin jo "iso tyttö", äidin apulainen. Se oli jatkuvaa pienten sisarusten paimentamista, ruuan hämmentämistä, siivousta ja syyllistämistä. Lähinnä äiti kaatoi väsymyksensä minun niskaani. Edelleenkin tunnen syyllisyyttä kaikesta helposti.
Olemme ei-toivottuja lapsia kaikki kahdeksan. Äiti on sen sanonut, että jos hän ei olisi ollut vl, ei hän olisi "tehnyt" yhtään lasta. Positiivista huomioita tai yksilöllistä kasvatusta emme saaneet.
Sisaruksen aina veivät osansa; karkkipussi jaettiin kahdeksaan osaan, hedelmiä ei koskaan riittänyt tarpeeksi, huoneet piti jakaa yhden tai useamman sisaruksen kesken; nuoremmille ei riittänyt huoneita ollenkaan. Meitä myös kiusattiin koulussa sisaruslauman takia ja uskovaisuuden takia muutenkin.
Nyt olemme kaikki aikuisia; yksi meistä kahdeksasta nukkunut pois, ja on kova ikävä tätä veljeä. Olemme hyvissä väleissä sisarusten kanssa keskenämme enkä osaisi ajatella elämääni ilman siskojani ja veljiäni. Olen heistä kaikista kiitollinen. Kukaan meistä ei ole VL.
Itselläni on yksi murkkuikäinen lapsi. Hän toivoisi sisarta tai veljeä, olisi kuulemma mukavampi niin. Ja minä kun luulin tekeväni palveluksen ainokaiselleni, kun jätin hänet ainoaksi "elämäni valoksi".
riipaisi, mitä kerroit. Olikohan äitisi ihan viisas, kun kertoi teille lapsille et olitte ei-toivottuja?? Minusta äitisi toimi ruorastaan tyrmistyttävästi ja lähimmäisenrakkauden vastaisesti. Minusta jokainen, ihan jokaikinen ihminen, joka tähän maailmaan syntyy, on ansaitseva varsinkin vanhempiensa rakkauden.
Tiedän vastaavia perheitä myös muitakin, kuin teidän perhe. Siis veeälliä, tiedän kyllä vielä pahempiakin. Mä en voi käsittää sitä. Must tuntuu (mutu-juttu) et vars äiti-immeisen pitää olla lähinnä päästään vialla, jos hän ei rakasta omia lapsiaan. Ehkä sellaisen immeisen on täytynyt itte kokea hyljeksyntää, et on voinut toimia, siten kun on toiminut.
Mutta ihanaa kuulla et te sisarukset olette läheisiä toisillenne. Koeta päästä syyllisyydestäsi eroon, sä et ole ollut syypää äitisi ongelmiin, et ollenkaan ja oisit takuuvarmasti ansainnut hyvän ja kunnioittavan kohtelun lapsena. Kaikkee hyvää sulle!!
kuulostaa, ei kai tuo muuten ole mahdollista, jos normaali-ihmistä ajattelee...
Niin, suurperheiden äidithän on monasti elämänsä viettäneet "hellan ja lapsen välissä" ja , ainakin tänä aikana kunnioituksen sijaan lienee paremmin tullut halveksunta tms.
Oletteko pohtineet, miten ihminen on sokea tänä aikana.Suurperheitä pidetään kummajaisena ja usein kuuluu miten verovaroilla he elävät.
Toisaalta, jos yhteiskunnassamme halutaan pitää tämä elintaso yllä, niin meitä uhkaa tulevaisuudessa työvoimapula.Olisi puhuttava "pienikäluolista".Samoin kunnat on vaikeuksissa kyläkoulujensa takia, koska koulut oli suunniteltu 50/60- luvun lapsiperheiden mukaan. Tähän roblematiikkaan kulminoituu kuntaliitoksetkin.
Siis : Vanhurskaus kansan koroittaa, mutta synti on kansakuntien häpeä.
elämää 50-70 -luvuilla . naapureissakin oli ja kesämökkiläiset päälle. leikit ja naurut raikuivat pihapiirissä ja uimarannalla. Tappelut ja kinastelut opittiin , joten niihin osattiin suhtautua höylisti.Osa sisaruksista kuollut melko nuorena ja lapsena. Tosi suuri kaipaus jäi.Vanhemmat luottivat, eivät vahtineet leikkejä.Liikuntaa oli runsaasti. pyörällä ja kävellen kuljettiin pitkiäkin matkoja. En muista. että olisi pahempia kahakoita ja loukkaantumisia.Soisin kaikille, jos mahdollista. Minusta lapselle on parasta toisten lasten seura. Aikuisten maailma on vähän erilainen.
Olihan se hurjaa välillä kun pentuja oltiin. Vanhemmat laitettiin joskus lastenhoitajiksi ja silloin me pienet saatiin piiskaa. Siis isosiskot piiskasi. Kun sitten alkoi teini-ikä lähestyä, vanhempi veli alkoi seksuaalisuuttaan purkaan meihin nuorempiin siskoihin. Se oli aika kurjaa aikaa. Aina se pelätä milloin se tulee kiusaamaan. Elämä alkoi vasta, kun loppui vihdoinkin lapsuus ja pääsi kotoa muualle. Kauan sitä elämää piti opetella, mutta nyt alkaa olla uomissaan vihdoinkin :) Enää ei ulkopuoliset sanele miten elämää täytyy elää.
olla yksin jos ei halunnut. Meillä oli mukavia leikkejä ja pelejä. Pelattiin sisarusten kanssa usein pesäpalloa pihalla ja naapureistaki tuli lapsia meille pelailemaan=) Ei oltu mitään rikkaita, mutta sisarukset on minulle ollut rikkaus. Välissä piti tapellakin ja ärsyttää toisia=)
Tosi paljon ollaan toistemme kanssa tekemisissä. Yhteiset hyvät ja ikävät kokemukset on vaan lähentäny meitä.
Nyt on sitten mukava kertoa lapsille omasta lapsuudesta ja he kuuntelevat mielenkiinnolla=)
Se mukavaa että on paljon sisaruksia. Lapsena oli aina leikkikaveri. Keskenään touhuttiin kaikkea semmosta mitä ei ois pienellä porukalla voinu tehä. Isommat oli suojelemassa pienempiään=). Nykyäänki ollaan kaikki hyviä ystäviä keskenämme.