Minä olen 17½ vuotta vanha lukion toisen vuoden nyt onnellisesti suorittanut tyttö. Pikkuhiljaa olen toipumassa vaikeasta masennuksesta ja vaikka tietyllä tapaa olenkin uskaltanut kohdata totuuden silmästä silmään, tuntuu nyt niin kauhealta sanoa itselleen että on sairas. Vuosi sitten oli todella vaikeaa aikaa ja vuoden 2006 aloitinkin osastolta. Masennuksen takia terapiassa olen käynyt vuodesta 2005 alkaen ja lääkitys on ollut päällä reilun vuoden. On niin vaikeaa vain itselle se että pitää syödä lääkkeitä, minulla on jotain niin lääkkeitä vastaan, mutta kyllä nyt niitä voi syödä kun ne helpottavat. Tai toista lääkettä voi syödä mirtazapinia, sitäkin pitkin hampain kun se tekee aamuista tahmeita. Mutta risperdal oli minulle liikaa kun se vaikutti menkkoihin, omasta päätöksestä lopetin sen, vaikka tiesin tarvitsevani sitä. Nyt minulla on tarvittavana seroquelia ja koetan selvitä ilman sitä, mutta tarvittaessa kyllä ihan mielelläni otan sen, jotta olo helpottaisi, eikä täysin romahtaisi.
Nyt en tiedä miten selviän, risperdalin lopetuksesta on aikaa nyt kaksi viikkoa. Tunnen nyt olevani elämässä enemmän läsnä, olen minä. Mutta perheelleni varsinkin suutun helposti ja usein koulussa ahdistaa(eli joutuu turvautumaan lääkkeeseen). Tunnen itseni kiukuttelevaksi kakaraksi, pahaiseksi teini kapinoijaksi kotona, en vain kestä asioita samalla tavalla. Mutta en tahtoisi seroqueliakaan säännölliseksi lääkkeeksi, koska haluan selvitä ilman, sillä onhan olemassa mahdollisuus että selviäisin ilman sitä. Tarvittavana sen hyväksyn, kun joskus olo on varsin tukala. Eihän täydellinen romahtaminen tunnu hyvältä, silloin on niin voimaton ja heikko olo, on niin vaikeaa olla. Nyt ahdistavat olotkin ovat tulleet takaisin, no tiesinhän minä sen ja koetan kestää ne, tarvittavan tuella.
Mielialat vaihtelevat nopeasti, en tiedä mikä on normaalia. Perheterapiassa terapeutit joista toinen on oma terapeuttini kuuntelevat nyt herkällä korvalla ja heistä tilanne on riskialtis. Itse en jaksaisi enää välittää siitä, miten tässä käy. Jos romahdan ja putoan taas pohjalle, se on sen ajan murhe, kyllä sieltä varmaan taas noustaisiin. Paitsi tietenkin jos heikkona hetkenä uskaltaudun tekemään itselleni jotain, en minä itsemurhaa halua tehdä, mutta se pyörii aina välillä mielessä. Ei minusta ehkä ole siihen, vaikka no pelkään, että joskus siinä vain käy niin.
Tämän vuoden aikana kun olen toipunut hyvin, olen oppinut tuntemaan itseni. Olen oppinut tunnistamaan tunteeni, olen oppinut myöntämään, että olen sairas. Olen oppinut huomaamaan, että tie on pitkä. Masennus vei minulta elämästäni nuoruuteni vuodet 15-16, paljoa ei jäänyt käteen, ensirakkauden kuitenkin muistaa, hatarasti. Se ensimmäiseni tuli tukemaan minua, saikin hetkeksi minut voimaan paremmin, mutta sitten se oli menoa pohjalle ja siinä samalla sinne tuli poikaystäväni. Onneksi hän osasi päästää minusta irti reilu vuosi sitten ja sai siten elämänsä takaisin, olin viedä häneltäkin sen.
Nyt on välillä vaikeaa, mutta koetan selvitä. Tiedän ottaneeni riskin lopettaessani risperdalin, mutta haluan kokeilla kantavatko siipeni. Tämä on kai tätä nuoruuden paloa ja toivoa siitä että olisi jo terve. Minä tahdon yrittää ja toivon kestäväni jos tulee vaikeaa. Itselleni se on kova pala jos joutuu alistumaan lääkkeisiin tai jos ei jaksa. Haluan tehdä kaikkeni jotta jaksan ja selviän. Haluan jo eroon tästä kaikesta.
Nyt on tuntunut, ettei ole ketään kenelle puhua. On minulla muutama ystävä, (viimeinkin, onneksi) mutta ei kukaan joka ei ole masennusta kokenut voi ymmärtää sitä. Tuntuu, että on niin yksin, vaikka tietää, että en ole ainut tästä sairaudesta kärsivä, ja tietää, että periaatteessa kaikki asiani ovat kunnossa (koulu menee ihan hyvin, asun kotona, jossa on hyvä olla jne.). Pelkään pahinta, mutta haluan ottaa tämän riskin ja koettaa selvitä ilman toista lääkettä. Välillä on niin toivoton olo, mutta olen jo saanut huomata, että erehtyy se aurinko välillä paistamaan risukasaankin.
kiitos jos joku jaksoi lukea. oikein hyvää kesää ja voimia kaikille. Sitä pitää vaan jaksaa eteenpäin.
Nyt en tiedä miten selviän, risperdalin lopetuksesta on aikaa nyt kaksi viikkoa. Tunnen nyt olevani elämässä enemmän läsnä, olen minä. Mutta perheelleni varsinkin suutun helposti ja usein koulussa ahdistaa(eli joutuu turvautumaan lääkkeeseen). Tunnen itseni kiukuttelevaksi kakaraksi, pahaiseksi teini kapinoijaksi kotona, en vain kestä asioita samalla tavalla. Mutta en tahtoisi seroqueliakaan säännölliseksi lääkkeeksi, koska haluan selvitä ilman, sillä onhan olemassa mahdollisuus että selviäisin ilman sitä. Tarvittavana sen hyväksyn, kun joskus olo on varsin tukala. Eihän täydellinen romahtaminen tunnu hyvältä, silloin on niin voimaton ja heikko olo, on niin vaikeaa olla. Nyt ahdistavat olotkin ovat tulleet takaisin, no tiesinhän minä sen ja koetan kestää ne, tarvittavan tuella.
Mielialat vaihtelevat nopeasti, en tiedä mikä on normaalia. Perheterapiassa terapeutit joista toinen on oma terapeuttini kuuntelevat nyt herkällä korvalla ja heistä tilanne on riskialtis. Itse en jaksaisi enää välittää siitä, miten tässä käy. Jos romahdan ja putoan taas pohjalle, se on sen ajan murhe, kyllä sieltä varmaan taas noustaisiin. Paitsi tietenkin jos heikkona hetkenä uskaltaudun tekemään itselleni jotain, en minä itsemurhaa halua tehdä, mutta se pyörii aina välillä mielessä. Ei minusta ehkä ole siihen, vaikka no pelkään, että joskus siinä vain käy niin.
Tämän vuoden aikana kun olen toipunut hyvin, olen oppinut tuntemaan itseni. Olen oppinut tunnistamaan tunteeni, olen oppinut myöntämään, että olen sairas. Olen oppinut huomaamaan, että tie on pitkä. Masennus vei minulta elämästäni nuoruuteni vuodet 15-16, paljoa ei jäänyt käteen, ensirakkauden kuitenkin muistaa, hatarasti. Se ensimmäiseni tuli tukemaan minua, saikin hetkeksi minut voimaan paremmin, mutta sitten se oli menoa pohjalle ja siinä samalla sinne tuli poikaystäväni. Onneksi hän osasi päästää minusta irti reilu vuosi sitten ja sai siten elämänsä takaisin, olin viedä häneltäkin sen.
Nyt on välillä vaikeaa, mutta koetan selvitä. Tiedän ottaneeni riskin lopettaessani risperdalin, mutta haluan kokeilla kantavatko siipeni. Tämä on kai tätä nuoruuden paloa ja toivoa siitä että olisi jo terve. Minä tahdon yrittää ja toivon kestäväni jos tulee vaikeaa. Itselleni se on kova pala jos joutuu alistumaan lääkkeisiin tai jos ei jaksa. Haluan tehdä kaikkeni jotta jaksan ja selviän. Haluan jo eroon tästä kaikesta.
Nyt on tuntunut, ettei ole ketään kenelle puhua. On minulla muutama ystävä, (viimeinkin, onneksi) mutta ei kukaan joka ei ole masennusta kokenut voi ymmärtää sitä. Tuntuu, että on niin yksin, vaikka tietää, että en ole ainut tästä sairaudesta kärsivä, ja tietää, että periaatteessa kaikki asiani ovat kunnossa (koulu menee ihan hyvin, asun kotona, jossa on hyvä olla jne.). Pelkään pahinta, mutta haluan ottaa tämän riskin ja koettaa selvitä ilman toista lääkettä. Välillä on niin toivoton olo, mutta olen jo saanut huomata, että erehtyy se aurinko välillä paistamaan risukasaankin.
kiitos jos joku jaksoi lukea. oikein hyvää kesää ja voimia kaikille. Sitä pitää vaan jaksaa eteenpäin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
En tunne noita lääkkeitä, enkä niihin osaa otta kantaa, mutta ymmärrän kyllä sinun kamppailusi ja kipuilusi sen suhteen, että haluaisit mieluusti yrittää olla ilman lääkkeiden apua. Ihan luonnollista pyrkimystä, varsinkin kun olet vielä noin nuori iältäsi. Toisaalta kiinnostaisi tietää, että mikä nykyajassa on sellaista, että jo kovin nuoretkin alkavat masentumaan...
Voisiko eräänä syynä olla se, että maailmanmenosta tullut jotenkin niin hektistä, nuoriin ja yleensäkin ihmisiin, kovin suuria odotuksia ja suorituspaineita lataavaa. Ja mikä osuus on nykyisellä, kännykkäaikakauden, jatkuvalla tavoitettavuuden velvoitteella ja sillä hirvittävän suurella informaatiomäärällä, jota kaikki nykyaikana koko ajan käsillä oleva tekniikka välittää ja pitää sisällään, aiheuttaen jatkuvasti sellaisia stressiärsykkeitä, joita ei ollut läheskään nykyisessä määrin vielä esim. 20v. sitten.
Onnittelut, että olet saanut suoritettua lukion 2. luokan. Toivottavasti saisit nyt kesällä levätä, että jaksaisit myös seuraavan lukuvuoden yo-kirjoituksineen.. toivon sulle kaikkea hyvää! Sulle on varattuna tulevaisuudessa varmasti vielä paljon kivoja asioita! itse jaksoin lukion ja pääsykokeet vetää jotenkin hirveellä pakonomaisella tsempillä, mutta yliopistossa toisena vuonna romahti.. ensi syksynä sitten uusi yritys taas opintojen parissa.
Mulla on huonoja kokemuksia itselläni ja lähipiirilläni noista sinun mainitsemistasi lääkkeistä, mutta hyvä jos ne sinulla auttavat. Itseäni on auttanut hirveästi cipralex, joka ei väsytä juuri ollenkaan ja nykyään ei aiheuta muitakaan sivuoireita, vaan päinvastoin en enää kutsuisi itseäni kovin masentuneeksi ihmiseksi.
joo no mulla eka just kokeiltiin ciprelxia ja se ei mulla todellakaan toiminut. mutta niinhän se on et jokaisella toimii lääkkeet eritavalla. lääke mikä toiselle sopii ei sovi toiselle ollenkaan :)