Hei,
Olen 16-vuotias tyttö ja minua mietityttää oma itseni. Kyse on tästä:
Toissa kesänä ilman mitään syytä yhtäkkiä vain "romahdin". En ollut enää se iloinen ja ulospäinsuuntautuneena pidetty tyttö. Viilsin itseäni, itkin koko ajan, kuljin ikään kuin "sumussa", en tuntenut mitään muuta kun järjetöntä vihaa itseäni kohtaan. Tulevaisuuskin muuttui synkäksi. Se meni kuitenkin ohi syksyllä. Syystalvella iski sama tunne. Olin väsynyt itkuinen, vahingoitin itseäni. Olin kamalan ahdistunut ja kouluunmeno oli painajaista. Eristäydyin täysin. Tuotakin kesti n. loppukevääseen, milloin tilanne meni taas "normaaliksi." Viime jouluna sitten iski pahin "kausi", kouluun kävellessäni toivoin jääväni auton alle, että pääsisin pois kaikesta. Muistan myös tunneilla istuessani haaveilevani(jos luokka sijaitsi korkealla) hyppääväni ikkunasta. Olin erittäin lähellä itseni vahingoittamista todella pahasti. Noihin "kausiin" sisältyi myös kaikkea muuta kamalaa, elämänhaluni katosi kokonaan. Nuo "kaudet" tulevat myös aina vain yhtäkkiä varoittamatta. Tästä tulee kohta liian pitkä vuodatus.
En uskaltanut mennä koulu terveydenhoitajalle, sillä en tiedä, onko tämä vain murrosikään kuuluvaa.. En viitsinyt turhaan mennä sinne.
Nyt on taas iskenyt kamala ahdistus ja kesätöihin meno aamuisin on kamalaa, haluaisin vain jäädä kotiin nukkumaan. Tänäänkin leikatessani paperia (työpaikalla) sakset näyttivät houkuttavilta ja yritin viiltää niillä, mutten uskaltanut kunnolla, sillä pelkäsin, että joku kävelisi huoneen ohi ja huomaisi. Kotonakin ahdistaa hirveästi, en haluaisi olla kenenkään kanssa tekemisissä. Haluaisin vain pois..
Tästä tuli kyllä hieman epämääräinen, mutta minkäs sille voi, en jaksa alkaa kirjoittamaan yksityiskohtia.
Onko tälläinen normaalia murrosiässä?
Olen 16-vuotias tyttö ja minua mietityttää oma itseni. Kyse on tästä:
Toissa kesänä ilman mitään syytä yhtäkkiä vain "romahdin". En ollut enää se iloinen ja ulospäinsuuntautuneena pidetty tyttö. Viilsin itseäni, itkin koko ajan, kuljin ikään kuin "sumussa", en tuntenut mitään muuta kun järjetöntä vihaa itseäni kohtaan. Tulevaisuuskin muuttui synkäksi. Se meni kuitenkin ohi syksyllä. Syystalvella iski sama tunne. Olin väsynyt itkuinen, vahingoitin itseäni. Olin kamalan ahdistunut ja kouluunmeno oli painajaista. Eristäydyin täysin. Tuotakin kesti n. loppukevääseen, milloin tilanne meni taas "normaaliksi." Viime jouluna sitten iski pahin "kausi", kouluun kävellessäni toivoin jääväni auton alle, että pääsisin pois kaikesta. Muistan myös tunneilla istuessani haaveilevani(jos luokka sijaitsi korkealla) hyppääväni ikkunasta. Olin erittäin lähellä itseni vahingoittamista todella pahasti. Noihin "kausiin" sisältyi myös kaikkea muuta kamalaa, elämänhaluni katosi kokonaan. Nuo "kaudet" tulevat myös aina vain yhtäkkiä varoittamatta. Tästä tulee kohta liian pitkä vuodatus.
En uskaltanut mennä koulu terveydenhoitajalle, sillä en tiedä, onko tämä vain murrosikään kuuluvaa.. En viitsinyt turhaan mennä sinne.
Nyt on taas iskenyt kamala ahdistus ja kesätöihin meno aamuisin on kamalaa, haluaisin vain jäädä kotiin nukkumaan. Tänäänkin leikatessani paperia (työpaikalla) sakset näyttivät houkuttavilta ja yritin viiltää niillä, mutten uskaltanut kunnolla, sillä pelkäsin, että joku kävelisi huoneen ohi ja huomaisi. Kotonakin ahdistaa hirveästi, en haluaisi olla kenenkään kanssa tekemisissä. Haluaisin vain pois..
Tästä tuli kyllä hieman epämääräinen, mutta minkäs sille voi, en jaksa alkaa kirjoittamaan yksityiskohtia.
Onko tälläinen normaalia murrosiässä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
monilla murrosikä on erittäin vaikeaa ja paha olo on juuri kausiluontoista, mutta uskon, että sinun tilanteessa kyse ei ole murrosiästä, koska itsensä vahingoittaminen ei kuulu mitenkään normaaliin käyttäytymiseen. Toivon, että uskaltaisit mennä puhumaan jollekkin, vaikka vanhemmille, tai ihan terveyskeskukseen. ei sinun tarvitse mennä töihin jos se tuntuu niin ylivoimaiselta että haluat vahingoittaa itseäsi. Itse kävin saman nuorena läpi, ja toivon, että joku olisi huomannut, tai olisin tajunnut mennä puhumaan, vaikka pelko onkin suuri, ettei oteta tosissaan. Itselläni tilanne johti surkeaan nuoruuteen josta kärsin vieläkin, sekä pahoihin arpiin joka puolella kehoani, jotka näkyvät selvästi ja vaikeuttavat joka päiväistä elämääni. nytkin on tuskaisen kuuma istua pitkähihainen päällä.Inhottavaa on jos pienet lapset huomaavat arpeni ja niiden äidit pahastuvat. toivon että kerrot jollekkin ja sinua kuunnellaan. kaikkea hyvää!
Sinun kannattaa puhua aikuisella asiasta ja yrittäää lopettaa tuommoinen ! Minun mielestäni tuo ei ole normaalia enään