Niin siinä sitten kävi että 2,5 vuoden suhteen jälkeen tuli ero,tänään... Jäin poikani (1v4kk) kanssa kahdestaan... Nyt on aika itkuinen olo =(
Miten te kaikki muut yh:t olette pärjänneet kun ero on tullut?
Miten te kaikki muut yh:t olette pärjänneet kun ero on tullut?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Erosin itse, omasta tahdostani, poikani isästä heinäkuussa 2001. Poika oli silloin 2.5v. Alkuun oli hankalaa, surin itse ja poika suri. Pahin aika pojalle oli ensimmäiset 2 viikkoa erilleen muuttamisesta. Itselläni kesti huomattavasti pitempään, ensimmäinen vuosi taisi mennä enemmän tai vähemmän surren. Pahimmalta tuntui, kun ex-miehellä oli lähestulkoon heti poismuuttomme jälkeen uusi naisystävä, jonka kanssa muuttivat melkein heti yhteen. Tuntui, ettei 10v suhteemme merkinnyt mitään. Nykyään olen hyvissä väleissä exän kanssa, hän tapaa poikaansa säännöllisesti.
Vaikeaa oli myös asioiden organisointi kun kaiken joutui tekemään itse, yksin. Sukulaisiani ei asu lähiseudulla joten en voi heihinkään turvautua hädän hetkellä. Mutta asiat järjestyy, hyvin nopeasti oppii hoitamaan asiat niin, että ne rullaa. Ja kaikista ihaninta minulle oli se, ettei toisen, aikuisen ihmisen, sotkuja tarvinnut enää siivota!!!
Tsemppiä, sinä selviät!
Meillä taasen 2-vuotias typsy selvisi muutosta ja uudesta tilanteesta huomattavasti paremmin kuin minä! Olin tosi surkeassa jamassa enkä olisi jaksanut ilman lasta, joka pakottaa toimimaan suht normaalisti ja jatkamaan elämistä.
Katkeruutta ja pahoinvointia lisäsi exäni uusi (vanhempi) nainen ja uusi perhe (naisen lapset). Helpompi olisi ollut kun en olisi nähnyt koko miestä enää eron jälkeen, mutta lapsen on saatava nähdä isäänsä, sitä ei voi kieltää...
Uuden elämän alkuun pääsin puoli vuotta eron jälkeen kun tapasin ihanan miehen (entistä PALJON paremman). Suhde tuntui silloin liian aikaiselta, mutta ei voinut päästää karkuunkaan kun löysin kunnon miehen. Ja hän ymmärsi sekalaiset tunteeni...
Nyt olen jo päässyt eron ja epäonnistuneen suhteen yli ja olen onnellisempi tässä uudessa suhteessa! "Avioero" tuntuu pahalta, mutta ilman sitä en olisi nyt tässä näin onnellisena vaan ehkä huonossa suhteessa, jossa kärsii myös lapsi...
Erosta selviää... Siihen menee aikaa... Mutta selviää... Ja yksinhuoltajuuden monet kriisit kestää kun ajattelee kuinka kauheata olisi, jos ei saisikaan olla lapsensa kanssa koko ajan ja nähdä lapsen kasvavan ja kehittyvän!
erosin kaksi vuotta sitten ja kyllä siinä aikaa kului ennenkuin siitä yli pääsin...
Me erosimme ns. sovinnossa... ei riitaa ei uusia suhteita... mies vain halusi itsenäistyä??
Puolen vuoden kuluttua jo hänellä uusi avoliitto ja uuden vaimon lapset :)se itsenäistymisestä :))
Poikaamme hän tapaa epäsäännöllisimmän epäsäännöllisesti, poika nyt kolme.
Mutta ainoa asia mikä auttaa unohtamaan ikävän ja ikävät asiat on aika..
Ja yritä mahdollisimman paljon liikkua siellä missä on ihmisiä ja tapahtumia..
Koita jaksaa touhuta lapsen kanssa...vaikka se ei aina helpolta tunnu..
Jos sulla on kavereita joille voit puhua, puhu heille niin paljon että olet varmasti saanut kaiken pahan olon ulos...
Vaikka susta tuntuis ettet mistään muusta puhukkaan niin jatka silti jos siltä tuntuu...
Jos et pysty puhumaan niin kirjoita.. sekin helpottaa..
Kyllä sinäkin selviät siitä :)
Ja uskoisin että täältäkin löytyy paljon kannustajia...
Mä jäin miehenä entiseen kotiimme yhdessä lasten kanssa,kun exällä alkoi "menohalut" vaivata keväällä 4v sitten.
Ei ollut helppo olla lasten kanssa yksikseen,yhdessä koettiin surut ja myös pienet ilotkin.Vuoden sitä kesti,mut aika paransi haavat.
Exä löysi jo viikon päästä erosta hyvän ja kultaisen miehen ja siitä asti niitä riitti vuodeksi,tasaisin väliajoin vaihtuen tosin.Jos vain voit olla yksin hetken,elä sukella heti uuteen suhteeseen,se ei ehkä ole viisain konsti helpottaa oloaan.Kun surut on surtu rauhassa,on paljon helpompaa aloittaa suunnitella uutta suhdetta,jos on sen tarpeessa.Itke vain niin paljon kuin voit,mutta muista kuitenkin syödä..moni laihtuu erotessa ja surressa.Ja sitten menee kaikinpuolin huonoon kuntoon ja masentuu entistä enemmän.Voin vakuuttaa että aika haavat parantaa.Elä suotta rupea exääsi haukkumaan ja solvaan,luulen että hällä vielä vaikeammat oltavat tiedossa kuin sulla.Koita saada nyt virastoasiat toimitettua,sulle kuuluu korotettu lapsilisä ja elatusmaksut ja muista myös hakea uutta asumistukea!!Ne ikäviä käytännön asioita,mutta niidenkin alta pois hoitaminen antaa sulle voimia lisää..tiedän kokemuksesta!
Terv: Tänään jo onnellinen yh-isä:))
mutta kyllä se elämäsi asettuu taas uomiinsa.
Aika äkkiä aloitte tekemään lasta seurustelun alettua?
Kannattaisi ehkä tutustua toiseen paremmin ennenkuin tekee noinkin isoja päätöksiä.
Hssu kommenttisi: aika äkkiä aloitte tekemään lasta seurustelun alettua? ... ?? Kommentoin sitä, vaikka et sitä "tuomitsevasti" sanonutkaan, mutta sanoitpa kuitenkin:
Jokainen tekee elämässään ratkaisut sen hetkisen elämäntilanteen mukaan sillä ymmärräyksellä mikä silloin on, esim. luottamus siihen että suhde kestää tai että parempi vaihtoehto on abortti tai sitten lapsi..
Jälkiviisastelu ei koskaan auta, se ei muuta vallitsevaa olotilaa.
Suhteen keston = pysyvyyden kannalta ei ole mitään merkitystä sillä, miten pian suhteen aloittamisesta lapset on tehty, ollaanko naimisissa vai ei..
Jos toinen haluaa erota, silloin ei asialle voi mitään vaikka itse muuta haluaisikin. Yksinhän ei parisuhdetta voi rakentaa.
mutta suhteen keston merkitys on kyllä tärkeä pointti. Itsekin tehtiin vanhin "liian" aikaisin suhteen aloittamisesta. Taisi olla puoli vuotta. Itsestä vain tuntui ettei vielä tuntenut toistakaan, niin sitten olikin jo lapsi tulossa. Siinä äkkiä jää siihen aikuiseen tutustumatta ja toinen vetää väärät johtopäätökset.
Jää seurustelulle liian vähän aikaa. Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan?
Neljän pojan isänä pidän lapsia onnistuneen parisuhteen hedelminä. Olen itsekkin eronnut joskus aikoinaan, ja siitä suhteesta jäi minullekin "viikonloppu" isän rooli. Miehet varsinkin on usein aika kypsymättömiä kantamaan vastuunsa tekemisistään, tosin viimeaikoina tilanne on tasoittunut:(
No joka tapauksessa jaksamisia teille kaikille. Kesällä kaikki on helpompaa.
En ole aiemmin tänne kirjoittanut, mutta nyt oli pakko. Kirjoitat "suhteen keston=pysyvyyden kannalta ei ole mitään merkitystä sillä, miten pian suhteen aloittamisesta on tehty lapset..."
Tämä ei pidä paikkaansa, on olemassa tutkimusta asiasta. Parisuhde joutuu AINA kovalle koetukselle vauvan tulon jälkeen. Jos on kyseessä nuori ja kovasti vähän aikaa yhdessä ollut pari, seuraukset ovat useammin kuin usein yllättäviä, ja ero on helposti haarukassa.
Jälkiviisaus ei auta, mutta hyvin suunniteltu ON puoliksi tehty.
Yksin ei voi parisuhdetta aloittaa, mutta on "tyhmänrohkeaa" leikkiä tulevan lapsensa perheellä ja pitää kiirettä tutustumatta ensin kunnolla partneriin. Jos jotain "rakennetaan", siihen pitää varata aikaa ja aikaa ja aikaa.
lisäisin hienoon kirjoitukseesi, että kiireellä tehty helposti luhistuu. Eikä kiireellä tehdäkään kuin kusipäisiä kakaroita, sanoo vanha viidakon sanonta.
Vaikka täällä aina sanotaan, ettei yksinhuoltajuus ole oma vika vaan ukko lähti ja noin, niin minusta ei parisuhteen kyseessä ollessa voi syyttää sen purkaantumisesta vain toista osapuolta. Kuolema on eri juttu.
Lasten hankinta PITÄISI olla myös yhteinen asia. Ei niin, että vaimo vaatii ja mies suostuu suuremman riidan välttääkseen. Se ei nimittäin ole oikea syy hankkia lapsia.
Jos lapsi on näin saanut alkunsa ja tämä nainen jää yksinhuoltajaksi, se on mielestäni hänen oma syynsä. Vaikka sittemmin olisi mies livistänyt.
Nämä ovat intiimejä asioita, eikä kukaan meistä tiedä toistensa juttuja, mutta jokainen voi ajatella itse tykönään, aiheutinko minä eron? Se auttaa seuraavaa kertaa silmälläpitäen.
Joo ei olisi nähtävästi pitäny edes kirjoittaa tuota minu ensimmäistä viestiä kun teistä jotkut eivät ole saaneet aikaiseksi mitään muuta kuin ´"väittelyä"... valaistaan teitä sen verran että lapseni oli minun ja exäni yhteinen päätös... Ero oli kummankin vikaa ei vain toisen... Joku teistä muistaakseni sanoi näin: "kiireellä tehty helposti luhistuu. Eikä kiireellä tehdäkään kuin kusipäisiä kakaroita, sanoo vanha viidakon sanonta"...Kiva tietää että ihana lapseni on mukamas kusipää kakara...??? Hei haloo??? Toivottavasti sinulle ei ole lapsia jos noin voit sanoa lapsista! Kyllä jotkut suhteet joissa on edetty nopeasti voi onnistua, eli ei pidä yleistää! No minä yritän täällä jatkaa elämääni välittämättä joittekin puheista... Kiitos niille jotka vastasivat minulle asiallisesti....
suurempi mahdollisuus on epäonnistua kuin onnistua, jos puolisot tuntevat toisensa huonosti! En ymmärrä mikä kiire? Minne olette menossa? Eikö lapsenkin kannalta olisi parempi molemmat vanhemmat? Kun valitsee kiireellä ja varhain, saa kauan katua.
Ja sitä paitsi, EN puhunut SINUN lapsestasi!
Jonain päivänä tulee sinustakin "surullinen" niin vanha, että pystyt objektiivisesti katsomaan nuoruutesi virheitäsi, ymmärtämällä ne, ottamatta kauheeta pulttia niistä. Mutta sen aika ei vielä ole. Ja sinä päivänä kun on, on onnellisemman loppuelämäsi ensimmäinen päivä.
Ja kukakohan sanoi että tunnemme toisemme huonosti??? Ja kuka sanoi että olen ottanut hirveät pultit??? Kai minä nyt saan olla hieman surullinen tapahtuneesta??? Alunperin kysyin vaan että miten muut ovat pärjänneet kun ero on tullut!!! Olet tainnut eksyä ohi aiheen!
Ihmisillä on ihme vimma analysoida ja moralisoida toisia edes tuntematta näitä tai näiden asioita!
Jatka sinä vain elämääsi välittämättä noiden "vanhojen ja niin viisaiden" kommenteista!
Joillakin ei näköjään ole muuta takemistä kuin masentaa toisia...
Poppaskonsteja surun lievittämiseen ei löydy. Suru on käytävä läpi ja se vie aina aikaa. Uskon kuitenkin että rukous auttaa! Minua ainakin on auttanut! Et ole surussasi yksin, vaan Jumala on kanssasi, jos vain Häneltä apua pyydät.
Voimia ja siunausta sinulle (ja lapsellesi)!
Kiitos Sinna viestistäsi! Kyllä mä tästä ylös vielä nousen ja jatkan elämääni, tosin ilman jumalaa kun en siihen usko... Mutta kiitos silti!
tajua, että ootte itse laittaneet itsenne tähän "läpeen"? Masentukaa, rukoilkaa, itkekää, haukkukaa vanhempia ja viisaampia, mutta syy tapahtuneeseen on omassa navassa, tai sen alapuolella. Jos sinullakin kaikki olisi ollut ideaalia, eroa ei olisi tullut! Miksi tyytyä vähempään ja toiseksi parhaaseen, kun voi saada kaiken ja vain parasta!
Ps. Mitä Jumala onkaan sanonut avioerosta ja vanhempien kunnioittamisesta?
teistä jaksaa sääliä ja auttaa krapulaista? Itseaiheutettua samalla tavalla! "Hauskaa oli niin kauan kuin piisas, mutta säälikää nyt mua, kun mä oon jääny yksinhuoltajaks, nyyh..."
Ja kukakohan taas sanoi että tämä on kokonaan itseaiheutettua...??? Mä en pyytänyt sääliä! Kysyin edelleenkin miten muut ovat pärjänneet? Eikö täällä muka saa enää kysyä miten muilla on mennyt???
Käy vaan raivostuttaa tuollaiset ihmiset jotka arvostelvat ja haukkkuvat vaikka eivät tiedä miten asiat oikeasti on...!!!
Huonosti menee!
Jos suhde menee päin helvettiä, yleensä menee kaikki muukin. Sen näistä vastauksista voi lukea rivien välistä.
Yh:na olo ei todellakaan ole mikään tavoittelemisen arvoinen asia.
Useimmat päätyvät kiertopalkinnoiksi, ja lapset voivat huonosti, vaikka kuinka itselleen muuta vakuuttaisi!
sinulle.
Itse olen eroamassa miehestäni ja minustakin on tulossa yksinhuoltaja.
Ja olen aivan kauhuissani tulevaisuuden suhteen. Täytyy mennä nyt vain päivä kerrallaan ja katsoa josko jotain hyvää tulee uutena päivänä.
Vielä on uskoa paremmasta huomisesta.
Itku vie aina osan surusta ja tuskasta pois, joten antaa itkun tulla.
Ja toivottavasti sinulla on ystäviä ja sukulaisia jotka tukevat sinua.
Toivon todellakin sinulle paljon voimia.
Luulen tietäväni miltä sinusta tuntuu.
Tsemmpiä!!!
Itse erosin kymmenkunta vuotta sitten ja muistan vieläkin pelon ja kivun ,joka asiaan liittyi.Ota nyt päivä kerrallaan,hoida käytännön asiat pikkuhiljaa kuntoon.Kun olet tuon puolen saanut järjestettyä,huomaat ,että elämä lähtee pikkuhiljaa sujumaan.Sinä olet onnekas,kun sinulla on lapsi ja hänen takiaan toivut masennuksesta paljon nopeammin,koska sinun on pakko hoitaa päivittäiset kotiasiat,etkä voi "surra" lapsen nähden niin paljon.Aika parantaa haavoja!Muista myös,että katkeruus ei auta.Anna itsellesi ja entisellesi ajatuksissasi kaikki virheet anteeksi.Itse päätin jo heti eron jälkeen,että lapsille en alennu ex-miestäni moittimaan,vaan sallin heidän kunnioittaa ja rakastaa isäänsä niinkuin ennenkin.Vuosien kuluttua,niin hullulta kuin se tuntuukin,saatat olla vielä "kiitollinen" tästä kovasta kokemuksesta,koska kuitenkin se on ihmisen elämän kannalta hyvin kasvattava kokemus,joskin kivulias.Tänään olen itse ainakin tavallaan kiitollinen siitä,että olen noinkin vaikean asian joutunut läpikäymään;asiat eivät ole minulle niin musta-valkoisia,empatiakykyni on varmaan lisääntynyt,samoin luottamus siihen,että pärjään vaikeinakin aikoina jne..
Vaikka nyt olet masentunut;katso kuitenkin kevätaurinko paistaa ja pohjalta on suunta vain ylöspäin!Voimia sinulle...