Kun on kokenut keskivertoa huomattavasti enemmän paskaa elämässään, "normaalien" ihmisten parissa on vaikeaa olla. Aina on yksinäinen olo sisällä, oli ihmisiä vaikka sata ympärillä.
Olen niin eri aaltopituudella kuin kaverini. Siksi on aivan sama olenko heidän kanssaan vai yksin, koska olen kumminkin yksin. "Hyvistä perheistä" lähtöisin olevat kaverini eivät jaa mitään kanssani, ja siksi olen pakotettu olemaan yksin.
Muilla kokemuksia? Mitäköhän tässäkin tekisi?
Olen niin eri aaltopituudella kuin kaverini. Siksi on aivan sama olenko heidän kanssaan vai yksin, koska olen kumminkin yksin. "Hyvistä perheistä" lähtöisin olevat kaverini eivät jaa mitään kanssani, ja siksi olen pakotettu olemaan yksin.
Muilla kokemuksia? Mitäköhän tässäkin tekisi?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hyvistä perheistä" lähtöisin olevat kaverini eivät jaa mitään kanssani, ja siksi olen pakotettu olemaan yksin. AIVAN naurettava VÄITE normaalien" ihmisten parissa on vaikeaa olla ei ole KUKA ON NORMAALI, Kun on kokenut keskivertoa huomattavasti enemmän jjuuri NNIIN SILLOIN SITÄ PASKAAKIN ON ENEMMÄN, Ei vaan tyhmien joukkoa katsella enempää kuin on tarvis. järjestää oman elämän selaiseksi että saa ne tarpeensa tyycytettyä , ts olla mahdollisimman vähän tekemisissä puuåäiden kanssa ei tuu ressiä ,
Voisitko puhua siansaksan sijasta suomea?
Yksinäisyys on ominaisuus, joka on toisilla korostuneempi ja toisillä vähemmän ja mitä enemmän sen vaikutus tuntuu sen enemmän se puhuu selvää kieltä tarpeesta olla rehellinen itselleen sekä hakea vastauksia miksi tuntuu yksinäiseltä.Joten ei se sen takia mikään hirveän huonokaan tunne ole, koska silloin ihmisen on pakko miettiä mitä hän tahtoo.Ja sen takia tunne, ettei ole samalla aaltopituudella on selvä viesti siitä miten on joko haettava uusia tuttavuuksia tai koetettava rakentaa siltaa keskinäiselle ymmärtämiselle.
Niitä samalla aaltopituudella olevia ihmisiä on aika vähän kenenkään elämässä ja mitä vanhemmaksi tulet sen selvemmin sen ymmärrät. Siksi onkin tärkeää oppia olemaan samalla aaltopituudella itsensä kanssa ja viihtyä myös omissa oloissaan, koska se kasvattaa tervettä riippumattomuutta muista ihmisistä.
Olen kyllä sellainen ihminen, joka ei tunnissa tule hulluksi jos ei ole pooulaa ympärillä häsläämässä. Osaan harrastaa ja kehittää itseäni ilman toisten läsäoloa tai mielipitetiä. Tämä ominaisuus tuntuu taas puuttuvan kaikilta kavereiltani ja heidän elämänsä pyörii kokonaan porukan ympärillä. Nimeomaan siksi en heitä ymmärrä.
Ei sitä kuitenkaan loputtomiin jaksa yksin. Joku raja tulee vastaan minunlaisellakin ihmisellä. En tiedä miten voisin rakentaa yhteisymmärryksen siltoja tuntemieni ihmisten kanssa. Se vain on niin, että kun elämänkokemus on aivan eri pohjalla, ei yhteisymmärystä paljoa synny.
Olipas tuttua..Mitä usein jaksetaan ihmetellä ja päivitellä, on se että olen nuori nainen ja tällainen erakkoluonne.
Olen kai poikkeus sitten.Naisistahan usein oletetaan että pitäisi olla ryhmähenkinen ja sosiaalinen kaikkien kanssa..tai ainakin se "bestis"..mutta entäs kun ei ole vaan mitään jutun juurta useimpien samanikäisten kanssa? Aina kysytään että missäs sun kaverit on ja oletkos tänään lähdössä baariin jne..
mutta
Olen vaan tullut siihen tulokseen,ettei "ajan hukkaus" ymmärtämättömien ihmisten kanssa kannata.En saa heidän seurastaan mitään enkä usko ,että hekään ymmärtävät minun maailmankuvaani.Ennemmin olen vaikka yksin.On tosi masentavaa väkisin nauraa tyhjänpäväisille idioottien jutuille.Olen myös kokenut paljon kaikenlaista.
Tarvitsisin samanhenkistä seuraa.
Viihdyn yksin minäkin ja olen kertonut kavereilleni, etten aina ole seurallinen. Suurin osa kavereistani on samanlaisia, joten parinkin kuukauden tauko yhteydenpidossa ei ole epätavallista.
Ei sellaista ihmistä olekaan, joka olisi täysin samanlainen, mutta täytyy iloita jokaisen ystävän kohdalla edes jostain yhteisestä piirteestä/jutusta!