Auttakaa, pliis. Olen kolmekymppinen, naimisissa oleva ja odotan esikoistani - joka oli ihan "tilauksessa". Totesin olevani raskaana vasta muutama viikko sitten mutta tämä on jo nyt aivan kamalaa. Mulla on todella huono olo, töiden lisäksi en jaksa mitään muuta. Kuvottaa ja vatsaa nipistelee. Eikä ne fyysiset oireet - vaan ne henkiset! Olen ihan loppu. En koe mitään onnea tulevasta äitiydestä, minun on ihan mahdotonta samaistua niihin jotka hehkuttavat onneaan postiiivisesta raskaustestistä. Tiedän, tämä on sinuaus - vaan miksi ihmeessä ei tunnu siltä?? Ystäville/suvulle ei haluaisi vielä kertoa, ja kaikki varmaan ihmettelee kun olen niin hiljainen enkä jaksa käydä missään. Mies on innoissan vauvasta, mutta ei pyytämättä esim. auta vaikkapa koiran ulkoilutuksessa. Ja äsken kun hän lähti golfia pelaamaan sanoi vielä että et viittis olla noin kiukkunen, ei hän sulle ole mitään pahaa tehnyt. Samaan aikaan töissä kaikki kaatuu ja pitäisi tehdä ratkaisuja jotka vaikuttavat synnytyksen jälkeiseen aikaan - enkä voi tietty vielä kertoa raskaudestani: ja samalla tuntuu että kusetan kaikkia kun keskustelen siitä miten vaikka osallistun johonkin ulkomaan konferenssiin kun tiedän että jos kaikki menee hyvin, en varmasti kykene enää silloin matkustamaan. Mua pelottaa kaikki muutokset, tuntuu että mulla ei ole mitään hauskaa mitä odottaa. Pitää luopua vuodeksi (=ainakin) rakkaasta harrastuksesta, joka tuntuu olevan eka asia vuosiin jossa olen pärjännyt ja josta olen todella nauttinut. Ahdistaa jo ajatus isovanhempien mummo-onnesta; itse kun en voi kuvitellakaan mitään sellaista nyt. Auttakaa. Haluaisin olla onnellinen tästä kaikesta mutta en voi pakottaa itseäni. Tunne on kamala, se jäytää ja satuttaa kun ajattelen kuinka huono ihminen, epäonnistunut nainen olen tässä suhteessa. Onko kukaan koskaan kokenut mitään vastaavia tuntemuksia??
Iso Ahdistus
Huono naiseksi
13909
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Mulla sama juttu mutta toistepäin. Kun sain tietää raskaudestani (toivottu) olin onneni kukkuloilla ja hyvä etten ruvennut jo sisustamaan lastenhuonetta, mutta nyt kun viikkoja takana 24 on toiset päivät ihan kamalia. Ahdistaa koko vauva ja siihen liittyvät asiat ihan hirveesti. Siis ei koko ajan mutta se alun huuma ja onnelisuus on tipotiessään ja tuntuu et oon niin yksin tän asian kanssa. Eikä sitä helpota ihmiset jotka höösää ja sössöttää kaikkee vauvaan liittyvää aina kun näen heitä. Mieskin pistää kaiken hormonien piikkiin mitä kyllä rukoilenkin et tää vaan ois sellasta. Ehkä se sullakin on? Ja sit ihan pelkästään se ettet voi puhua asiasta kenellekkään ja se tunne mikä tulee kun tajuaa ettei mikään oo entisellään enää.. En valitettavasti osaa antaa hyviä neuvoja (kun selviäis tästä jotenkin itsekkin), mutta tiedä ettet ole yksin. Toivon sulle voimia asian kanssa ja mitä sitten ikinä päätätkin tehdä se on oikea päätös sulle!
Hei sinä!
Minulla on meneillään juuri samanlainen "kausi". Ahdistaa tuleva vauva, ja koko elämä.
Mies sanoo aivan samoin, "älä minulle valita, en ole tehnyt mitään".
Kaikki muut vauhkoaa vauvasta ja kaikesta, kuten mummot ja vaarit. Huoh, että se alkaa kyllästyttämään. Minua kun ei nyt voisi vähempää kiinnostaa. Välillä tuntuu,että haluaisin raskauden menevän kesken, ja se tuntuu hirveältä ajatukselta.
Minulla ollut monta viikkoa sairaalloiset pahoinvoinnit jotka kestävät koko päivän, alkaen aamuyöstä. En siis nuku yli kuuteen ikinä, koska on pakko oksentaa. Se olo jatkuu koko päivän ja usein töissä/koulussa oksennan kesken päivänkin. Nyt, tänään, paha olo VIHDOIN alkoi helpottaa. En ole oksentanut kuin kerran ja on helpottunut olo.
Minulla myös todell heikko olo, eli ei jaksa tehdä juuri mitään, ja sängyssä makoilu pahentaa asiaa. Omista kaksi ihanaa marsua, joita en jaksa hoitaa millään. Teen sen väkisin kuitenkin. Kannoin niitä yksi päivä portaita alas, niin jalat sen kun tärisi, kun ainoastaan kaksi kiloa oli sylissäni. En siis jaksa mitään.
Paino pudonnut 63:sta 59.5kg:aan parissa viikossa. Eilen söin VIIKKOON ensimmäisen aterian, sitä ennen juonut vain mehua ja vettä, kaikki ruoka mitä olen yrittänyt on tullu suoraa päätä ylös takaisin.
Olen viikolla 9 2 eli siis todella alussa raskaus. Ymmärrän hyvin sinun tilaasi, koska tunnen aivan samalla tavalla. Todella yksinäinen, ahdistunut ja masentunut ja lisäksi myös itkuinen olo koko ajan.
Odotan myös esikoista. Harmittaa olla surullinen.
Voimia sinulle, et ole yksin tunteidesi kanssa. Kannattaa täällä keskustella, useimmiten saa asiallisia vastauksia jotka voivat lohduttaa. Toivotaan, että olomme paranee ajan myötä! Itse odotan ensimmäistä ultraa, jos se muuttaisi oloa jotenkin.
Hei,
kiitos vastauksestasi. Itkin taas sen luettuani - eihän tästä tule loppua lainkaan. Ja kun kaikki muukin tuntuu niin epätoivoiselta ja tyhjältä. Mies oli kaverinsa varpajaisissa.. mietin just että niinpä; siinä kun mä olen jossain paikat revenneenä se juhlii asiaa vetämällä lärvit ystäviensä kanssa. Miten mä mieheltäni voisinkaan saada sellaista tukea joka auttaisi oikeasti.. eihän sen työasiat kärsi, ei sen tissit ala roikkua, ei se oksenna päivittäin, ei mitään. Ei tässä asiassa ole tasa-arvosta tieoakaan..
Ja sitten - noloa tunnustaa. Mutta mä olen tosi eläinrakas. Ja vielä nytkin -raskaana ollessani - kun näen telkkarista jotain eläinjuttuja, kun vaikka poni kuolee niin mä itken silmät päästäni. Kun näen että lapsi itkee - ei tunnu missään! Mistä se äitiyden onnentunne tulee?
Ajauskin omalle äidille kertomisesta ahdistaa. Oikeasti.. Voi lässyn lässyn..
Vitsi kun sais jostain ruiskeen joka muuttaisi tämän pahan olon hyväksi ja surun onneksi.
Jotkut antais mitä vaan kokeakseen tämän.. ja mulla vaan lyö tyhjää!
Niin. Minulla sama taas. Itken silmät päästäni eläimen kuollessa tai eläimiä kidutettaessa tv:ssä mutta ihmisen kuolema ei kovin usein hetkauta. Sekin silloin, kun kyse on parisuhteesta tms. Mutta enemmän eläimet ahdistaa kun ihmiset. Se tuntuu kummalliselta.
minä myös kolmekymppinen ja ekaa lasta odotan. tunteet myllertää täälläkin...toisaalta pelottaa tulevaisuus, tässä kun on saanut elää aika itsenäistä ja itsekästä elämää miehen kanssa kahdestaan. nautiskella, matkustella ja tehdä mitä haluaa. toisaalta tiedän että lapsi on suuri lahja! miehellä ollut vauvakuume jo vuosia. tilauksessa meilläkin ollut, kello kun alkaa tikittää.. toivon, että se äitiyden onni ja ilo jostain vielä putkahtaa! ollanko ainoita?
Hormoonit voivat varmasti aiheuttaa alakuloa, kun kaikennäköisiä hormonaalisia muutoksia raskauden aikana tapahtuu.
Samalla minusta tuntuu tosi pahalta lukea teidän kirjoituksianne, kun oma taustani on niin toisenlainen.
Vauvaa on yritetty ja toivottu jo yli 3 vuotta, monet henkisesti ja fyysisesti erittäin rankat lapsettomuushoidot kesken ja nyt vihdoin testasin elämäni ensimmäisen plussan viikko sitten, tosin olen lähes varma että tämäkään ei onnistu kun verinen vuoto jatkunut jo 3 päivää.
Eli tällä yritän sanoa, että vaikka alakulo ja masennuskin on varmasti täysin todellista, niin kuitenkin vauva on aina LAHJA, vaikka tällä hetkellä ei kaikista siltä tunnukaan.
Minulle näyttää että vauva on saavuttamaton unelma.
Onnea ja jaksamista raskauksiinne vilpittömästi toivotan!!
Onnea ja jaksamista teillekin, kaksin- ja kolminverroin!
Hei,
ymmärrän hyvin miltä sinusta tuntuu. Ystäväperheemme on myös pitkään yrittänyt saada lasta ja tiedän kuinka raskasta se on. Tämä kaikki tekee ehkä omasta tilanteestani vieläkin surkeamman, sillä tottakai haluaisin iloita tästä ja tottakai ymmärrän kaiken sen kauneuden ja onnen mikä lapsen saamiseen _pitäisi_ liittyä. Mutta kun en itse tunne mitään sellaista, vaan vain ahdistusta ja surua. Niin ikäänkuin tieto siitä että todella olisi kaikki syyt olla onnellinen vaan lisää pahaa oloa ja epäonnistumisen tunnetta.
Ensimmäiset 2 kuukautta oli ihan hirveetä, vaikka en voinut pahoin, mutta nuo henkiset jutut. Ihan samanlaiset tuntemukset oli kun sinulla! Sitten helpotti ja elämä alkoi taas hymyilemään ja kaikki edelleen hyvin =)(rv32) Täytyy vaan toivoa, että synnytyksen jälkeen ei ole sama kauheus edessä.
Ensimmäiset 2 kuukautta oli ihan hirveetä, vaikka en voinut pahoin, mutta nuo henkiset jutut. Ihan samanlaiset tuntemukset oli kun sinulla! Sitten helpotti ja elämä alkoi taas hymyilemään ja kaikki edelleen hyvin =)(rv32) Täytyy vaan toivoa, että synnytyksen jälkeen ei ole sama kauheus edessä.
Seurasin vierestä monta kuukautta ystäväni alkuraskautta pahoinvointineen ja samanlaisin masentuinein fiiliksin kuin sulla. Se oli rankkaa aikaa, mutta vuoden jälkeen ystäväni on onnellinen äiti ilman mitään epäilyksiä. Usein sanotaan että monille naisille raskaus on melkein koko psyykeen uudelleenjärjestelyä ja käyvät läpi usein tiedostamattomia asioita jotka vaativat käsittelyä. Olisi hienoa jos sulla olisi puolueeton ystävä jolle purkaa tunteita ja jos ne vuotaa yli niin kirjoita vaikka paperille. On myös jossain sanottu että naiset jolla on vähemmän ruusuiset odotukset vauvan syntymästä itseasiassa selviävät vauva vaiheesta hyvin. Eli jaksa odottaa ja purkaa...vastaukset löytyvät aina sisältämme.
Tsemppia odotukseen
samanlaista läpi. Ensimmäiset 2kk plussauksen jälkeen itkin ja makasin sängyssä, pelkäsin, huusin, raivosin ja itkin taas. Olin sairaslomallakin ja melkein nuppinikkarissa kun meinasi pää hajota totaallisesti. (Tähän vaikutti myös se että takana alkuraskauden oireetoon keskeytynyt keskenmeno joka selvisi ekassa ultrassa). Kukaan muu paitsi mieheni ei tiennyt raskaudesta ja hän saikin sitten kestää kaiken, olis siinä parisuhde koetuksella ja on edelleen kun pelko on vieläkin kovin vahva vaikka puolessa välissä mennään ja raskaudesta välillä vaikea puhua.
Välillä on parempia ja välillä huonompia päiviä, viikkoja. Kyllä joku on ajatellut sitäkin asiaa miksi raskaus kestää sen 9kk. Se kun on asia (varsinkin jos esikoinen) mikä laittaa koko elämän uusiksi, ihan joka tasolla. Arki muuttuu ja arvot muuttuu, kyllä se vaatii aikaa ja sopeutumista. Siihen kuuluu paha olo, ilo, suru, nauru, kaikki!! Myös se on ihan normaalia että tulee fiiliksiä "mä en halua tätä lasta". Itselleni oli tärkeintä tajuta että kaikki tämä, pelko, suru ja ahdistus on aivan yhtä normaalia kuin ilo ja onni! (Vasta tämän tajuttua pystyin raskaudesta ja lapsesta iloitsemaan)
Jotkut hyppii onnensa kukkuloilla, minä en osaa. Olen onnellinen ja raksatan lastani, rakastan kun liikkeet tuntuu ja ultra kuvia on kiva katsella ja jaan sen mieheni kanssa (monesti sekin on hiljaista yhdessä oloa, ei siihen onneen sanoja tarvita), en sitä oikein muille osaa hehkuttaa. Ei se ole heidän vaan meidän lapsi ja meidän onni! Jotkut onkin tämän takia pitänyt minua kyynisenä akkana, mutta siinähän pitävät.
Joitain miehiä ei raskaus kiinnosta, varsinkaan alussa kun se ei ole heille mitään konkreettista. Omaa miestänikin alkoi kiinnostaa oikeastaan ekan ultran jälkeen vasta, ja sanoi itsekin että silloin se konkretisoitu hänelle. Ja nykyään on haltioissaan muuttuvasta kropasta (rinnat kasvaa, masu kasvaa ja lantio levenee, itse en kyllä siitä niin haltioissani ole. Hyvä kun joku on :)). Innolla tunnustelee masuasukin potkuja vatsan läpi. Innolla myöskin odottaa synnytystä, että saa pikkuisen syliinsä. Itse taas haluan nautiskella rauhassa raskaudestani kun vihdoinkin olen löytänyt sen onnen ja oman tapani iloita siitä!
Kiitos tästä kirjoituksesta, itsellä ollut hyvin samanlaisia tuntemuksia. Olen myös yli 30 ja tätä vauvaa on haluttu kauan, siitä asti kun naimisiin mentiin ( 6 vuotta sitten). Mutta nyt kun tosiaan olen raskaana, koen myös että "haluankin peruuttaaa tämän" - tunteita ja toisaalta olen taas onnellinen, että vihdoinkin saadaan vauva. En mä tiedä, kaiketi nämä on näitä hormonivaihteluja. Mies on ollut aika lirissä mun kanssa, kun muutenkin olen tempparimenttinen ja nyt raskaana ollessa, olen yksi varsinainen tulipää :D suutun ja ärsyynnyn todella herkästi, mikä on tosi ikävää.
Samaa koen minäkin työasioista, mutta olen päättänyt etten enään stressaa työasioista.
Yritetään jaksaa :) Kyllä mekin ihan varmasti koetaan sitä äitiyden iloa:=)