Tuolla alempana jo näköjään sivuttiinkin aihetta. Silti etsin sanoja, kuinka kerron 7-vuotiaalle että olen sairastunut syöpään. Diagnoosi on itsellekin uusi. Leikkaus ( ja hoidot?) vielä edessä, mutta lapsi vaistoaa että nyt on jotain sattunut. Haluankin olla hänelle rehellinen, mutta en halua silti säikäyttää häntä.
Miten kertoa
lapselle?
9904
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Hei
Ainakin Turusta löysin sytostaasiosastolta kirjasen, jossa järkevästi kerrottiin miten on paras tuoda asia esille eri ikäisille lapsille
lapselle että äidillä on verisairaus ja sen takia äiti on joskus väsynyt ja huonovointinen. Lapsi oli tuolloin vasta neljän, hän täyttää kohta kahdeksan ja hyvin on pärjäilty.
Sairauden nimeä (leukemia) ei olla vielä kerrottu koska lapsillahan on tapana höpötellä asioista kavereilleen ja näiden vanhemmille. Eikä siinä mitään, näin asian pitää ollakin. Leukemia olisi lapsellemme vain sana sanojen joukossa, ei hän sitä varmaan säikähtäisi, mutta aikuisten reaktioita leukemia-sanaan hän saattaisi pelästyä. Siitä varmaan alkaisi varsinainen unettomien öiden kierre.
Olemme sitä mieltä että lapsi vaistoaa hyvin herkästi jos vanhemmilla on jotain jännitteitä. Jos lapselle ei kerrota mistä on kyse, hän saattaa alkaa epäillä että hän on itse tehnyt jotain väärää eikä ehkä osaa ottaa asiaa esille.
Neuvoni on siis että avoimuutta, rauhallisessa ja rakentavassa hengessä.
Miten paljon helpompaa sairastaiminen olisikaan, jos ei tarvitsisi kantaa huolta läheisten jaksamisesta...
Haluankin kertoa lapselle mahdollisimman paljon, säikäyttämättä häntä. Täytyypä etsiä tuollainen edellisen kirjoittajan mainitsema vihkonen.
nalle mukaan hoitoihin. Lapsi tosin oli 5-vuotias. Sairaudesta kerrottiin vain, se että äiti on sairastunut, se riitti lapselle. Hoidot olivat juttu sinänsä. Lapsi siis antoi nallensa minulle mukaan sädehoitoihin... siinä sitä sitten maattiin, nalle ja minä vierekkäin!
en voi muuta sanoa.
Itse kertoisin rehellisesti ja avoimesti tilanteen.
Oma versioni.
Minulla on syöpä. Sitten kertoisin missä se on ja selittäisin, että se on sellainen aika vaikea ja pitkä sairaus. Ensin minut leikataan, että se syöpä saadaan pois. Sitten saan hoitoja, joilla varmistetaan se, ettei sitä ole enää missään ja ettei se tulisi uudelleen. Ja sitten kaikki onkin ok.
En näe mitään estettä sille, etteikö tällaista voisi kertoa 7-vuotiaalle, sillä näinhän tilanne useimmiten todella on. Jos se ei sitten menekään näin, niin se on sitten uuden kertomisen paikka.
Sanoisin myös, ehkä sitten vähän myöhemmin, kun 7-vuotias kuitenkin asiaa pohtii, ja puhuu asiasta kavereiden kanssa tai koulussa, ja kuulee kavereilta tai muualta jotakin sairaudesta ja palaa aiheeseen, ettei sairaus tarkoita sitä, että kuolee, vaikka kaverit niin sanoisivatkin tai väittäisivät. Sillä se kuoleminen ei nykyaikana ole ollenkaan välttämättä totta. Tottahan hän myös seuraa tilannetta ja tekee omia johtopäätöksiä asiasta ja huomaa sen, että elämä kuitenkin jatkuu.
Minulla syöpä todettiin viisi vuotta sitten ja ainakin lapsenlapsilleni, juuri tuon ikäisille, se on ollut ihan luonnollinen juttu, sairaus siinä missä joku muukin sairaus. Oma kokemukseni on myös se, että se oli ikäänkuin pahemman luokan flunssa, joka vaati vaan vähän rajummat hoidot. Ja nyt elämä jatkuu ihan niinkuin sitä ei olisi ollutkaan. En enää itsekään oikeasti ajattele olevani syöpäpotilas, vaikka ilmeisesti olenkin sitä koko loppuelämäni, ja vaikka kontrollit jatkuvatkin. Sehän on vaan hyvä juttu, että tilannetta seurataan varmuuden vuoksi. Oikeastaan olen etuoikeutettu, kun olen tarkassa syynissä, niin ei pääse mitään yllätyksiä tulemaan.
Sinulle ja kaikille muillekin vastanneille.
Kerron lapselle ( sen verran on jo kerrottu ett' äiti on sairas) ja vastaan hänen kysymyksiinsä. Eaitaa olla niin, että äidit aliarvioivat lapsiaan...
Vaikea,asia on kerrottavaksi,kun ei oikein itsekään ymmärrä sitä.Itse otin asian puheeksi,kun olimme koko perhe syömässä saman pöydän ääressä,itku tuli ja sain olla lohduttajana.Meillä lapset ovat 5,8,13,18 vuotiaita ja jokaiselle olen yrittänyt vastata kysymyksiin,joita on vasta n.kk sen jälkeen kun kerroin alkanut putoilla.Meillä 8 vuotias kysyi ,että olenko pitkään sairas sekä hiusten lähtöönkin on jo tultu sovimme,että hän saa tulla mukaan valitsemaan peruukkia,eli elämme tämän sairauden kanssa ja päiväkerrallaan.Pähkäilin samaa kysymystä,kuin sinäkin ja lopulta olen tullut siihen tulokseen,että elämme päivänkerrallaan ja vointini mukaan.Iso apu ja kiitos ,nyt kun hoidot ovat alkaneet eli kahdenviikon välein saan ABVD-sytostaatit ,joiden jälkeen olen seuraavan viikon aika väsynyt ja olo muutenkin hontelo,annan avopuolisolleni.Joka on joutunut yksin kantamaan vastuun perheemme elatuksesta ja kodinhoidosta.Voimia sinulle ja tunnet oman lapsesi parhaiten,joten tee niinkuin vaistosi sanoo,koska on oikea aika kertoa ja mitä.Aurinkoista kesää ja älä menetä elämän haluasi,tunteet voivat ja varmasti heittelevät moneen otteeseen,itseltäni on poistunut kuoleman pelko,mutta sijalle on tullut huoli siitä miten lapset pärjäävät tässä kylmässä ja kovassa maailmassa.Tsemppiä ja Voimia sinulle sekä taaperollesi.
Hyvää kesää Sinulle!