Orjapoika kärsii

Michel tutki huvittelukellaria. Se oli useamman huoneen muodostama ja hienosti sisustettu kompleksi, eikä Michelille jäänyt epäselväksi, millaisia huvituksia siellä oli tarkoitus harrastaa. Kellarissa oli parikin sänkyä, joissa molemmissa oli valmiina kahleet, joihin ihmisen saattoi kiinnittää raajat haralleen. Oli venytyspenkki ja useita erilaisia tuoleja ja telineitä, joissa oli kahleet ja kädensijat niin, että kahlitun uhrin päälle saattoi asettua kätevästi ratsastamaan. Oli tulisija ja erilaisia piiskoja sekä puristimia.

Täällä pariskunta epäilemättä huvitteli alistamalla orjansa mielikuvituksellisiin kärsimyksiin, Michel mietti. Mutta mitäpä hän saattoi asialle tehdä? Ei muuta kuin alistua kohtaloonsa ja toivoa, että kidutus ei vahingoittaisi häntä pysyvästi. Tuskan ja nöyryytyksen hän kyllä sietäisi.

Alice astui sisään kellariin. Michel käveli tämän luo ja kumarsi nöyrästi tervehdyksen.
- Hienoa, oletkin jo varmaan ehtinyt tutustua paikkoihin. Älykkäänä poikana varmasti ymmärrätkin, mikä nyt on edessä. Riisuduhan taas alastomaksi, nainen käski.
- Ymmärrän valtiatar, Michel vastasi paljastaessaan vartalonsa Alicen silmille. Nainen tarttui poikaa taas kiveksistä. Michel värähti, muttei vastustellut.
- Ensiksi saat tutustua orteen. Sitä me käytämme muutenkin rangaistessamme tottelemattomia orjia. Saat nähdä, että siinä riippuminen ei ole leikin asia.

Michel riippui orressa, joka oli noin puolentoista metrin korkeudella maasta. Vaakasuuntainen tanko kulki hänen polviensa taitse ja kädet oli sidottu ranteista yhteen säärien päälle niin, että poika joutui olemaan sikiöasennossa tangon kulkiessa käsien ja jalkojen välistä. Aluksi riippuminen oli tuntunut vain epämukavalta, mutta nyt hän oli ollut tukalassa asennossaan jo varmasti tunnin ja kipu polvissa sekä ranteissa oli sietämätön. Alice oli kuitenkin lähtenyt, joten kidutettu poika ei voinut edes pyytää helpotusta tuskaansa. Hänen oli vain kestettävä.

Alice palasi kellariin.
- No niin, sattuuko kovasti, hän kysyi Micheliltä.
- Sattuu...Sattuu valtiatar, Michel vastasi voihkien.
- Hyvä, se on tarkoituskin. Yleensä me pidämme niskoittelevaa orjaa orrella yön yli. Se tekee jokaisen nöyräksi, sen varmaan uskot vai mitä?
- Uskon kyllä, voisinko päästä pois tästä, Michel pyysi.
- Et. Saat olla siinä vielä jonkin aikaa, että ehdin huvitella sinulla. Nyt suu kiini ja anna minulle työrauha.

Sitten Alice meni tulisijan luo ja viritti tulen. Liekkien leimahdettua hän työnsi niihin polttomerkkausraudan. Siinä oli Alicen ruhtinassuvun vaakuna: kruunu ja tähti. Nainen odotti, kunnes rauta oli punahehkuinen ja otti sen sitten pois liekeistä nahkalapulla käsiään suojaten. Hän käveli Michelin luo ja poika katsoi kuin lumottuna hehkuvaa rautaa, jonka hän tiesi voivan aiheuttaa sietämätöntä tuskaa hänen alastomalle ja suojattomalle vartalolleen.
- Nyt merkitsen sinut omaisuudekseni. Tätä on turha pelätä, kaikki orjat sen joutuvat kokemaan, Alice selitti.
- Niin valtiatar, pelkään silti kipua, Michel vastasi.
Alice hymyili ja antoi raudan painua sihahtaen Michelin oikeaan olkavarteen. Tuska oli huumaava ja Michel huusi täyttä kurkkua. Sitten se oli ohi ja kaiken täyttävän tuskan tilalla oli vain piinallinen jomotus. Alice pani raudan pois merkittyään näin Michelin omaisuudekseen tämän loppuiäksi.

Alice palasi riippuvan Michelin luo ohut rottinkikeppi kädessään.
- Orressa riippumista voidaan myös tehostaa parilla lisäkonstilla. Tämä on nistä yksi, hän sanoi ja sivalsi kepillä Michelin suojattomia jalkapohjia. Poika oli vähällä huutaa taas, mutta sai vaimennettua huudon tukahtuneeksi voihkaisuksi. Alice jatkoi armotonta piiskausta. Kipu jalkapohjissa oli kova, mutta Michel pystyi kaikkensa ponnistaen kestämään piinan huutamatta.

- Hyvin näemmä kestät piiskausta, Alice sanoi lopetettuaan. - Oikein hyvä. Mutta eiköhän sinusta kohta ääntä lähde.
Nainen työnsi kätensä pojan jalkojen väliin ja veti tämän kivekset esille siten, että niihin pääsi käsiksi takaapäin.
- Koetetaanpa, miten piiska puree näihin, nainen sanoi mietteliäästi. - Uskotko yhä kestäväsi?
- En valtiatar. Minä pyydän, älkää tehkö sitä, Michel pyysi kauhuissaan.
Alice kohotti piiskansa ja antoi sen iskeytyä alastoman Michelin kiveksiin. Tuska oli hirvittävä ja poika huusi. Seurasi uusi isku ja taas uusi. Jokainen piiskansivallus osui tarkasti kidutetun pojanvartalon herkimpään kohtaan.
- Eiiii! Aaaahhh! Auuuhhh! Ei! Armoa, armoaaah! Michel kiljui tuskissaan kykenemättä lainkaan hillitsemään itseään. Alice ei suonut pojalle tämän pytämää armoa, vaan jatkoi rääkkäämistä kylmän päättäväisesti kiihottunut hymy kasvoillaan ja kieli huulia lipoen. Viimein Michel pyörtyi tuskasta.

Hyviä juttuja nää on, ei kannata välittää joidenkin valituksista!

Michelin oli annettu levätä seuraavan päivän iltaan asti, mutta nyt hän oli taas kidutettavana. Poika roikkui ranteistaan katossa. Hän ei voinut liikahtaakaan, koska hänen molempiin nilkkoihinsa oli ripustettu ketjuilla raskaat punnukset. Michel oli yhä alasti ja hänen paljas vartalonsa oli näin kokonaan häntä himoiten katselevan Alicen armoilla.

Poika toivoi, ettei nainen enää lisäisi hänen kärsimystään, sillä tuskallisessa venytyksessä oli jo tarpeeksi kestämistä. Paitsi hiertäviä kahleita, Michel sai kestää myös nivelten venymisen aiheuttaman kivun sekä vartalon venymisen tuottaman hengenahdistuksen. Pojalla oli täysi työ kiskoa ilmaa särkeviin keuhkoihinsa, jottei tukehtuisi.

- Mitäs me sinulle tänään keksisimme, Alice kysyi leikkisästi.
- Valtiatar lienee tarpeeksi kekseliäs, Michel sanoi uhmakkaammin kuin oli tarkoittanut ja katui heti sanojaan. Hänhän oli täysin naisen oikkujen armoilla ja tämä saatoi alistaa hänet mihin tahansa kärsimykseen, mikä vain mieleen juolahtaisi. Alastomana roikkuvan Michelin olisi vain kestettävä.
- Vai niin, entäpä jos en lisäisikään tuskiasi röyhkeydestäsi huolimatta. Olisitko silloin kiitollinen, Alice kysyi ja tarttui käsillään Michelin jännittyneisiin pakaroihin.
- Kyllä valtiatar, Michel henkäisi hämmästyneenä. - Olisin kyllä.
- Ja olisit valmis osoittamaan kiitollisuutesi?
- Kyllä valtiatar, Michel vakuutti.
- Hienoa, osoita se sitten, Alice sanoi ja alkoi lipoa kielellään pojan penistä.

Vaikka Michelin olo olikin piinallinen, tuntui taitavan Alicen kielen työskentely silti hyvältä ja pian pojalla jo seisoikin. Alice alkoi imeä puristellen silti edelleen rytmikkäästi Michelin tiukkoja pakaroita. Michel voihki osittain tuskasta, osittain mielihyvästä ja poika toivoi, ettei tämä vaihe loppuisi lainkaan. Hän yritti pidättää laukeamista, mutta viimein häneltä tuli Alicen suuhun.

Huuliaan lipoen nainen laski pojan alas roikkumasta ja tämä jäi huohottaen voipuneena mutta tyydytettynä makaamaan lattialle silmät kiinni.
- Hienoa orjani. Olet palvellut minua mitä moitteettomimmin ja tuottanut minulle suurta tyydytystä, Alice ylisti Micheliä.
- Kiitos valtiatar, teitä oli ilo palvella, Michel huohotti.
- Se on hyvä. Tietenkään tämä ei tarkoita, että jättäisin röyhkeytesi vaille rangaistusta. Se tulee olemaan sekä tuskallinen, että nöyryyttävä, sen voit uskoa.

- Tuollainen röyhkeys ei ole sopivaa orjalle, Jehan sanoi kiertäessään sääripuristinta paikoilleen.
- Niin herra, Michel myönsi. Hän oli hankalassa asennossa selällään ja selkä kaarella. Kädet ja jalat oli kahlittu lattiaan ja ristiselän alla oli puolisen metriä korkea pukki, joka nosti pojan keskivartalon piinallisesti ilmaan. Michelin molempiin sääriin oli asetettu puristin, jonka ruuvikampea kiertämällä Jehan saisi hammastetut metallilevyt puristumaan lihaan ja luuhun.

- Yleensä viitisen kierrosta riittää murskaamaan uhrin sääriluun. Pohjelihas vammautuu tietenkin pysyvästi jo paljon ennen sitä. Kiristetään aluksi kaksi kierrosta kumpaakin, Jehan sanoi tyynesti ja alkoi vääntää oikean jalan puristimen kammesta. Tuska oli kova, mutta Michel onnistui sietämään sen vain vaimeasti voihkien. Sitten oli vasemman jalan vuoro. Tuska oli yhtä kova.
- Joko tuntuu orjaseni, Jehan kysyi.
- Kyllä herra, sattuu kovasti.
- Se on oikein, jotta opit nöyryyttä.
- Niin herra.

- Taidanpa hiukan hakata sinua, kun olet siinä sopivasti kuin tarjottimella, Jehan sanoi annettuaan Michelin vähän aikaa kärsiä sääripuristimissa. Hän otti kaapista parin sentin paksuisen ja reilu puolimetrisen puukepin ja kohotti sen iskua varten. Michel sulki silmänsä ja odotti tuskaa. Sitten Jehan löi. Keppi sattui alastoman pojan suojattomaan vatsaan.
- Aaaaah!!! Michel huusi. Iskuja tuli lisää. Jehan tähtäsi ne Michelin lihaksiin ja varoi osumasta luihin, jotka keppi olisi voinut katkaista. Iskut jättivät jälkeensä mustelmia ja punoittavia hankaumia, mutta Michel säästyi pahemmilta vammoilta. Parinkymmenen lyönnin jälkeen Jehan lopetti hakkaamisen.

Tajutessaan pieksännän loppuneen Michel avasi silmänsä ja katsoi kiduttajaansa. Tämä oli juuri tarttunut oikeanpuoleisen sääripuristimen kampeen ja väänsi sitä hitaasti ja armottomasti vielä yhden kierroksen. Michel tunsi kuinka hänen pohkeensa musertui paineessa ja huusi täyttä kurkkua. Sitten oli toisen säären vuoro. Tällä kertaa tuska oli liikaa ja Michel pyörtyi.

Pojan päälle kumottu ämpärillinen kylmää vettä herätti tämän tajuttomuudesta. Hän oli yhä samassa asennossa kidutettavana ja säärien tuska säteli koko vartaloon. Jehan toi Michelin kasvojen eteen pienemmän version sääripuristimesta.
- No, mitä sanot, laittaisimmeko tämän vielä sormiisi? Oletkos koskaan ollut peukaloruuvissa?
- Ei herra. Armoa, minä en kestä enää. En ole ollut enkä haluakaan olla. Antakaa armoa, minä rukoilen, Michel valitti.
- Vai niin, oletkoihan varma, ettet halua puristinta sormiisi, Jehan varmisti hymyillen.
- Kyllä herra, kyllä.
- Hyvä sitten. Pistetään ne sitten kiveksiisi, Jehan pätti.
- Eiiii! Armoa, älkää viitsikö.

Michelin aneluista välittämättä Jehan sijoitti tämän kivekset puristimen leukojen väliin ja väänsi kammesta niin, että sai leuat puristumaan tiukasti pojan sukuelinten ympärille.
- En ole varma, paljonko tätä voi vääntää ennen kuin kiveksesi murskautuvat. Ehkä saamme sen selville tänään, Jehan pohdiskeli.
- Ei, päästäkää ne irti, minä pyydän.
Jehan alkoi vääntää kivespuristimen kampea varovasti. Ensin puoli kierrosta, sitten kierros.
- Aaaaaahhh! Auuuhh! Aiii! Aaaahh! Michel huusi.
- No, joko alkaa tuntua siltä, että jatkossa puhuisit omistajalesi hieman nöyremmin, Jehan kysyi.
- Aaah! Kyllä kyllä, minä lupaan.
- En kuullut. Tahdotko armua, Jehan kysyi ja väänsi kivespuristinta vielä puoli kierrosta.
- Auuuuhhh! Aaaaahhh! Armoa, armoa, minä pyydän!
- Olkoon sitten, mutta muistakin jatkossa olla kuuliainen ja nöyrä Alicelle, Jehan käski hellittäessään puristimen painetta.
- Kyllä herra, minä lupaan, lupaan aivan varmasti. Olen ojista nöyrin ja kuuliaisin, ihan mitä vain käsketäänkin.