mistä johtuu niin sanotut "unihalvaukset"? ja
miten niiden tulon vois estää? herään joskus
aamuisin puolihereille ja huomaan etten pysty
liikuttamaan itseäni enkä pysty avaamaan suutani
mutta se menee ohi noin 10 sekunnissa.. tunne on
hirveä.. nykyään saan yhä useammin näitä
kohtauksia.. liittyykö jotenkin stressiin?
miten niiden tulon vois estää? herään joskus
aamuisin puolihereille ja huomaan etten pysty
liikuttamaan itseäni enkä pysty avaamaan suutani
mutta se menee ohi noin 10 sekunnissa.. tunne on
hirveä.. nykyään saan yhä useammin näitä
kohtauksia.. liittyykö jotenkin stressiin?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Minulla on aina ollut näitä 'unihalvauksia'.
Niitä ei kannata pelätä, mutta ei niihin kannata
erityisemmin 'keskittyäkään'.
Tuossa 'välitilassa' aivojen eri osat ovat hieman
epäsynkroniassa, osa on 'unessa', osa hereillä.
Olen myös kokenut 'ruumiistairtoamisia' ja
valveunipainajaisia tuossa tilassa. Kun pakotin
itseäni liikkeelle lähti minusta 'varjominä',
hullua on, että se tuntuu todelliselta. Samoin
valveuni on pelottava juuri siksi, että se tuntuu
niin todelliselta - ja joskus on käynyt niin,
että jokin vanha muisto jostakin hirvittävän
kaukaa on noussut nykyisyyteen. Esimerkiksi,
että 'joku panee käden otsalleni', tai 'joku
nostaa minua selänpuolelta kainaloista ylöspäin',
tai 'joku on aivan kiinni minussa selkäni
takana'.. Äitihän se oli silloin ennen.. Mutta
tietoisuus ja kokemus eivät heti yhdisty
normaalilla tavalla ja harhaan menee, jos alkaa
näitä outoja tuntemuksia tulkita
liiaksi. 'Ruumiistairtoamista' pelkäsin ennen,
mutta sitten lakkasin pelkäämästä ne olivat
lopulta aika 'hauskoja'..hm..aina kyllä kävi
mielessä, että entä jos tähän tilaan, en saa
suutani auki, ei sanan sanaa tule suusta..
Joitakin varhaisen lapsuuden 'kauhutunnelmia' en
kyllä kaipaa! Noihin unihalvaustilaan liittyy
useimmiten erikoinen suriseva moninkertainen
ääniaistimus.. Nykyisin niitä on harvemmin,
nuorena, jostakin 13-14-vuotiaasta eteenpäin
niitä on ollut.. Ne tuntuivat aluksi minustakin
tosihirveiltä!
Minullekin tila on tuttu, tosin vain kerran
tai pari olen sellaisen kokenut. Pidin sitä tosi
kummallisena, mutta en pelottavana. Olin ehkä
jotenkin poikkeuksellisen uupunut. En vain saanut
itseäni hereille ja liikkeelle. Edellinen vastaaja
antoi minusta paljon hyvää tietoa asiasta. Voin
hyvin uskoa hänen selityksensä. Itse olen
ajatellut niin, että koska olen muuten terve eikä
valveilla ollessa ole mitään käsittämättömiä
oireita, niin otan nämäkin kokemukset vastaan
tyynenä.
Aivothan lukitsevat liikekeskuksen nukkuessa.
Unissakävelijöillä tämä lukitus ei jostain syystä
toimi kunnolla ja he todella "elävät" unensa.
(Ainakin meitä muita enemmän;) No, joskus
herätessä aivoilla kestää hetken tajuta, että
olemme jo hereillä ja ne pitävät liikekeskuksen
lukittuna.
Koska aivot eivät tässä tapauksessa ole
tajunneet, että olemme hereillä, ne saattavat myös
sotkea unikuvia tosielämään. Kaikki ruumiista
irtautumiset ja demonien pelkäämiset ovat vain
unen ja toden rajamaata, kun aivot eivät vielä ole
lopettaneet uneksimista, vaikka olemmekin jo
hereillä.
Tiedättehän, kun joskus syvään uneen vajotessa
herääkin siihen, että pelkää vaikka tippuvansa ja
potkaisee ihan oikeasti. Silloin aivot eivät ole
vielä lukinneet liikekeskusta- ovat tavallaan
jäljessä- ja näin heräämme potkaisuun.
Ihan totta, näinhän se on. Ihmisten olisi hyvä
ymmärtää näitä asioita fysiologiselta kannalta,
eikä alkaa tulkita niitä 'todellisiksi'. Koin
keväällä aika pelottavan tuntemuksen ja jos
olisin ollut 'uskovainen', en tiedä...mitenkähän
olisin kokemuksen tulkinnut. Heräsin
aamuyöstä 'halvaukseen'. Tunsin itseni omituisen
painavaksi eikä minulla ollut mitään tajua eri
suunnista. Ykskaks koin kuin 'mäjäyksen' ja
tunsin roikkuvani 'seinässä' (tietenkin vuoteeni
pohja), en päässyt irti! Sitten peitto tuntui
myös oudolta (en ajatellut, että se oli vain
peitto), se tuntui tarttuneen minuun kiinni niin
kuin elävä olento, inhottava ja käsittämätön.
Sitten aistin huoneessa käyvän ilmavirran,
voimakkaasti senkin. Se viuhahti kuin mikäkin
olento läpi huoneen, kammotti niin, että
olin 'entistä' halvautuneempi.. Kun havahduin,
olin jonkin aikaa aika kahuissani, entä jos tila
joskus jäisi pysyväksi (nyt se keski varmaankin
vain muutaman sekunnin ajan). Oli niin kuin
olisin aistinut jotakin todella PAHAA lähelläni,
elävää..huh. Ihmisen mieli ja tajunta voivat
meitä hämätä pahan kerran.. No, nousin ylös ja
tuhahdin:Ja minähän mihinkään pahulaisiin usko!
Aistit vain vähän klenkkaavat unen ja valveen
rajamailla..
Samantyyppisen kokemuksen jälkeen otin selvää
asiasta. Ei iske usko eikä uskonpuutekaan, kun
tietää asioista! Tuskan lisäksi tieto saattaa
joskus lisätä myös mielenrauhaa;)
Olen minäkin kerran kokenut jotain tuollaista.
Olin nukahtamaisillani ja yhtäkkiä heräsin. Ihan
kuin joku tai jokin olisi nostanut patjaani
jalkopäästä ja tiputtanut sen sitten vauhdilla
alas! Säikähdin kamalasti enkä meinannut enää
saada unta. Toisinaan olen puoliksi unissani
avannut silmiäni ja "nähnyt" huoneessani enkelin.
Myös tuo peittojuttu on tuttua. Tuntuu kuin se
olisi hirveän painava ja paksu, kiinni minussa
enkä saa sitä nostettua irti. Joskus taas tuntuu
kuin minulla olisi tosi kireä hame päälläni ja se
ahdistaa.
Minusta on ihmeellistä, että ihminen voi kokea
näitä äärimmäisiä tuntemuksia, vaikka 'mitään' ei
oikeasti tapahdukaan. Tunne, joka valtaa mielen,
on kuitenkin todellinen. Ajattelen - en tiedä
olenko oikeassa - että ihmisellä voi olla
muistikuvia tilanteista varhaisesta lapsuudesta,
sen joistakin hetkistä, jolloin silloinkaan ei
ollut täysin valveilla. Ja eihän aivan pienellä
lapsella ole edes mahdollisuutta saada selville
ja ymmärtää, mitä 'todella tapahtuu', kun
jokin 'häiritsee' unta (äiti tai joku siirtelee
peittoa, oikaisee lakanaa ym ym) Lapselle voi
jäädä muistoksi vain tuo 'outo' tunne, ihana tai
pelottava, jonka 'syytä' ei tiedä.
11-vuotiaana olin vähän aikaa poissa kotoa ja
silloin sattui käsiini erikoinen kirja, (Lobsang
Rampa, Kolmas silmä, tiibettiläistä
uskomusperinnettä, fiktioita).. Aloin hirveästi
pelätä öisin, että 'hopealankani katkeaa', enkä
enää koskaan näe äitiä.. Myöhemmin ymmärsin
asioita paremmin ja tuo kirjakin joutui arvoonsa,
se on kuulema 'ihan soopaa'.. ei mitään 'oikeaa
tiibettiläistä'.
Mutta on ihmisiä, jotka ovat vakuuttuneita siitä,
että ovat kohdanneet enkelin. En väitä vastaan
koskaan! :) En usko että ihana kokemus mitenkään
voi vahingoitta ketään..
Kyllä, ei kannata sulkea itseään siltä
mahdollisuudelta, Ninni.
Tämä arki on ihmeitä täynnä...
Niin, ei keneltäkään, ei edes itseltä. :)
Joo mulla on ollut noita jo vuosia. Ne on
loppujen lopuksi aika siistejä kun uskaltaa...
Kun se tila tulee päälle niin lähtee leijailemaan
vaan ympäri kämppää tai menee pihalle tai jotain,
mutta jos oikeasti yrittää liikuttaa jotain
ruummiinosaa niin eihän se liiku. Hyvä taktiikka
on, siis jos haluaa tuon "unihalvauksen" pois,
niin puistelee vain itseää täydelläteholla jonkin
aikaa... se on hienon näköinen kun katsoo vaikka
omaa kättä se on semmonen läpinäkyvä sininen tai
jotain...
Joskus saattaa kuulla aivan korvien läheltä
erittäin isolla volyymillä musiikkia. Enkä
varmasti pystyisi normaalissa tilassa muistamaan
niiden biisijen sanoja jotka päässäni soi mutta
kummasti ne sillä soi.
Ja joskus kuuluu vain surinaa ja joskus jopa joku
saattaa huutaa.
Ennen puistelin itseni vain hereille mutta
nykyään yritän kokeilla jotain uutta, hyppään
ikkunasta ulos tai vastaavaa...
Liikkuminen kyllä on aika hämärää puuhaa...
Joo eipä mulla muuta =o)