Harmittaa, etten vain yksinkertaisesti osaa itkeä, suru vaivaa koko mieltä, en saa enää mistään naurua, en edes hymyä.
En osaa enää itkeä
:((
123740
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ehkä olet itkenyt jo tarpeeksi..
Olethan käynyt lääkärissä ja onhan sinulla lääkitys?
Mutta sinulla olisi tilaisuus saavuttaa ns."tunteettomuus".
Se on eräänlainen mielen oma suojautumiskeino.
Nyt jos poistat vielä sen surun tunteen ja
tuskan ym. niin on helppoa vaan olla.
Jos tahdot tietää enemmän niin laita viestiä:[email protected]
Itsekkään en ole kuuteen kuukauteen saanut itkettyä yrityksestä huolimatta. Et ole siis ainoa =>. Välillä tunnen surua ja välillä en mitään, hymyä on vaike loihtia.
Olen "onnistunut" hukkaamaan kaikki tunteeni, ei ole surua, häpeää, ei yhtään mitään. Hymyilen vain. Se ei tarkoita, että olen iloinen, vaan se on opeteltu tapa. Olen käynyt terapiassa ja syön lääkettäkin. Nyt on yksi tuntemus palautunut ja se on pelästyminen, kun joku huomaamattani lähestyy minua. Säpsähdän silloin oikein kunnolla. Itkeä en osaa, vaikka joskus tahtoisin. Lapsena itkin jatkuvasti. Hitaasti ja vaivalloisesti käy palauttaminen.
olen saavuttanut täydellisen tunteettomuuden masennukseni kanssa eläessäni.. 10 vuotta tunteettomuuden saavuttamiseen meni, sama aika masennuksen kanssa kamppaillessani..
En ole itkenyt vuosiin, on kuin olisi masennus imenyt kyyneleeni samalla tavalla kuin voimani ja iloni..
En ole ollut iloinen koskaan.. ehkä lapseni synnyttyä kuusi vuotta sitten, en muista..
Ei itketä, ei naurata, ei edes hymyilytä..
mulla on jotenkin päinvastoin. minulla ei pitäisi olla mitään syytä hymyillä. elämäni on todellakin päin persettä. ei kavereita (oikeastaan koskaan, ehkä joskus ala-asteella), jonkinasteinen sosiaalisten tilanteiden pelko, en tiedä tulevaisuudesta mitään, nuoruus meni perhekodeissa ja suljetuilla osastoilla, "aikuistuttuani" minusta tuli heti jonkinasteinen alkoholisti, en jaksa luetella enempää.. olen sairastanut masennusta jo monia vuosia. en luota itseeni ja siksi en yleensä luota toisiinkaan ihmisiin. psykologien masennustesteissä saan 8-9 pinnaa kymmenestä. mutta se ei estä minua nauramasta ja hymyilemästä! en ymmärrä. ehkä minulle on kehittynyt rinnakkaispersoonallisuus tai jotain vastaavaa? ehkä olen mestari huijaamaan itseäni ja tungen todellisen elämäntilanteeni syrjään tuosta vain alitajuisesti ja iloitsen elämästä? osaan myös itkeä, jopa helposti, mutta ne ovat yleensä ilon kyyneleitä. esim hyvä musiikki saa minut aika helposti "itkemään". en odota, että joku teistä ymmärtäisi mutta kunhan kerroin :)
Hienoa, että hymyilet. Minua kiinnostaisi tietää, hymyiletkö enimmäkseen itseksesi vai muille ihmisille? Entä tiedätkö, miksi hymyilet?
Itseltänikin hymy irtoaa aina silloin tällöin. Parhaiten se irtoaa turvallisessa seurassa läheisten ja ystävien kanssa. Mutta elämäni on kuitenkin kaikkea muuta kuin "pelkkää hymyä".
Olen pohtinut saman tyyppisiä asioita kuin sinäkin: eli onko minussa kaksi persoonaa, onko hymy jokin naamio tms. Toisaalta olen terveenä erittäin hymyilevä ja nauravainen, joten ehkä minulla sitten aina välillä sairaanakin ollessa on ne "valoisammat hetket".
Hymyikkään kun tavataan :)
Äitini sisko oli pahassa aviossa ja häneltä "loppui kyynelee". Kauhea elämä vei kyynelitten tulon ja muunkin tunnepuolen. Onko jollain samanlaisesta kokemuksia?
oli sama,
ajattelin,
josko se ois johtunu siitä,
ettei ole enää mitään minkä takia itkeä.
mut ku alko elämässä nähdä asioita,
joide takia täällä olla,
alko itku maittamaan.
Minua pahoinpideltiin seksuaalisesti jonka takia itkin joka päivä ja joka yö, mutta nykyään olen vain tyhjä katse silmissä, en saa kyyneltäkään enkä AITOA naurua/hymyä...Pitäisiköhän mennä lääkärissä käymään??
Kannattaa varmastikin käydä juttelemassa tosta pahoinpitelystä. Ehdottomasti.
Masennuksen alkuaikoina itkin todella paljon. Nykyään (n. 15 vuotta myöhemmin) en pysty itkemään. Masennustani on alettu hoitaa vasta reilut pari vuotta sitten, ehkä olisi syytä ollut vähän aikaisemminkin. Palautuukohan tunteet koskaan?
Minullakin on mennyt kyky itkeä. Itku kyllä kiertää kurkussa, mutta tuntuu etten enään osaa itkeä. Viimeksi itkin, kun yritin lääkkeillä päästä tästä elämästä, mutta minut löydettiin liian aikaisin. Silloin itkin. Kaikki muutkin tunteet ovat kadonneet jonnekin. Jäljelle on jäänyt väsymys. Kurjaa tällainen elämä.