Olen lähihoitajaksi aikanaan valmistunut, nykyään terveydenhoitajaopiskelija. Olen nauttinut työstä sekä lh:na että nyt sitten sh-harjoitteluissa.
Itse en ainakaan kaipaa lisää palkkaa. Koulutuksen myötä se nousee, enkä toki vastusta, mutta pärjäisin vähemmälläkin. Työni tein himpun yli 1400 euron peruspalkalla (valmistumisen jälkeen) ja rahan riittäminen on järjestelykysymys. Sen sijaan mielelläni panostaisin kaikilla "venytettävillä" taloudellisilla resursseilla lisätyövoimaan. En itseni takia, vaan potilaiden / asiakkaiden takia.
Kyllähän minä ehdin kotipalvelussa hoitaa insuliinin pistämiset, ruoanlaitot ja pesut. Mielenterveyspuolella potilas saatiin tarvittaessa eristettyä ja vierihoidot järjestettyä. Vuodeosastollakaan ei koskaan jäänyt potilas katetroimatta kiireen vuoksi. Kyllä minä pärjään.
Mutta pärjäävätkö ne potilaat / asiakkaat? Kun kotipalveluasiakkaan ehkä ainoa sosiaalinen kontakti on päivittäin käyvä hoitaja, eikö olisi kiva jos se hoitaja voisi oikeasti jäädä juttelemaan viideksitoista minuutiksi? Kun 14-vuotias tyttö vihaa itseään ja elämäänsä, odotetaanko että pistetään likka remmeihin, vai järjestetäänkö niin, että jollain on aikaa istua hänen vieressään ja kuunnella, vaikka sitten tunteja? Paljonko tyhjä rakko lohduttaa, jos sydäntä kourii? Yksinäisyys, ikävä, pelko.
"Pakolliset jutut" ehtii kyllä hoitaa, ehkä minä kiireestä kärsi - itse asiassa sopiva kiire pitää virkeänä. Mutta kuntouttavaan, ehkäisevään ja toimintakykyä ylläpitävään hoitotyöhön ei ole niin paljon aikaa, kun haluaisin siihen olevan. En itseni, vaan asiakkaiden / potilaiden vuoksi.
Itse en ainakaan kaipaa lisää palkkaa. Koulutuksen myötä se nousee, enkä toki vastusta, mutta pärjäisin vähemmälläkin. Työni tein himpun yli 1400 euron peruspalkalla (valmistumisen jälkeen) ja rahan riittäminen on järjestelykysymys. Sen sijaan mielelläni panostaisin kaikilla "venytettävillä" taloudellisilla resursseilla lisätyövoimaan. En itseni takia, vaan potilaiden / asiakkaiden takia.
Kyllähän minä ehdin kotipalvelussa hoitaa insuliinin pistämiset, ruoanlaitot ja pesut. Mielenterveyspuolella potilas saatiin tarvittaessa eristettyä ja vierihoidot järjestettyä. Vuodeosastollakaan ei koskaan jäänyt potilas katetroimatta kiireen vuoksi. Kyllä minä pärjään.
Mutta pärjäävätkö ne potilaat / asiakkaat? Kun kotipalveluasiakkaan ehkä ainoa sosiaalinen kontakti on päivittäin käyvä hoitaja, eikö olisi kiva jos se hoitaja voisi oikeasti jäädä juttelemaan viideksitoista minuutiksi? Kun 14-vuotias tyttö vihaa itseään ja elämäänsä, odotetaanko että pistetään likka remmeihin, vai järjestetäänkö niin, että jollain on aikaa istua hänen vieressään ja kuunnella, vaikka sitten tunteja? Paljonko tyhjä rakko lohduttaa, jos sydäntä kourii? Yksinäisyys, ikävä, pelko.
"Pakolliset jutut" ehtii kyllä hoitaa, ehkä minä kiireestä kärsi - itse asiassa sopiva kiire pitää virkeänä. Mutta kuntouttavaan, ehkäisevään ja toimintakykyä ylläpitävään hoitotyöhön ei ole niin paljon aikaa, kun haluaisin siihen olevan. En itseni, vaan asiakkaiden / potilaiden vuoksi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ja ennen kuin kukaan älähtää niin toki sain palkkaani lisät. Sehän tiedetään.
antauksellinen, teen kaiken asiakkaiden vuoksi... Miksi kunta ei tee? Kunta on vastuussa kuka ketäkin hoitaa. Minun mielestä terveydenhuoltohenkilökunta ottaa turha kirjaimellisesti kaiken. Siitä on päästävä eroon! Kunta käyttää hyväksi tunnontarkkoja ja empaattisia ihmisiä. Ei vetele enää.Eikä kannatte hyväksyä asiakkaiden parjauksia ja lähteä mukaan niihin, kun teet työsi niinkuin hyväksytty on se riittää ja omantunnonvaivat saat jättää kunnan päättäjien vaivaksi. Terveydenhuoltoalan ihmiset on liiankin hempeitä mutta kuitenkin vastuu kuuluu kunnan päättäjille!
Et ole maailman parjantaja ja kaikki voipa ihminen ja jos olet, olet itse kohta hoidossa.
Mitä minun pitäisi vielä itselleni vaatia? Ehdin tehdä työni ja syödä lounaani, saan palkkaa jolla pärjään. Minun oloni ovat ok, mutta asiakkaiden ei.
Henkilökohtaisia omantunnonvaivoja minulla ei asiasta ole, mutta ilman empatiaa elämä käy aika tyhjäksi - ammatista riippumatta.