Kolme syytä miksi olen yksin:
1.Minua ei kiinnosta kännätä. Kaikkien kavereideni ainoa aktiviteetti on kännääminen, ai niin ja pilven ja röökin poltto. Pari tuoppia voi juoda satunnaisesti mutta jatkuva örveltäminen ei kiinnosta. En jaksa. Alkaa aina suuresti vituttamaan tarkoitukseton baaritiskiin nojailu ja esittäminen. Tiedän että teen niin vain koska ihmiset ympärilläni haluaa minun tekevän. Ei se ole syy tehdä jotain.
2.Minulla ei ole kiinnostuksen lisäksi rahaa kännätä tai poltta pilveä. Minulla ei ole rikkaita vanhempia, joiden osakemiljoonista voisin nauttia, niin kuin suuri osa kavereistani tekee. Yritän säästää kokoajan rahaa harrastuksiini, ja yksi baarikierros, josta ei muista kuitenkaan mitään, voi maksaa useita kymmeniä euroja. Se ei yksinkertaisesti minun opiskelijapudjettiini mahdu. En ole menossa töihinkään vain siksi että voisin ylläpitää statustani ryhmässä.
3.Kaverini vituttaa minua. En jaksa kuunnella heidän lapsellisia vessahuumoria kun he ovat kännissä tai pilvessä. Minulla on parempiakin tapoja tuhlata elämääni. En jaksa heidän hälläväliä-asennettaan ja sitä rikkaiden kakaroiden itsekästä luuloa ettei elämässä tarvitse tehdä mitään koska on syntynyt rikkaaseen ja menestyvään perheeseen. Suurella osalla kavereistani ei ole mitään havaintoa mitä he aikovat tehdä elämässään. Ei unelmia tai tavoitteita. He kuvittelevat että elämän voi elää vapaamatkustajana, ja se vituttaa minua.
Silti, olisi kiva hengata jonkun kanssa, mutta kaikki tuntemani ihmiset ovat edellämainitun kaltaisia. Joskus mietin että onko vika minussa, olenko liian valikoiva kavereiden suhteen. Mutta minkä sille voi jos heidän seura vituttaa? Viimevuosina vitutus kavereitani kohtaan on kasvanut eksponentiaalisesti joka kerralla kun olen eksynyt heidän mukaansa.
En tiedä miten kertoisin heille tunteistani, ja miksi kertoisin kun ei se kuitenkaan mitään auttaisi. Eivät he muutu minun takiani, enkä minä ole valmis muuttumaan heidän takiaan. Ei ole mitään järkeä muuttaa ketään, ei se kuulu ystävyyteen.
Olen sellainen ihminen, joka ei tahdo elää toisten takia tai toisten säännöillä. Usein porukassa pitää juoda tai polttaa koska muut tekee niin. Jos ei tee niin kuin muut, sinua vieroksutaan, et kuulu. En minä ole valmis muuttamaan itseäni vain että sopisin porukkaan. Toisaalta, yksin oleminenkin vituttaa. Molemmat tuntuu usein yhtä vittumaisilta vaihtoehdoilta.
Ollako jotain muuta kuin on, vai ollako yksin? Kesäkin tulossa.
1.Minua ei kiinnosta kännätä. Kaikkien kavereideni ainoa aktiviteetti on kännääminen, ai niin ja pilven ja röökin poltto. Pari tuoppia voi juoda satunnaisesti mutta jatkuva örveltäminen ei kiinnosta. En jaksa. Alkaa aina suuresti vituttamaan tarkoitukseton baaritiskiin nojailu ja esittäminen. Tiedän että teen niin vain koska ihmiset ympärilläni haluaa minun tekevän. Ei se ole syy tehdä jotain.
2.Minulla ei ole kiinnostuksen lisäksi rahaa kännätä tai poltta pilveä. Minulla ei ole rikkaita vanhempia, joiden osakemiljoonista voisin nauttia, niin kuin suuri osa kavereistani tekee. Yritän säästää kokoajan rahaa harrastuksiini, ja yksi baarikierros, josta ei muista kuitenkaan mitään, voi maksaa useita kymmeniä euroja. Se ei yksinkertaisesti minun opiskelijapudjettiini mahdu. En ole menossa töihinkään vain siksi että voisin ylläpitää statustani ryhmässä.
3.Kaverini vituttaa minua. En jaksa kuunnella heidän lapsellisia vessahuumoria kun he ovat kännissä tai pilvessä. Minulla on parempiakin tapoja tuhlata elämääni. En jaksa heidän hälläväliä-asennettaan ja sitä rikkaiden kakaroiden itsekästä luuloa ettei elämässä tarvitse tehdä mitään koska on syntynyt rikkaaseen ja menestyvään perheeseen. Suurella osalla kavereistani ei ole mitään havaintoa mitä he aikovat tehdä elämässään. Ei unelmia tai tavoitteita. He kuvittelevat että elämän voi elää vapaamatkustajana, ja se vituttaa minua.
Silti, olisi kiva hengata jonkun kanssa, mutta kaikki tuntemani ihmiset ovat edellämainitun kaltaisia. Joskus mietin että onko vika minussa, olenko liian valikoiva kavereiden suhteen. Mutta minkä sille voi jos heidän seura vituttaa? Viimevuosina vitutus kavereitani kohtaan on kasvanut eksponentiaalisesti joka kerralla kun olen eksynyt heidän mukaansa.
En tiedä miten kertoisin heille tunteistani, ja miksi kertoisin kun ei se kuitenkaan mitään auttaisi. Eivät he muutu minun takiani, enkä minä ole valmis muuttumaan heidän takiaan. Ei ole mitään järkeä muuttaa ketään, ei se kuulu ystävyyteen.
Olen sellainen ihminen, joka ei tahdo elää toisten takia tai toisten säännöillä. Usein porukassa pitää juoda tai polttaa koska muut tekee niin. Jos ei tee niin kuin muut, sinua vieroksutaan, et kuulu. En minä ole valmis muuttamaan itseäni vain että sopisin porukkaan. Toisaalta, yksin oleminenkin vituttaa. Molemmat tuntuu usein yhtä vittumaisilta vaihtoehdoilta.
Ollako jotain muuta kuin on, vai ollako yksin? Kesäkin tulossa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
mulla on aika samanlainen tilanne kaverien suhteen, paitsi että eivät ole rikkaita. onhan se aika vattumaista kun mitään muuta eivät keksi kuin dokaamisen. mieluummin vietän aikani muualla, kuin yritän kuulua porukkaan ja dokata aina.
aika tylsäähän aina yksin tulee, mutta en kumminkaan viihtyis heidän mukanaan...
Miullapa ei ole kavereita niin ei ole tuota ongelmaakaan.. Olen onnellinen!