Hyvät syöpäsisaret - ja veljet. Omasta diagnoosistani ja hoitojen alkamisestakin on jo yli vuosi, mutta tuntuu etten oikein vieläkään ole päässyt irti kaikista peloistani ja hurjista ajatuksista syöpään liittyen.
Minkälaiset asiat teidän muiden mielestä tässä koko paskassa on ollu ne kaikkein pahimmat asiat kestää tai käsitellä? Kuolemanpelko? Uusiutumisen pelko? Hoidot itsessään? Hiustenlähtö? Luopumisen kauheus (tai kauneuskin joskus) Paha olo? Masennus? Väsymys? Mahdollinen lapsettomuus? Itse pyörittelen noita kaikkia teemoja päässäni lähes päivittäin (edelleenkin!), ja joskus tuntuu että olen NIIN yksin ja suossa ja pimeässä.
(En tiedä, menikö nyt väärälle palstalle, onko tämä vähän niinku "säätiedotustenvaihtoa tai syöpähöpinää"...?) Anteeksi siitä.
Minkälaiset asiat teidän muiden mielestä tässä koko paskassa on ollu ne kaikkein pahimmat asiat kestää tai käsitellä? Kuolemanpelko? Uusiutumisen pelko? Hoidot itsessään? Hiustenlähtö? Luopumisen kauheus (tai kauneuskin joskus) Paha olo? Masennus? Väsymys? Mahdollinen lapsettomuus? Itse pyörittelen noita kaikkia teemoja päässäni lähes päivittäin (edelleenkin!), ja joskus tuntuu että olen NIIN yksin ja suossa ja pimeässä.
(En tiedä, menikö nyt väärälle palstalle, onko tämä vähän niinku "säätiedotustenvaihtoa tai syöpähöpinää"...?) Anteeksi siitä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Alku nimittäin oli ihan asiallista, mutta tuo "loppuheitto" viittaisi siihen, että joku nyt keljuilee.
JOs olet tosissasi niin:
Pelkään kuolemaa!
Pelkään uusiutumista ( ja sen seurauksena kuolemaa)!
Hoidot ei ole pelottanut koko aikana.
Hiukset kasvaa aina uudelleen.
Luopunut en ole vielä mistään ( muusta kuin siitä kasvaimesta ja imusolmukkeista).
Paha olo menee ohi.
Masennuksen en anna voittaa.
Väsymys menee ohi lepäämällä.
Lapsen menetin syövän vuoksi.
Viimeisimpiä lauseitasi en edelleenkään ymmärrä.
Keljuilunhan ei pitänyt enää kuulua tälle palstalle!
provo vaan ihan tosissani kysyn. Mutta kun en tiennyt, mitä "saa kysyä ja mitä ei", kun tällä palstalla on ollut ilmassa jotain tappeluntynkää. :)
mutta täällä liikkuu kaikenlaista, ja pieni nälväisy se sinulta nyt oli kuitenkin.
Joka tapauksessa vastasin kysymyksiisi.
Jokainen kokee hoidot eri tavalla. Yhdelle hiustenlähtö on katastrofi, toiselle pieni seikkailu.
Eiköhän meille kaikille yhteistä kuitenkin ole selviytymisenhalu.
pelätä että pikkuinen tyttöni, nelivuotias, jää maailmaan yksin ja ilman äitiään. Ei siinä itseään ensimmäisenä ajatellut.
No, pelko osoittautui onneksi turhaksi. Syövänkin kanssa voi näköjään sinnittellä aika pitkään.
Masennuslääkkeet pitävät pään pinnan yläpuolella.
>;)
Poika oli neljän kun sairastuin. Tällä hetkellä kurjinta on se että ainoa tiedossa oleva parannuskeino olisi luuydinsiirto, eikä sopivaa luovuttajaa ole löytynyt. Onneksi on nykyaikainen lääketiede ja lääkkeillä voi saada lisäaikaa.
Minulla ei itselläni ole ollut syöpää, mutta läheiselläni on ja minusta pahinta on oma voimattomuuden tunne. ja se kun ei itse voi tehdä juuri mitään toisen pahan olon lievittämiseksi.
Pahinta ehkä oli ja yllättävintä,että syövän jälkeen sairastuin vaikeaan masennukseen.
Hiusten lähtö ei ollut niin paha,kuin olin luullut
Hoidon rankkuus oli välillä kovin paha.
Mieheni sairastuessa oli pahinta pelko,ettei hän selviydy.
Oli raskas odottaa pari kk.,saadaanko säteillä kasvain niin pieneksi,että voitiin leikata.
Uusiutuminen molempien kohdalla pelottaa.
Myös huolestun,jos emme selviydy,miten vasta aikuistuneet lapset kaipaavat ja surevat.
on pahinta masennus ja väsymys. Kyllä se hiusten lähtö oli myös masentavaa.ja kunto meni mulla huonksi loppu vaiheessa. Ei jaksanut tehdä mitään,vaikka ois halunnu.
...kun läheinen sairastaa, on tosiaankin tuo oma voimattomuuden tunne. Vaikka kuinka tahtoisi ottaa itselleen puolet kivuista ja pahasta olosta, voi vain yrittää auttaa pienemmissä hankaluuksissa.
syövän kaksi kertaa. Ensin sairastui veli( ja menehtyi) sitten sairastuin minä. Kokemusta on siis sekä omaisena olemisesta että itse sairauden kokeneesta.
Puhu vaan siitä mistä kiristää!!!!
Minulle ainakin tuli kaikenlaista pelkoa pintaan, mutta ajattelin,että on paljon ihmisiä jotka ovat tätä samaa kokeneet ja yrittävät puskea eteenpäin, niin enköhän sitten minäkin.
Olen paljon rukoillut ja pyytänyt Taivaan Isältä apua ja Hän onkin paras auttaja.
Kun tällainen sairaus tulee omalle kohdalle, niin silloin vasta tajuaa, miten paljon maailmassa on kipua ja tuskaa ja elämän täytyy vaan jatkua.