Olen aivan ymmälläni poikani käytöksestä. Hän on kohta 7-vuotias ja perheemme esikoinen. Ongelmana on se, että hän jatkuvasti kiusaa pikkusiskojaan tai tahallaan ärsyttää meitä vanhempia ("hyppii silmille", raivoaa, uhkailee jne.). Olen yrittänyt keskustella hänen kanssaan ihan rauhassa kaksistaan, mutta siitä ei ole ollut mitään apua. Tuntuu, ettei hän edes kuuntele. Hän ei reagoi millään tavalla eikä osoita minkäänlaista katumista. Hän vahingoittaa siskojaan joskus tahallaan, joskus tahattomasti. (esim. heittelee tavaroilla, sekoittaa leikkejä, härnää, kunnes saa toiset raivon partaalle.)
Olemme yrittäneet antaa hänelle aikaa ja huomiota, mutta mikään ei tunnu auttavan. Kun hänelle yrittää selittää, miksi jotakin asiaa ei saa tehdä tai mitä siitä seuraa, niin hänestä ei ota selvää, ymmärtääkö hän edes asiaa. Toisaalta, kun hänelle kunnolla suuttuu, hän itkee hillittömästi.
Tilanne tuntuu toivottomalta, kun mikään ei auta.
Pelkään myös, että joskus vielä siskoille käy huonosti. "Läheltä piti"-tilanteita on ollut jo useita.
Hyviä neuvoja (asiallisia) tarvittaisiin, KIITOS !
Olemme yrittäneet antaa hänelle aikaa ja huomiota, mutta mikään ei tunnu auttavan. Kun hänelle yrittää selittää, miksi jotakin asiaa ei saa tehdä tai mitä siitä seuraa, niin hänestä ei ota selvää, ymmärtääkö hän edes asiaa. Toisaalta, kun hänelle kunnolla suuttuu, hän itkee hillittömästi.
Tilanne tuntuu toivottomalta, kun mikään ei auta.
Pelkään myös, että joskus vielä siskoille käy huonosti. "Läheltä piti"-tilanteita on ollut jo useita.
Hyviä neuvoja (asiallisia) tarvittaisiin, KIITOS !
Vastaukset 10
Vanhimmat
Otapa pikaisesti yhteyttä perheneuvolaan ja varaa sieltä keskusteluaika. Siellä on asiantuntijoita neuvomaan ja ohjaamaan sinua kaikissa lapsen kasvuun liittyvissä ongelma-asioissa. Siellä asiantuntijat myös selvittävät, että pojalla on kaikki kunnossa.
Jaksamista!
kuulostaa osaksi siltä, että käytös kuuluu ikään, mutta hän on erittäin mustasukkainen sisaruksistaan.
huomiota hän tarvitsee ja paljon, siksi hän reagoi noin, koska hän kokee pienemmät uhkaksi itselleen.
keksikää hänelle VAIN hänelle jokin oma harrastus, johon jompikumpi vanhemmista osallistuu hänen kanssaan. esim isänsä voisi viedä häntä tai tehdä jotain vain hänen kanssaan (piirtämistä, muovailemista, luistelua, pallonpotkimista..yms.aivan tavallista) syliä ja paljon paljon kuuntelemista.
koitappa asennetta, että alat kehua häntä muiden sisarusten kuullen. "noin iso veikka osaa tehdä" ja "isoveikka onkin reipas" etsi ne hyvät puolet lapsestasi ja tartu niihin. kannustaminen on aina parempi jos sitä jostain edes pikkaisen löytyy (aihetta siihen siis)
rajat pitää olla selvät, niistä ei saa livetä, eikä antaa hyppiä silmille. kyllä tuon ikäisen tulisi osata kuunnella, se on aikuisen tehtävä saada hänet kuuntelemaan. teidän täytyy saada kontakti lapseen-jollain keinolla.
meillä oli aikanaan tyttö samoissa ijissä samanlainen, saimme tytön rauhoittumaan kun veimme hänet ratsastustunneille, ja lisäksi hänen mummonsa oli hyvin paljon mukana tässä "hoidossa" eli otti vain tämän lapsen luokseen esim yökylään ja tyttö sai tarvitsemaansa huomiota myös sitä kautta.
hän tunnusti itse, että hän oli vaan niin kateellinen ja mustasukkainen pienimmille sisaruksilleen. aikansa kutakin ja nyt kaikki on ok.
voimia jaksamiseen, oikeesti kantsii hakea apua jos ette pärjää, ammattilaiset osaa kuitenkin ottaa asiaan kantaa ja ehkä keksiivät jotain tosi tehokasta!
Samoja asioita olen ajatellut itsekin. Pojalla on ollut koko talven ihan oma harrastus, jossa on saanut isän kanssa kaksistaan käydä. Siitä on ollut kuitenkin vain hetkellinen apu.
Toivoisin, että meilläkin olisi joku mummi, pappa tai täti, joka voisi ottaa pojan joskus hetkeksi.
Valitettavasti meillä ei sellaisia ole lähipiirissä. Se lieneekin osasyynä tähän ongelmaan. Kun molemmat vanhemmat käy töissä, eikä hoitoapua ole saatavilla, ei millään ehdi antamaan jokaiselle lapselle tarpeeksi henkilökohtaista huomiota. Itsekin on välillä niin loppu. Syliin olen lapsiani aina ottanut, kun he sitä ovat halunneet.
varmasti hankalaa, tiedän kokemuksesta. Olen itse tälläkin palstalla aikoinani kysellyt neuvoa raivoavalle ekaluokkalaiselleni. Vastaukseksi sain vain tyypillisiä "Pitäkää pojalle kuri, vaikka vitsan avulla!" Ei paljon auttanut tilannetta..."
Omalla pojallani kyseiset asiat helpottuivat, kun alkoi selvitä, että häntä kiusataan koulussa!
Olisiko mahdollista, että teidän pojallanne olisi jotakin samanlaista taustalla?
Oma poikani ei osannut kertoa tilannetta, sillä kiusaaminen oli sen verran "hienovaraista". Häntä ei otettu esim. poikaporukkaan ja jätettiin yhtäkkiä porukan ulkopuolelle. (ei tavallista pojilla!).
Onneksi asiat selvisivät ja pojallani menee nykyisin hyvin....
mulla on vähän usko mennyt noihin ammattiauttajiin. Nyt 14v.poikani (vanhin kolmesta) on juostu KasPerista 9v. sitten alkanutta juoksua lasten psyk.plk, terapiat, omat ja yhteiset harrastukset, ja edelleen tilanne on sama kuin tämän keskustelun aloittaneella seitsen vuotiaalla. Yleensä paikassa kuin paikassa tarinoinnit alkaa kysymyksellä, että mites te nyt jaksatte. Ehkä apu on ollut siinä, että on voinut sanoa ääneen, että hät'hätään ollaan jaksettu. Mitään käänteentekevää ei vielä ole löytynyt.
Mitä isommaksi poika tulee, sen rajummaksi muuttuu puuskat. Pahimmalta tuntuu pienempien vuoksi,heillä on ollut kestämistä. Läheltäpiti tilanteet on muuttuneet vaarallisemmiksi, lapsi kuin kavalammaksi kiusanteossaan. Raskasta ! Minäkään en kaipaa mitään rikkiviisaita ehdotuksia kuinka lapsen päänsisus saadaan kuntoon. Kertokoon se kuka itse on tällaisen käynyt läpi. Kertokoon edes sen, miten hyväksyä se, ettei lapsesta ehkä koskaan tule itsestään ja muista vastuuta kantavaa aikuista.
se on päässä vika ,voipi olla ylivilkkautta,adhd,ota selvää..
Sama juttu vanhemman pojan kanssa, veikkaisin että ikään kuuluvaa, koulu alkanut ja iso pitäisi olla ja silti haluttaisi olla myös vielä se pikkupoika joka sai konttailla autojen kanssa lattialla. Vielä kun nuorempi veli niin mustasukkaiseksihan se vetää.
Yhteistä tekemistä ja harrastuksia kehtittäkää. Vanhempien käytös heijastuu myös lapseen joten tarkatkaa ettei oma käytös puolisoa kohtaan ole välinpitämätöntä...
Kävin itsekin perheneuvolassa esikoiseni kanssa, hän oli n. 10 v ja keskittymiskyvyssä oli ongelmia niin koulussa kuin kotonakin ja samoin tottelemisessa, jokainen asia piti vänkyttää ja uhamata ihan vaan huvin vuoksi kunnes itse oli raivon partaalla.
Lapsi kiukutteli käynneistä. Paikan päällä oli ok, heti kun ovi meni kiinni alkoi huuto pitkin katua: itsehän sä mut tänne raahasit, mä inhoon niitä lässyn-lässyn-tätejä, mä haluun ... ostaa ja ostaa ja rahaa ja rahaa. Minulla ei siis ollut tarjota lapselle riittävästi sitä, mitä hän tarvitsi: rahaa, jolla voisi ostella mitä huvittaa ja käydä hampurilaisella milloin huvittaa.
Yhteinen tekeminen ei lasta kiinnostanut. Yritettiin kyllä. Ja sitä oli aiemminkin ollut. Nyt hän halusi rahaa, että pääsee kavereiden kanssa yhteiseen tekemiseen mäkkäriin.
Yhteenveto lastenneuvolasta: lapsi on saanut paljon hyvää, lapsi on aivan.. ihan.. keskitasoinen älykkuudeltään, onko suvussa ylivilkkautta?
Me molemmat henkäsimme: ei!, vaikka kumpikin ajatteli heti lapsen isää ja isän äitiä. Mitä sitten, jos olisimme tunnustaneet? Eihän nytkään lapsen ylivilkkaudelle saatu mitään konkreettista aikaiseksi, neuvot ja ohjeet eivät toimineet käytönnössä meillä.
On rakasta olla sellainen "hankalan", tai "vaativan" lapsen vanhepi, sillä syyllistetään helposti: et ole antanut tarpeeksi aikaa ja huomiota, et kiitä ja kehu riittävästi. ym. vaikka itse tietää mikä on totuus, mutta kun neuvojat sen enempää kuin ammattiauttajatkaan eivät näe arkitilanteita.
Miksi me vanhemmat pelätään niin kauheasti syyllistämistä? Kun jatkuvasti kuulee lauseen "nyt meitä taas syyllistetään", ts vaaditaan kantamaan vastuu. Syitähän etsitään siksi, että ne voitaisiin poistaa eli saada tilanne muuttumaan paremmaksi. Eikö ensimmäisen askeleen pitäisi tulla juuri aikuisilta, etsiä jutut joissa on toiminut väärin, jotta voisi itse muuttua.
Niin mielellään selitetään kaikki ongelmat lapsesta itsestä johtuvaksi, lasta syyllistäen aikuisen puolustaessa itseään, ja silloinhan aikuinen kieltäytyy itse yrittämästä mitään.
Jos ongelman syyksi nimetään lapsen ylivilkkaus, niin joku syyhän siihenkin on. Ylivilkkaus on yleensä sitä, että lapsella on paha olla, häntä on käsitelty väärin, eikä lapsella ole muuta keinoa puolustautua. Se voi kulkea suvussa, koska sukupolvet toisensa jälkeen toistavat käytöksessään kotona oppimiaan virheitä. Jos ylivilkkaus on synnynnäinen luonteenominaisuus, lapsi voi silti olla kiltti ja yhteistyöhaluinen, kovassa vauhdissa vaan.
Joskus omankin heikkouden ja syyllisyyden myöntäminen, ja toki nöyrtyminen samalla, voi olla avain eteenpäin...
Minusta tuntuu, että poika hakee huomiota ja kokee että siskoja rakastetaan enemmän kuin häntä.
Esikoinen helposti joutuu olemaan "iso" vähän liian aikaisin ja tarvitsisi vielä aikaa olla "pieni", jota hellitään ja autetaan, eikä tarvitsisi vielä osata ja pärjätä kaikessa siskoja paremmin. Ehdotan, että välillä poikaa voisi auttaa vaikkei ihan tarvitsikaan, esim pukemisessa, askarteluissa ym.. "Lapsellinen" leikkiminen myös rauhottaa vaativampien pelien tai muun "kehittävän" vastapainoksi, joita ehkä päiväkodissa tuon ikäisille tarjotaan.
Aggressiivisuus saattaa tulla myös tunteesta ettei pysty siihen mitä häneltä odotetaan, että ei ole tarpeeksi hyvä ja osaava. Epävarmuus itsestä kätkeytyy usein vaikean käytöksen taakse.
Olisiko päiväkodissa tai koulussa tullut epäonnistumisen kokemuksia, jotka näin purkautuvat?
Levottomuuden takanahan voi olla joskus myös ns miniaivovaurio, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa sitä etteikö lapsesta tulisi yhtä tasapainoinen kuin muista. Tiedän hyvin käyttäytyviä ja positiivisia mbd-nuoria. Tieto mahd. diagnoosista voisi kuitenkin auttaa kouluvaikeuksissa ja vanhempia kärsivällisemmiksi, mitä sellainen lapsi erityisesti tarvitsee.