Oma elämäni oli yli kolmekymmentä vuotta karikosta toiseen ajelehtimista, paljon alkoholia ja katkeria ihmissuhteita. Tein välillä valtavasti töitä,ja välillä en jaksanut tehdä yhtään mitään, ja kaikki meni aina vain pahemmaksi. Lopulta meni koko omaisuus ja romahdin niin, että mietin vain junan alle menoa.
Olin aina tiennyt että lapsuudenkoti oli suurena syynä, että en saanut hirvittävästä yrittämisestä huolimatta koskaan elämääni sellaiseksi, että olisin ollut tyytyväinen, saati sitten onnellinen.
Minä aloitin kirjoittamisen yli vuosi sitten, ja kirjoitin kaikki karmeimmatkin ja tuskaisimmatkin asiat, joita minäkin päivänä mieleen tuli, ja itkin ja kirjoitin, ja itkin. Ensimmäiset kolme kuukautta menikin oikeastaan itkiessä, oli niin paljon asioita, pidin "hautajaisia" monena, monena päivänä, ja itkin. Sitten tuli viha ja raivo. Ostin nyrkkeilysäkin ja kirosin ja hakkasin sitä toista kuukautta, ja kirjoitin. Ja joka päivä kun sain purettua ja nostettua alitajunnasta tietoisuuteen jonkun unohtuneen, mutta tuskaisen asian, niin oli kuin taivas olisi auennut. Se meni kyllä nopeasti ohi, mutta päivä päivältä se hyvä olo tuli pitkäkestoisemmaksi. Aluksi se kesti ehkä kaksi minuuttia, jos sitäkään. Sitten kuukausien päästä jo puoli päivää jne.
Tällä hetkellä kirjoitan häpeästä, ja muistelen joka päivä uuden häpeällisen tilanteen, ja kirjoitan niistä asioista, jotka saavat minussa valtavan häpeän aikaiseksi. Ja kirjoitan niin kauan tästä aiheesta, kuin siihen riittää materiaalia, tai lakkaan tuntemasta kroonista häpeää ja syyllisyyttä.
En olisi koskaan voinut kuvitella, että ihminen voi olla näin vapaa ja rohkea ja tuntea itsensä näin hyvin. Kaikki tuntuu niin merkitykselliseltä, syvältä ja elämää täynnä olevalta. Pitkä ja tuskainen tie on ollut ja jatkuu vielä, mutta nyt tiedän, että minua ei mitkään lääkkeet, ei mikään raha, ei kukaan ihminen olisi auttanut. Ainoastaan minä pystyin löytämään sen oikean ihmisen, joksi joskus synnyin, mutta joka lakkasi olemasta jo aikoja sitten. Ja tämä on mahdollista vain kun lähtee sinne pimeyteen, eikä hapuile niitä valopilkkuja, joista luulee saavansa helpotuksen. Sinne pimeyteen meno on pelottavinta, mitä tässä maailmassa voi kukaan tehdä, mutta se elämä mikä sieltä takaa löytyy, on jotain sanoin kuvaamatonta.
Monesta ihmissuhteesta, toiveesta, ja ennen kaikkea illuusiosta joutuu luopumaan, minäkin vanhemmista ja osasta sisaruksistakin, mutta kenenkään ei tarvitse uhrautua toisten puolesta, ei kenenkään. Kaikilla on oikeus tulla todelliseksi omaksi itsekseen, ja jos joku sinut hylkää sen takia, niin se on hänen asiansa.
Rokka sanoi, että soat loppuu sotimalla. Ja niin ne itkutkin loppu itkemällä, viha ja raivo raivoamalla(ei tietysti ketään kohtaan, se säkki on hyvä) jne. Tärkeää on tietää mitä nimenomaista asiaa kulloinkin tunteilee, se pitää pilkkoa niin pieniksi palasiksi, että tietää juuri pilkun tarkasti mitä asiaa itkee tai vihaa. Ei sillä tavalla ympäripyöreästi, että minä nyt itken sitä viittä vuotta elämästäni, vaan joku muutaman minuutin tai ehkä jopa sekuntien tapaus elämästä, ja sen jälkeen siitä pääsee lopullisesti eroon.
Oikein hyvää matkaa kaikille pimeyteen :))
Ja jos oikein pelottaa, niin muistaa, että ne suurimmat möröt on niitä omia kiellettyjä, unohdettuja tunteita, ei niihin kuole, vaikka niin luulin kyllä joinain päivinä tapahtuvan, mutta ei vaan kuitenkaan.
Olin aina tiennyt että lapsuudenkoti oli suurena syynä, että en saanut hirvittävästä yrittämisestä huolimatta koskaan elämääni sellaiseksi, että olisin ollut tyytyväinen, saati sitten onnellinen.
Minä aloitin kirjoittamisen yli vuosi sitten, ja kirjoitin kaikki karmeimmatkin ja tuskaisimmatkin asiat, joita minäkin päivänä mieleen tuli, ja itkin ja kirjoitin, ja itkin. Ensimmäiset kolme kuukautta menikin oikeastaan itkiessä, oli niin paljon asioita, pidin "hautajaisia" monena, monena päivänä, ja itkin. Sitten tuli viha ja raivo. Ostin nyrkkeilysäkin ja kirosin ja hakkasin sitä toista kuukautta, ja kirjoitin. Ja joka päivä kun sain purettua ja nostettua alitajunnasta tietoisuuteen jonkun unohtuneen, mutta tuskaisen asian, niin oli kuin taivas olisi auennut. Se meni kyllä nopeasti ohi, mutta päivä päivältä se hyvä olo tuli pitkäkestoisemmaksi. Aluksi se kesti ehkä kaksi minuuttia, jos sitäkään. Sitten kuukausien päästä jo puoli päivää jne.
Tällä hetkellä kirjoitan häpeästä, ja muistelen joka päivä uuden häpeällisen tilanteen, ja kirjoitan niistä asioista, jotka saavat minussa valtavan häpeän aikaiseksi. Ja kirjoitan niin kauan tästä aiheesta, kuin siihen riittää materiaalia, tai lakkaan tuntemasta kroonista häpeää ja syyllisyyttä.
En olisi koskaan voinut kuvitella, että ihminen voi olla näin vapaa ja rohkea ja tuntea itsensä näin hyvin. Kaikki tuntuu niin merkitykselliseltä, syvältä ja elämää täynnä olevalta. Pitkä ja tuskainen tie on ollut ja jatkuu vielä, mutta nyt tiedän, että minua ei mitkään lääkkeet, ei mikään raha, ei kukaan ihminen olisi auttanut. Ainoastaan minä pystyin löytämään sen oikean ihmisen, joksi joskus synnyin, mutta joka lakkasi olemasta jo aikoja sitten. Ja tämä on mahdollista vain kun lähtee sinne pimeyteen, eikä hapuile niitä valopilkkuja, joista luulee saavansa helpotuksen. Sinne pimeyteen meno on pelottavinta, mitä tässä maailmassa voi kukaan tehdä, mutta se elämä mikä sieltä takaa löytyy, on jotain sanoin kuvaamatonta.
Monesta ihmissuhteesta, toiveesta, ja ennen kaikkea illuusiosta joutuu luopumaan, minäkin vanhemmista ja osasta sisaruksistakin, mutta kenenkään ei tarvitse uhrautua toisten puolesta, ei kenenkään. Kaikilla on oikeus tulla todelliseksi omaksi itsekseen, ja jos joku sinut hylkää sen takia, niin se on hänen asiansa.
Rokka sanoi, että soat loppuu sotimalla. Ja niin ne itkutkin loppu itkemällä, viha ja raivo raivoamalla(ei tietysti ketään kohtaan, se säkki on hyvä) jne. Tärkeää on tietää mitä nimenomaista asiaa kulloinkin tunteilee, se pitää pilkkoa niin pieniksi palasiksi, että tietää juuri pilkun tarkasti mitä asiaa itkee tai vihaa. Ei sillä tavalla ympäripyöreästi, että minä nyt itken sitä viittä vuotta elämästäni, vaan joku muutaman minuutin tai ehkä jopa sekuntien tapaus elämästä, ja sen jälkeen siitä pääsee lopullisesti eroon.
Oikein hyvää matkaa kaikille pimeyteen :))
Ja jos oikein pelottaa, niin muistaa, että ne suurimmat möröt on niitä omia kiellettyjä, unohdettuja tunteita, ei niihin kuole, vaikka niin luulin kyllä joinain päivinä tapahtuvan, mutta ei vaan kuitenkaan.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Menneisyyden kohtaamisen kautta vapautuminen nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.
Ihminen joka ei ole saanut olla lapsi, elää menneisyydessä. lainaten Tommy Hellsten
Elämän lapsi
" Jos tässä paikassa ei ymmärretä kyyneliäni, mihin menen itkemään?
Jos tässä paikassa sieluni ei pääse lentoon, mihin menen lentämään?
Jos tässä paikassa en voi esittää kysymyksiäni,
mihin menen etsimään?
Jos tässä paikassa ei kuulla tunteitani, mihin menen kertomaan?
Jos tässä paikassa ei minua ymmärretä sellaisena kuin olen, mihin voin mennä olemaan?
Jos tässä paikassa en voi oppia ja kasvaa, missä voin olla vain oma itseni?
Kirjoitukseni vaikuttaa luettuna ihan hyvältä.
Olen käynyt läpi menneisyyteni ja kaikki mahdolliset häpeät. En ole enää niissä kiinni.
Silti: minulla ei edelleenkään ole elämää, siis Elämisen arvoista Elämää. Kaikki pyrkimykseni valuvat tyhjiin. Olen syrjäytetty, en pääse enää kiinni mihinkään ns. normaaliin elämään, vaikka haluaisinkin.
Olen yksinäinen, en löydä ketään, kukaan ei löydä minua. Elämäni on tyhjää täynnä, sillin kun en kamppaile jonkun konkreettisen kriisin tai riesan kanssa. Enkä tarkoita mitään psyykkisiä tiloja, vaan arkipäivän asioita.
En siis ilmeisesti? ole enää masentunut tai kärsi jostain traumoista - vaan olen masentunut, vihainen ja turhautunut nykyhetkestä, jossa seinä tulee vastaan joka kerta. Jossa saan täysin yksin kamppailla "normaalien" elämänvastusten kanssa.
se on pirun sitkeää mut kun se lakkaa
niin sillon tulee hyvä olo joka on tuhat kertaa sitkeämpi
Tajunnut jotain suurta.
Täytyy vaan kohdata itsensä,tuntea se mikä sisällä on vikana.
Kun on surrut aiheesta tarpeeksi ei sitä tarvitse
enää tehdä,pitää vaan ymmärtää milloin lopettaa sureminen.
Silloin kun tuntee oikeasti itsensä saavat
maanpäälliset asiat oikeat mittasuhteet.
Ja hyväksyä asioita joita ei voi muuttaa.
Sisäistä synkkyyttä täytyy vaan ymmärtää niin se ei enää vaivaa.
Hienoa, että kirjoitit noin avoimesti ja onnittelut siitä, että olo on parempi!
Tunnistin monia tuttuja seikkoja viestistäsi. Puhuit "pimeään menosta", se on varmasti kaikille tuttu tunne. Monesti tuntuu, että omaa ahdistusta ja masennustani pitää yllä pelko siitä, että jonain päivänä tapahtuu jotain kauheaa, maa pettää alta ja joutuu taas vuoteen omaksi niin kuin vuosia sitten tapahtui.
Tietenkään ei saisi elää pelossa vaan ajatella, että jos ei ole mitään järkeviä syitä, että tapahtuisi jotain kauheaa, niin todennäköisesti ei tapahdukaan. Mutta monella masentuneella kaiken a ja o onkin se, ettei usko.
Oma lääkkeeni on se, että yritän pitää mahdollisimman pitkälle kiinni hyvistä ystävistä ja luoda uusia suhteita. Yritän luottaa ja tuoda luottamusta ympärilleni. Oon siinä usein onnistunutkin. MOni kiittelee, että he uskaltavat uskoutua mulle. Siitä voi olla tosi onnellinen.
En ole saanut elämässäni aikaiseksi kuin pari kunnon pitkäaikaista ja lämmintä ihmissuhdetta. Se on yksi masennuksen syistä ja aiheuttajista. Pakko on uskoa, että "jää" jonain päivänä murtuu ja pystyn löytämään rakkautta.
kirjoituksestasi, uskon, että tulet löytämään vielä rakkauden. Hyvät ihmissuhteet ovat todella tärkeä voimavara, huomasin sen itse, kun jäin eläkkeelle ja suurin osa ystävyyssuhteistani olikin ollut juuri työkavereita. Nyt pitää vain lähteä rohkeasti jotain harrastamaan ja löytää sitä kautta uusia ystäviä. Parisuhteeni on kyllä onnellinen, mutta ystävät ovat tärkeä tukiverkko.
varsinkin seuraavasta palasesta diggailin todella kovasti, asian läpikäyneenä myös.
tuskin olisi paremmin voinut kuvailla!
se on juuri noin, just noin, kunpa vaan kaikki uskois ja hoksais eikä luovuttais!
"minua ei mitkään lääkkeet, ei mikään raha, ei kukaan ihminen olisi auttanut. Ainoastaan minä pystyin löytämään sen oikean ihmisen, joksi joskus synnyin, mutta joka lakkasi olemasta jo aikoja sitten. Ja tämä on mahdollista vain kun lähtee sinne pimeyteen, eikä hapuile niitä valopilkkuja, joista luulee saavansa helpotuksen. Sinne pimeyteen meno on pelottavinta, mitä tässä maailmassa voi kukaan tehdä, mutta se elämä mikä sieltä takaa löytyy, on jotain sanoin kuvaamatonta."
..tästä viestistä todella paljon. Jo kauan olen ajatellut että pitäisi ruveta kirjoittamaan, mutta olen sitä pelännyt. Nyt tuli fiilis, että teen sen vaikka vaikeaa se tulee olemaan. Toivon että pääsen yhtähyvään lopputulokseen kuin sinä.