Nainen oli surun paras ystävä.
Sitä suhdetta oli vaikea katkaista.
Suru tuli ja meni, kuin pieni koira Amerikkalaisen talon koiraluukusta.
Ei kotia tehnyt suru, kävi
välillä kiusaamassa muitakin, onneksi.
Elämännälkä vei ja toi eteen asioita,
joista osan olisi voinut jättää
tekemättä ja osa olisi pitänyt hoitaa
aiemmin.
Kuka tietää, mitä tapahtuu?
Valinnat välillä täysin vääriä,
oliko oikeita olemassakaan?
Onko totuuksia vain yksi?
Pärjätä on pakko, vaihtoehtoja,
tukijaa ei ollut.
Aina vain mukautuvainen, kiltti nainen,
joka ei tyrinyt koskaan julkisesti ja
hymyili, kun olisi pitänyt itkeä.
Palveli, kun olisi pitänyt iskeä.
Nainen antoi periksi,
ei kokonaan, osin.
Ei jäänyt kuoppaa, kun hän
nosti sormensa pois täydestä
vesilasista.
Karkuunko?
Ei, piiloon vain, katsellen
veden pintaa ja yritti kaikkensa, ettei olisi kävellyt veteen, lopullisesti.
Joku voisi joskus vielä tarvita?
Toive, haave, pyyntö tähdillekö?
Vain hiljaisuus, viipyi vastaus.
Eivät toiveet koskaan toteudu,
elokuvissa korkeintaan.
Ihminen on vain niin tyhmä, uskoo
kaiken sen minkä haluaa.
Mistä lohduttava olkapää
surun parhaalle ystävälle?
Ei!
Onnellisia loppuja ei ole, se on legendaa.
Suru alkoi kotia tehdä,
ensin nurkkaan, sitten keskemmälle.
Miksi se pitäisi pois ajaa, olkoon?
Kaivosta vesi kuivui, ei auttanut
kannettu vesi, ei pitäyt uudesta kodistaan.
Kirjoita!
Kaikui kaivon betonirenkaista.
Suru piti sormia korvissa, ei antanut
naiselle tilaa, halusi omistaa kokonaan.
Mutta käskyn saatuaan, nainen kirjoitti.
Rakkaudesta, vaikkei sitä oikein enää tuntenutkaan.
Hän oli vain raapinut, elämänsä polulta
kuivia lehtiä, yrittänyt selvitä.
Rakkaudesta hän kirjoitti, ennen kuin lähti kasakkansa mukaan, teille, joilta ei paluuta ollut.
Vain surun kautta voisi palata.
Mutta jos suru ei enää olisikaan ystävä,
vaan olisi muuttunut viholliseksi?
Itkisikö nainen silloin, osaisiko vielä?
Sitä suhdetta oli vaikea katkaista.
Suru tuli ja meni, kuin pieni koira Amerikkalaisen talon koiraluukusta.
Ei kotia tehnyt suru, kävi
välillä kiusaamassa muitakin, onneksi.
Elämännälkä vei ja toi eteen asioita,
joista osan olisi voinut jättää
tekemättä ja osa olisi pitänyt hoitaa
aiemmin.
Kuka tietää, mitä tapahtuu?
Valinnat välillä täysin vääriä,
oliko oikeita olemassakaan?
Onko totuuksia vain yksi?
Pärjätä on pakko, vaihtoehtoja,
tukijaa ei ollut.
Aina vain mukautuvainen, kiltti nainen,
joka ei tyrinyt koskaan julkisesti ja
hymyili, kun olisi pitänyt itkeä.
Palveli, kun olisi pitänyt iskeä.
Nainen antoi periksi,
ei kokonaan, osin.
Ei jäänyt kuoppaa, kun hän
nosti sormensa pois täydestä
vesilasista.
Karkuunko?
Ei, piiloon vain, katsellen
veden pintaa ja yritti kaikkensa, ettei olisi kävellyt veteen, lopullisesti.
Joku voisi joskus vielä tarvita?
Toive, haave, pyyntö tähdillekö?
Vain hiljaisuus, viipyi vastaus.
Eivät toiveet koskaan toteudu,
elokuvissa korkeintaan.
Ihminen on vain niin tyhmä, uskoo
kaiken sen minkä haluaa.
Mistä lohduttava olkapää
surun parhaalle ystävälle?
Ei!
Onnellisia loppuja ei ole, se on legendaa.
Suru alkoi kotia tehdä,
ensin nurkkaan, sitten keskemmälle.
Miksi se pitäisi pois ajaa, olkoon?
Kaivosta vesi kuivui, ei auttanut
kannettu vesi, ei pitäyt uudesta kodistaan.
Kirjoita!
Kaikui kaivon betonirenkaista.
Suru piti sormia korvissa, ei antanut
naiselle tilaa, halusi omistaa kokonaan.
Mutta käskyn saatuaan, nainen kirjoitti.
Rakkaudesta, vaikkei sitä oikein enää tuntenutkaan.
Hän oli vain raapinut, elämänsä polulta
kuivia lehtiä, yrittänyt selvitä.
Rakkaudesta hän kirjoitti, ennen kuin lähti kasakkansa mukaan, teille, joilta ei paluuta ollut.
Vain surun kautta voisi palata.
Mutta jos suru ei enää olisikaan ystävä,
vaan olisi muuttunut viholliseksi?
Itkisikö nainen silloin, osaisiko vielä?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tämä on hyvä legenda.