Olen lukenut keskusteluja alkoholista, sen tuomista ongelmista, vierotuksesta ja hoidoista, enkä tiedä mitä tehdä, olen avuton. Haluan auttaa, mutta en tiedä miten. Etenkään kun kyse on omasta isästäni.
Yritän kertoa tarinani pikaisesti, lyhyesti, mutta tiedän sen venyvän, kuten aina kaikki ajatukseni ja mielipiteeni.
Isäni on nykypäivänä alkoholisti, myöntämättä sitä, eihän alkoholi ole hänelle ongelma. Aikoinaan hän eli äitini kanssa onnellista perhe-elämää, mutta kun ero tuli useiden syiden saattelemana (alkoholi ei ollut eroon syy eikä edes osatekijä silloin kymmenisen vuotta sitten), jossain välissä tuli mukaan perjantai-pullo, sitten lauantaipullo, sunnuntaikaljat loiventamiseen. Töissä hän kyllä kävi, eli sinänsä muuten normaalia elämää, mitä nyt viinan kanssa läträtessä meni viikonloput noin yleisesti ottaen. Jossain välissä tuli ajettua humalassa, kortti lähti tuomio lievästä rattijuopumuksesta (?). Kortin saatuaan takaisin sama toistui, tällä kertaa törkeä rattijuopumus. Kortti edelleenkin hyllyllä, tosin eipä sitä kukaan ole enää edes kaivannut isälleni takaisin. Työpaikallakin isä sai käsittääkseni varoituksia, isolla tehtaalla kun oli töissä. Lopulta tuli kenkää. Silloin meni viimeinenkin elämänilo, ei ollut enää mitään syytä jättää juomatta.
Tuostakin ajasta, kun isältäni lähti kortti ensimmäisen kerran on jo varmaan pari kolme vuotta aikaa, en muista edes enää kun aika kuluu niin nopeasti. Nykypäivänä kirkas pullo on arkipäivää, jota huuhdellaan kurkusta alas siiderillä. Rahat on juotu, ulosottomies hönkii niskaan ja talo on menossa alta. Veljeni onneksi "takavarikoi" auton, ettei rattiin tarvitse enää ainakaan haaveilla. Jossain välissä vaikutti olevan jo deliriumin oireita, televisio oli lentänyt ovesta ulos koska sieltä kuului ääniä vaikkei televisio ollut edes päällä, joku tyttö oli kuulemma ollut autotallin ullakolla ja naapurit ja poliisit oli hätyytetty apuun - eikä siellä koskaan mitään ollut. Monta kännireissua on päätynyt käsittääkseni sairaalaan ambulanssilla, milloin silmäkulma auki, milloin jalka poikki. Kaikkea on tapahtunut ja epäilen, etten tiedä niistä puoliakaan. Isäni haluaa ne salata, koska tietää mitä ajattelen.
Isäni on kuihtunut, on kuin vanha papparainen kuivuneen kroppansa ja kolisevien luidensa kanssa, tärisee ja vapisee, valittaa vaivojaan. Hän kuuluisi tällä hetkellä vieroituksen lisäksi sairaalaan letkuruokintaan ja tippaan, jotta kroppa saisi edes tarvitsemiaan rakennusaineita. Mutta ei, hän makaa kotona sohvalla Leijona-pullo kädessään. Isäni vanhemmat elävät vielä, velipojat (tai ainakin toinen heistä) yrittää potkia takalistoon, hekin ovat huolissaan ja kukaan ei oikein voi tehdä mitään. Isäni ei halua apua, kuten jo kerroin, hänellähän ei ole minkäänlaista ongelmaa, vaikka koki vasta senkin, että kroppa ei pitänyt edes vettä sisällään. Silloin oli pari viikkoa nöyrää miestä ja tajusi kai itsekin jotain ongelman vakavuudesta, mutta kun vointi parani ja voimat lisääntyivät (kun oli vanhempiensa luona "hoidossa" ja mummoni pakotti myös syömään), iski taas jano. Ja kotiin oli päästävä. Nyt juomaralli jatkuu taas toista viikkoa, rahaa ei ole eikä ruokaakaan löydy kaapista, mies tärisee yksin kotonaan ja kyselee 15-vuotiaalta veljeltäni rahaa lainaan "ruokaan", kun keikkapestin palkka ei kuulemma ole tullut ajoissa (jonka todellisuudessa on jo varmaankin juonut!). Epätoivo iskee, veljeni ovat heittäneet pyyhkeen kehään kuten minäkin tein aikoinaan. Viimeksi tänään puhuin heille, että yhteen hiileen olisi kaikkien puhallettava että isä saataisiin kuiville, kenelläkään meistä kun ei ole kuin yksi oikea isä ja minä ainakin haluan sen säilyttää hengissä, elämässäni. Näkemässä lapsenlapsiaan ja kaikkea, mitä elämä voi vielä tuoda tullessan. En elä pilvilinnassa juomisen ja alkoholismin suhteen, olen terveydenhuollon puolella työskennellyt aikoinaan ja nähnyt paljon ihmisiä, jotka ovat sairastuneet todella vakavasti joko psyykkisesti tai fyysisesti.
Kertokaa hyvät ihmiset, voiko antabuksesta olla isäni kaltaiselle apua? Onko muita vaihtoehtoja? Onko mahdollisuutta saada pakkohoitoon häntä? Kaikki vaihtoehdot haluan tietää, koska rakastan isääni. Haluan hänen parastaan. Ja kuiville.
Kiitos.
Yritän kertoa tarinani pikaisesti, lyhyesti, mutta tiedän sen venyvän, kuten aina kaikki ajatukseni ja mielipiteeni.
Isäni on nykypäivänä alkoholisti, myöntämättä sitä, eihän alkoholi ole hänelle ongelma. Aikoinaan hän eli äitini kanssa onnellista perhe-elämää, mutta kun ero tuli useiden syiden saattelemana (alkoholi ei ollut eroon syy eikä edes osatekijä silloin kymmenisen vuotta sitten), jossain välissä tuli mukaan perjantai-pullo, sitten lauantaipullo, sunnuntaikaljat loiventamiseen. Töissä hän kyllä kävi, eli sinänsä muuten normaalia elämää, mitä nyt viinan kanssa läträtessä meni viikonloput noin yleisesti ottaen. Jossain välissä tuli ajettua humalassa, kortti lähti tuomio lievästä rattijuopumuksesta (?). Kortin saatuaan takaisin sama toistui, tällä kertaa törkeä rattijuopumus. Kortti edelleenkin hyllyllä, tosin eipä sitä kukaan ole enää edes kaivannut isälleni takaisin. Työpaikallakin isä sai käsittääkseni varoituksia, isolla tehtaalla kun oli töissä. Lopulta tuli kenkää. Silloin meni viimeinenkin elämänilo, ei ollut enää mitään syytä jättää juomatta.
Tuostakin ajasta, kun isältäni lähti kortti ensimmäisen kerran on jo varmaan pari kolme vuotta aikaa, en muista edes enää kun aika kuluu niin nopeasti. Nykypäivänä kirkas pullo on arkipäivää, jota huuhdellaan kurkusta alas siiderillä. Rahat on juotu, ulosottomies hönkii niskaan ja talo on menossa alta. Veljeni onneksi "takavarikoi" auton, ettei rattiin tarvitse enää ainakaan haaveilla. Jossain välissä vaikutti olevan jo deliriumin oireita, televisio oli lentänyt ovesta ulos koska sieltä kuului ääniä vaikkei televisio ollut edes päällä, joku tyttö oli kuulemma ollut autotallin ullakolla ja naapurit ja poliisit oli hätyytetty apuun - eikä siellä koskaan mitään ollut. Monta kännireissua on päätynyt käsittääkseni sairaalaan ambulanssilla, milloin silmäkulma auki, milloin jalka poikki. Kaikkea on tapahtunut ja epäilen, etten tiedä niistä puoliakaan. Isäni haluaa ne salata, koska tietää mitä ajattelen.
Isäni on kuihtunut, on kuin vanha papparainen kuivuneen kroppansa ja kolisevien luidensa kanssa, tärisee ja vapisee, valittaa vaivojaan. Hän kuuluisi tällä hetkellä vieroituksen lisäksi sairaalaan letkuruokintaan ja tippaan, jotta kroppa saisi edes tarvitsemiaan rakennusaineita. Mutta ei, hän makaa kotona sohvalla Leijona-pullo kädessään. Isäni vanhemmat elävät vielä, velipojat (tai ainakin toinen heistä) yrittää potkia takalistoon, hekin ovat huolissaan ja kukaan ei oikein voi tehdä mitään. Isäni ei halua apua, kuten jo kerroin, hänellähän ei ole minkäänlaista ongelmaa, vaikka koki vasta senkin, että kroppa ei pitänyt edes vettä sisällään. Silloin oli pari viikkoa nöyrää miestä ja tajusi kai itsekin jotain ongelman vakavuudesta, mutta kun vointi parani ja voimat lisääntyivät (kun oli vanhempiensa luona "hoidossa" ja mummoni pakotti myös syömään), iski taas jano. Ja kotiin oli päästävä. Nyt juomaralli jatkuu taas toista viikkoa, rahaa ei ole eikä ruokaakaan löydy kaapista, mies tärisee yksin kotonaan ja kyselee 15-vuotiaalta veljeltäni rahaa lainaan "ruokaan", kun keikkapestin palkka ei kuulemma ole tullut ajoissa (jonka todellisuudessa on jo varmaankin juonut!). Epätoivo iskee, veljeni ovat heittäneet pyyhkeen kehään kuten minäkin tein aikoinaan. Viimeksi tänään puhuin heille, että yhteen hiileen olisi kaikkien puhallettava että isä saataisiin kuiville, kenelläkään meistä kun ei ole kuin yksi oikea isä ja minä ainakin haluan sen säilyttää hengissä, elämässäni. Näkemässä lapsenlapsiaan ja kaikkea, mitä elämä voi vielä tuoda tullessan. En elä pilvilinnassa juomisen ja alkoholismin suhteen, olen terveydenhuollon puolella työskennellyt aikoinaan ja nähnyt paljon ihmisiä, jotka ovat sairastuneet todella vakavasti joko psyykkisesti tai fyysisesti.
Kertokaa hyvät ihmiset, voiko antabuksesta olla isäni kaltaiselle apua? Onko muita vaihtoehtoja? Onko mahdollisuutta saada pakkohoitoon häntä? Kaikki vaihtoehdot haluan tietää, koska rakastan isääni. Haluan hänen parastaan. Ja kuiville.
Kiitos.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Koskettava tarinasi sai ainakin minut miettimään, että alkoholismi saattoi hyvinkin olla syynä vanhempiesi avioeroon, sillä alkoholismi oireilee ihmisessä jo silloinkin, kun hän ei vielä juo kovinkaan paljoa. Juominen on oikeastaan sitten vain lääke itse alkoholismin hoitoon.
Tuntuu turhan nopealta kehitykseltä, että mies aloittaisi ja joisi itsensä tuohon tilaan kymmenessä vuodessa.
No, joka tapauksessa isäsi on aloittanut alkoholistisen juomisensa. Siinä vaiheessa alkoholisti ei enää yritä salata juomistaan, sillä jopa hän tajuaa sen turhaksi.
Hän tietää, että juominen ei ole enää hallinnasssa, mutta hän ei halua käsitellä sitä mitenkään, koska ongelman kielto on vielä liian voimakas. Siksi hän ärähtää heti, jos joku yrittää ottaa hänen juomisensa puheeksi, ja hän uskoo vielä vakaasti voivansa itse omavoimaisesti vähentää juomistaan.
Tästä syystä hän vähättelee juomistaan ja valehtelee sen seurauksista, kuten esim. rahan tarpeestaan ruokaan.
Itse en usko, että antabus tai mikään muukaan lääke auttaisi isääsi.
Jouduttuaan sairaalaan kännireissuiltaan, on hänelle todenäköisesti määrätty benzoja, jotka auttavat häntä vain juomaan päivittäin.
Silloin kun ongelman kielto on noin voimakas, eivät mitkään itsehoitolääkkeet auta. Ne vain auttavat jatkamaan itsepetosta, jossa isäsi nyt elää.
Voit toki yrittää lyhyesti ja selkokielellä, esim. kirjeitse vaikuttaa isääsi kertomalla hänelle miltä hänen juomisensa on sinusta tuntunut. Kun olet kertonut tämän, on tärkeää ettet lähde mukaan mihinkään vedätyksiin tai riitelyyn.
Kerrot vain lyhyesti ne ehdot, joilla suostut häntä jatkossa tapaamaan.
Kaikenlainen auttaminen tai hänen asioidensa hoitaminen mahdollistavat häntä vain jatkamaan juomistaan. Siksi näin ei saisi toimia, vaikka se julmalta kuulostaakin, sillä isäsi tarvitsema rakkaus on tällä hetkellä sitä "julmaa rakkautta".
Koska ongelman kielto on voimakas, ei isäsi todennäköisesti suostu kuuntelemaan sinua tai lukemaan kirjettäsi, mutta et siinä yrityksessä mitään häviäkään ja ainahan hänen aivoihinsa saattaa jäädä jokin ajatus kytemään sinun yrityksestäsi. Näin tapahtui ainakin itselleni aikoinaan oman tyttäreni lähettämästä kirjeestä.
Jossain vaiheessa isäsi aloittaa (ellei ole jo aloittanut) ns. loppukirin. Silloin hän ei enää salaile tai vähättele juomistaan, ja hän saattaa jopa ajatella juovansa itsensä hengiltä, koska juominen ei tuota hänelle enää mielihyvää. Hän tajuaa, että pullosta löytyy vain lisää pahaa oloa.
Tässä vaiheessa alkoholisti yleensä joko turvautuu ulkopuoliseen apuun, tai sitten menehtyy sairauteensa.
Hän tarvitsisi hoitoa, nimenomaan päihteetöntä hoitoa, mutta väkisin hän ei sitä lähde hakemaan.
Tärkein asia mitä sinun nyt tulee tehdä, on keskittyä itseesi. Sinun täytyy myös hakea apua itsellesi, ja vertaistukiryhmät ovat sinulle tässä tilanteessa hyviä.
Kaltaisiasi on paljon, on laskettu, että joka neljäs Suomalainen on alkoholisti-perheen lapsi.
Sinun on aivan turhaa yrittää yksin kantaa omaa tuskaasi.
ja kuten huomaat, avun saamiseksi ei ole mitään neuvoja. Pakkohoitoon ehkä saisi harhojen perusteella tai sitten on odotettava, että kunto heikkenee niin paljon, että hän ei pysty hankkimaan juotavaa.
Alkoholikierteen lopettaminen vaatii kaikista eniten halua isältäsi itseltään. Jos hänellä ei ole halua siihen niin tuskinpa juuri mitään on tehtävissä.
Todennäköisesti jotain pakkohoitoja on olemassa, mutta kun hoito loppuu niin käsi hamuaa pulloon kahta kauheammin.
Huolestunut tytär, olet aidosti huolissasi isäsi tilasta. Pohjan löytyminen omaan juomiseen isäsi kohdalla on selvästi näkyvissä, mutta isäsi ei ymmärrä, kykene ja EI kai haluakkaan lopettaa juomista. Avioero, työpaikan menettäminen ja kohta kodin menettäminenkin eivät aina hetkauta alkoholimaisesti juovaa ihmistä. Alkoholi on hitaasti tappava aine. Toisaalta toivon teidän lasten puolesta, että pakkohoito olisi ainoa keino, mutta tarvitaan omaahalu. Omat kokemukset vahvistavat näitä ajatuksia, itse pitää haluta päästä eroon alkoholista. Sitten tulee läheiset siis lapset, puoliso jos vielä on tai muu läheisverkosto jotka tukevat toipumista. Retkahdukset ovat osa toipumista vaikka sitä en toivoisikaan. Pakko sanoa, että AA olisi yksi vaihtoehto katkaisuhoidon/myllyhoidon jälkeen. Siellä joutuu kohtaamaan omat tunteensa rehellisesti. Antabusta ja mitään lääkkeitä en suosittelisi. Alkoholiriippuvuus muuttuu lääkeriippuvuudeksi hyvin herkästi. Lääkkeillä turrutetaan uudemman kerran tunteet, joita itsekullakin on sisimmässään. Niistä pitäisi opetella puhumaan, sitten alkaa helpotta. Raitistuminen vie aikaa ja vaatii kärsivällisyyttä ja pitkää pinnaa itse toipuvalta ja läheisiltä jotka tukevat toipuvaa. Toipuminen on otettava raakana niinkuin huikka suoraa pullosta otetaan. Tuska on toipumisen hinta. Toivon todella sinulle ja veljillesi voimia olla isäsi tukena. Itseään ei kuitenkaan saa syyttää toisen juomisesta se on hänen valinta. Itse selvinnyt juomahelvetistä.
Kiitos teille, tuntemattomille ihmisille noista sanoista. En voi kieltää, etteivätkö ne sanat olisi sattuneet, mitä luin, mutta yksikään teistä ei ole väärässä. Ymmärrän sen itsekin. Mutta silti kirjoittamanne asiat saivat minut itkemään. En koskaan olisi uskonut, että edes kirjoitan tällaisesta aiheesta, etenkään tällaiselle keskustelupalstalle, mutta näköjään tein sen. Kaikki lähti kuitenkin siitä, kun etsin netistä tietoa antabuksesta ja sen käytöstä.
Enkä koskaan olisi uskonut, kuinka raskasta tämä todella on - se kaikki huoli ja pelko aikuisesta ihmisestä, hänen jaksamisestaan, terveydestään. Täytyy jopa miettiä, onkohan hän milloin viimeksi syönyt. Raskasta on myös se, että näkee kuinka mummoni, vaarini, isäni veli joutuvat kantamaan raskasta taakkaan harteillaan. Ei ole vanhoille ihmisillekään oikein, että he joutuvat kantamaan huolta ja murhetta omasta, keski-ikäisestä pojastaan, kun tuossa iässä jo lapsien pitäisi pitää huolta omista vanhemmistaan, niinkuin vanhemmat ovat joskus tehneet kun itse on ollut lapsi. Ymmärrän, että mummoni väsyy tuollaiseen kaikkeen, etenkin kun hänelläkin oma puoliso on jo osin dementoitunut, kiukkuinen ja ilkeä halutessaan ja omakaan terveys ei varmasti enää ole parhaimmasta päästä - minä olen mummollenikin se tuki ja turva, ihminen kenelle puhua. Myös veljeni odottavat minun tekevän asioiden eteen paljon, mutta tuntuu, että joku voisi joskus kysyä minultakin, jaksanko minä? En minä oikeasti jaksaisi, ellei kyseessä olisi isäni, isovanhempani, veljeni, kuka tahansa sukulainen. Mutta vanhimpana lapsena koen, että on kannettava tietty vastuu. En halua kieriskellä itsesäälissä ja kerjätä lohtua, mutta jotenkin kaikkien teidän tekstit saivat ymmärtämään ja tuntemaan, että minäkin olen vain ihminen, enkä voi ottaa kaikesta vastuuta kannettavakseni. En vaikka kuinka haluaisin.
Olen pohtinut monet kerrat tätä elämää, isääni ja alkoholismia. Tiedän, että jokaisen lopettamispäätös tulee omasta itsestään, omasta tahdosta. Olen yrittänyt isälleni puhua hyvällä, pahalla, uhkailemalla, pelottelemalla - kaikin tavoin. Hetkeksi ne ehkä ovatkin auttaneet ja isänikin on ymmärtänyt asioiden vakavuuden, mutta janon iskiessä kaikki luvattu ja puhuttu on unohtunut. Isänikin antaa ymmärtää, että tajuaa tuon juomisen vievän pian hänet hautaan, ellei hän lopeta. Mutta viinanhimo saa vallan. Miksei hän sitten lopeta? Tiedän, ei se varmasti ole helppoa, ei ainakaan omin neuvoin. Muistan hänen kerran sanoneen, että "kyllähän sen juomisen voi lopettaa, kun päättää vain ettei enää mene viinakauppaan ja hae sitä pulloa. Riittää että sen päätöksen tekee". Kyllähä minä tiesin, ettei se noin helppoa ole, enkä uskokaan, että ilman ulkopuolista apua se onnistuukaan, mutta jotenkin se tuntuu silti niin käsittämättömältä. Etenkin kun kaikki on kuitenkin tapahtunut alle kymmenessä vuodessa, kaikki on mennyt niin nopeasti. Ei elämän näin pitänyt mennä.
Olen isäni kanssa usein keskustellut asioista, muistan kun hän ensimmäisen kerran ehdotti, josko ostaisin hänen talonsa - minun kotitaloni. Ajatus jäi kytemään, välillä unohtunutki, mutta nyt taas, kun olemme avopuolisoni kanssa hankkimassa omakotitaloa helpottaaksemme elämää koirien ja puolisoni lasten kanssa, tuli esille taas isäni talo. Asiat ei kuitenkaan koskaan ole niin yksiselitteisiä, eihän miehelläni ole tunteita mukana miettiessä ko. talon mahdollista ostamista - minä taas ajattelen sen pitkälti tunteiden kautta. Tai tietysti myös järjen kautta, mutta vähemmän kuin mieheni. Nyt, kun olemme pitkään harkinneet talon ostamista ja olemme jo aika lähellä ratkaisua, että kaupat talosta tehdään, löysimme toisenkin kivan paikan, jossa on monia plussia enemmän kuin isäni talossa ajatellen elämäntyyliämme, tuntuu, että petän isäni, jos en ostakaan häneltä taloa pois. Haluaisin, että hän pystyisi talosta saamillaan rahoilla maksamaan velkojaan pois, ehkä jopa hankkimaan itselleen jotain uutta kotia, mutta sitten mietin - entä jos hän juokin ne rahat? Tiedän, että hän lähtisi pois kotipaikkakunnaltaan, lähelle omia vanhempiaan ja uskon, että siellä hänellä olisi suuremmat mahdollisuudet päästäkin viinasta eroon kuin täällä, missä hän nyt asuu, mutta entä jos ei niin käykään ja rahat menevät kurkusta alas?
Haluan kuitenkin pitää isäni vielä maan päällä tallaamassa, näkemässä kuinka nuorin oma lapsikin aikuistuu ja kuinka jokainen meistä perustaa perhettä, mutta tuolla juomistavalla niin ei tule käymään. Haluan hänet katkolle, haluan, että joku ulkopuolinen tekee asialle jotain, mutta jos ei aikuista ihmistä saa vapaaehtoisesti sellaiseen lähtemään, täytyykö minun vain odottaa ja katsoa, kuinka isäni juo hengen itseltään?
Vain jos itsellä on halu raitistua. Olen kuullut miten toiset on juoneet samaa tahtia kuin ennenkin. Olen käsityksessä että, se on henkensä kanssa leikkimistä. On niitä muitakin mutten tunne tätäkään tämän enempää. Tämä tuskin isääsi attaa.?
Näitäpä ei tiedä ennen kuin itse "maistaa"..en minäkään ymmärtänyt ja tuskin kukaan muutkaan. Siitä älä murhetta kanna.Sinun Kannattaa!! mennä itsesi takia läheisten ryhmään soita 914- 39679 Al-Anon toimistoon Riihimäelle ja kysy lähintä ryhmää. Sieltä saat myös ryhmästä vastaavan hlö:n etunimen ja hänen puh numeronsa joka tietää kertoa enemmän ryhmästä ja sen sijainnista. Niihin olet Sydämellisesti Tervetullut!! Alkoholi sairastuttaa juojan mutta myös kaikki läheiset, et ole ainut. Puhuminen helpottaa samoin kirjoittaminen mutta kuuntelemalla tapahtuu vielä suurempaa. Tuo raskas taakka jota kannat(te) vieritetään siellä yhdessä pois. Siellä Ryhmän Rakkauden henki sulattaa vihaa ja helpottaa waltavasti! Mene sinne, pidä huoli vuorostasi jo itsestäsi.
Olette löytäneet mieluisen paikan niin voitte mennä sinne, Sinäkin aivan puhtaalla omallatunnolla. Et siinä petä kuin itseäsi jos jäät isäsi taloon perheesi kanssa. Olen varma että, sekin "irrotus" tekee hyvää Sinulle ja jopa isällesi.
Toivon kaikkea hyvää ja jaksamista Sinulle sekä perheellesi!
Yllättävän paljon ihmisillä löytyy lohdutuksen sanoja. Mutta toisaalta, myös raakaa kommenttia siitä, kuinka pidän isääni pumpulissa ja jopa mielistelen. Avopuolisoni sanoi juuri tänään asiasta minulle, kun keskustelimme taas taloprojektistamme ja paikasta, mikä olisi meille ihanteellinen. Tuntuu, että löydän siitäkin talosta jotain vikaa, koska niin suunnattoman paljon haluan auttaa isääni ja ostaa häneltä sen talon. Mieheni sanoin kuljen kuulemma laput silmillä näkemättä mitään muuta. Tajuan, ettei sellainenkaan ole oikein perhettäni kohtaan, mutta en voi mitään, koska tunteet painavat pelissä ihan liikaa tällaisessa asiassa.
Mutta jotain positiivistakin - isäni oli tänään selvinpäin (olen jo oppinut äänestäkin erottamaan, missä kunnossa hän on), saimme keskusteltua taas paljon ja oli ilo kuulla, että hän oli jopa lähdössä ulkoilemaan kotisohvan ja viinapullon luota. Sellaiset päivät antaa toivoa, jota ei kovin usein ole arjessa mukana.
En tiedä miksi, mutta koen, että AA:han johonkin tukiryhmään meno on suunnattoman hankalaa minulle. En osaa selittää syytä, liekö syynä perisuomalainen ylpeys vai mikä, vaikka se niin typerää onkin. Se on totta, että alkoholismi jollain tavalla sairastuttaa koko perheen. Minut se on sairastuttanut niin, että en oikein enää voi sietää juopottelua, olen kauhean negatiivinen koko asian suhteen (ja okei, olen myös yökerhossa töissä, joten silläkin ehkä jotain vaikutusta on asiaan kun viisi iltaa viikossa katselee enemmän tai vähemmän kännisiä ihmisiä). Minua ei nykyään saa vapaa-aikana edes kunnolla parille tuopille, muutaman saunasiiderin tai oluen kyllä saatan juoda. Mieheni ottaa myös erittäin harvoin, mutta sitä vähäistäkään en oikein sulata. Onko tämä mennyt äärimmäisyyksiin? Joskus tuntuu itsestäkin että se on mennyt, mutta liekö tuo nyt niin huono asia, vaikka Kuningas Alkoholiin tuolla tavalla suhtautuukin..
Ei ketään voi auttaa väkisin,sanon tämän kokemuksella. Olen alkoholistin tytär ja raitistuneen alkoholistin vaimo.Jotain voi auttaa sitten vasta kun hän apua ottaa vastaan...Ei isääsikään voi väkisellä auttaa.
Valitettava fakta on että holisti juo itsensä hautaan ellei itse halua raitistua. Antabus ei auta mitään, tabletin voi jättää ottamatta ja ihonalaisen kapselin saa pois viinanhimossa. On löydyttävä oma tunne pohjalla olosta ja halua lopettaa ja hakea itse apua. Toiset eivät voi holistia auttaa.
Ainoa minkä voisi kokeilla, olisi lähettää vaikka kirjekuoressa faijallesi AA:n perusinfo-kirjasen tai tiputtaa sen postilaatikkoonsa. Jospa hän yksin ollessaan jopa lukaisisi sen ja alkaisi miettimään. Muuta keinoa en näe olevan.
Paljon on ihmisillä näköjään kokemuksia vastaavista asioista kuin mitä minä ihmettelen ja pohdin nyt. Kaikkien lukemisieni jälkeen on uskottava, etten se minäkään kaikkeen pysty, en edes saamaan isääni raitistumaan. En vaikka päälläni seisoisin. Ehkä hän sen huomaa, kun on sen aika - toivoisin sen olevan nyt, kun vielä kroppa ei ihan hajalla ole. Tosin epäilen, että viina on tuhonnut jo paljon, jatkuva oksenteleminen juomatta kertoo jo paljon. Ehkä hän edes sen avulla sitten heräisi julmaan totuuteen, että henki lähtee nopeastikin jos juomista ei tosiaan lopeta.
Kiitos kuitenkin teille, jotka olette yrittäneet auttaa minua. Toivon, että saan kokea vielä sen ajan, että isäni raitistuu. Kaikkea hyvää jokaiselle teistä, sananne pudottivat minut maan pinnalle, mutta myös antoivat lohtua, toivoa ja paljon muuta. Enää en taistele yksinään.