Hei, minulla ei ole ketään kenelle puhua eikä mitään mistä saisin apua.
Itken todella paljon, melkein joka päivä. Välillä ilman syytä, välillä pienikin asia saa minut itkemään. Minusta tuntuu niin pahalta, tuntuu kuin jokin painaisi minua sydämestä lyttyyn, painaisi maahan, sattuu niin paljon. Olo on surullisen toivoton kun itken. En voi lopettaa ja itken tunteja. Minulla on mies jota rakastan ja hän rakastaa minua, eikä hän tiedä mitään tästä. En voi kertoa hänelle, en voi.
Yritän miettiä tulevaisuutta, mutta en vain näe mitään. Tulen surullisemmaksi kun mietin kuinka kauan minulla on vielä elämää jäljellä. Tuntuu että en jaksa. Olen kokoajan niin väsynyt. Haluaisin nukkua päivät ja yöt. Joskus näen kuolemisen vaihtoehtona, helpotuksena. En ikinä uskaltaisi tappaa itseäni. Ajattelen kuolemaa vain rauhoittavana unena. Surullisuuteni välillä oikein sattuu päässäni. Itkun tullessa on pakko painua kasaan ja ottaa pää käsiini ja puristaa ettei se hajoa. Olo on niin uskomattoman lohduton ja väsynyt. Tuntuu että tarvitsisin jatkuvasti syliä mihin painautua ja käsiä joihin tukeutua. En voi vaatia mieheltäni sellaista. Hän jo nyt tukee minua uskomattoman paljon. Enempää en voi vaatia.
En tiedä miten saan tämän loppumaan. En enää edes tiedä millaista on olla normaali. Mitä minun pitää silloin tuntea?
En enää halua olla yksin tyhjässä talossa ja itkeä, seistä kasaan painuneena ja itkeä niin kovasti että se todella sattuu.
Minun tekee vain mieli mennä peiton alle ja käpertyä itkemään.
Mitä minä teen? Voinko löytää helpotuksen jostain?
Itken todella paljon, melkein joka päivä. Välillä ilman syytä, välillä pienikin asia saa minut itkemään. Minusta tuntuu niin pahalta, tuntuu kuin jokin painaisi minua sydämestä lyttyyn, painaisi maahan, sattuu niin paljon. Olo on surullisen toivoton kun itken. En voi lopettaa ja itken tunteja. Minulla on mies jota rakastan ja hän rakastaa minua, eikä hän tiedä mitään tästä. En voi kertoa hänelle, en voi.
Yritän miettiä tulevaisuutta, mutta en vain näe mitään. Tulen surullisemmaksi kun mietin kuinka kauan minulla on vielä elämää jäljellä. Tuntuu että en jaksa. Olen kokoajan niin väsynyt. Haluaisin nukkua päivät ja yöt. Joskus näen kuolemisen vaihtoehtona, helpotuksena. En ikinä uskaltaisi tappaa itseäni. Ajattelen kuolemaa vain rauhoittavana unena. Surullisuuteni välillä oikein sattuu päässäni. Itkun tullessa on pakko painua kasaan ja ottaa pää käsiini ja puristaa ettei se hajoa. Olo on niin uskomattoman lohduton ja väsynyt. Tuntuu että tarvitsisin jatkuvasti syliä mihin painautua ja käsiä joihin tukeutua. En voi vaatia mieheltäni sellaista. Hän jo nyt tukee minua uskomattoman paljon. Enempää en voi vaatia.
En tiedä miten saan tämän loppumaan. En enää edes tiedä millaista on olla normaali. Mitä minun pitää silloin tuntea?
En enää halua olla yksin tyhjässä talossa ja itkeä, seistä kasaan painuneena ja itkeä niin kovasti että se todella sattuu.
Minun tekee vain mieli mennä peiton alle ja käpertyä itkemään.
Mitä minä teen? Voinko löytää helpotuksen jostain?
Vastaukset 7
Vanhimmat
saat apua, lääkäriltä.
mitä nopeammin menet, sitä nopeammin pääset kuntoon.
apua on olemassa, muutos lähtee kuitenkin itsestäsi, haluat muuttua ja toipua.
lääkkeet ja terapia on tukena jos hommaat ne.
voimia sinne
itke ihmeessä,
se helpottaa,
vaikkei autakkan.
kuten jotku ovat sanoneet,
masennus on surematonta surua,
myös minä uskon tuohon.
sure se pois,
ei se kestä loputtomiin !!
ja lääkityksellä olen ollut nyt kohta parin vuoden ajan.
Viikko sitten kävin terapeutilla, enkä itkenyt.
Olin itsekin asiasta ihmeissäni, mutta luulen, että olen nyt tarpeeksi käsitellyt suruani ja tunteitani.
Eli aikaa se vie, en olisi koskaan uskonut.
Mutta apua sinä tarvitse, ei yksin jaksa, eikä tarvitsekaan.
Eli nyt lääkäriin, saat helpotusta jo siitä, että tiedät jonkun tietävän surustasi.
Lääkkeiden vaikutus ei ala heti, mutta olosi helpottuu kuitenkin.
Hyvää jatkoa.
Kaikella on aikansa, taivaan kannen alla, myös itkulla, ehkä itket itkemättömiä itkuja tai olet masentunut etkä tiedä oikein syytä.
Suosittelisin paikallinen seurakunta voisi auttaa ja terapia.
"Hei, minulla ei ole ketään kenelle puhua eikä mitään mistä saisin apua.
Itken todella paljon, melkein joka päivä. Välillä ilman syytä, välillä pienikin asia saa minut itkemään."
-tuttua.Tosin tuon lisäksi on pienten asioiden lisäksi isompia asioita.Ja nuo isommat asiat on niin isoja ja läheisiä koskettavia,että ne oikeastaan vaativat minua painamaan omat tuskani taka-alalle,ja olemaan vahvempana noita isompia asioita kohtaan,joita läheiset joutuvat kohtaamaan.
Ihminen ketä rakastaa,puoliso?Ja joka myös rakastaa?-luksusta,sanon minä.
Jo tuollaisesta haaveilu saa minut itkemään.
Toki on läheisiä,joiden tiedän minua rakastavan.Mutta,siellä suunnalla on niitä isoja asioita,joiden takia minun "täytyy" olla se,kenellä "pokka pysyy",eikä heidän tilanteessaan ole todellakaan aikaa "minun pään silittelyyn"
Ja aivan viime aikoina,minulle erittäin tärkeälle ihmiselle on tullut ongelmia.Osin ympäröivien olosuhteiden paineista,osin selittämätöntä masennusta ja elämän haluttomuutta.Selvinpäin itkua ja makaamista.Ja kemikaaleilla vuorokauden tunnottomuus.Välitän kyseisestä ihmisestä suunnattoman paljon.Jotenkin vaan jaksan pyrkiä olemaan tukena(silloin kun se kelpaa)mahdollisimman paljon.Minkäänlaista vastavälittämistä en voi edes olettaa siltä suunnalta.Ja toisinaan kuulen,että sellaista ei edes haluta antaa.Annan anteeksi,kun näen tilanteen.mielialat ja tunnelmat heittelevät.
Olen periaatteessa elämään myönteisesti suhtautuva ihminen.Haluan uskoa,ja yleensä uskonkin,hyvään.Olen myös sitkeä.Fyysisesti ja henkisesti.Mutta jatkuvasti,kuukaudesta toiseen,huonoja asioita,ilta toisensa perään huonoja uutisia.koitan jaksaa useiden läheisten tukena,pärjätä itseni kanssa,itku helpottaa,ja tehdä ansiotyötäni.Yöuneni vaihtelevat,tunti siellä,toinen täällä,joskus samoilla jaloilla 30-60 tuntia.Eli en pelkää itselläni minkään selittämättömän haluttomuuden tai mystisen masennuksen iskevän.on vain liikaa huonoja asioita.aina ei jaksa.
Kun olisi joskus joku joka kyselisi pieniä tärkeitä arkisia asioita,ikään kuin small talkia.eli inhimmillistä arkea.
Tai vain olisi,ja osoittaisi välittävänsä vilpittömästi,edes pikkaisen.
Voin väittää,että en ole kohdannut "kiva kun olet siinä/sanoit noin-hymyä" osalleni viikkoihin,kuukausiin.
Kauppojen kassoilla,ehkä.Toki on aina kivaa kohdata maksava asiakas.
Toisinaan tunnen olevani täysin mitätön,en mitään kenellekkään,kun ei muunlaista palautettakaan kuulu.Toki,rationaalisesti ajatellen tiedän tehneeni suunnattomia määriä joidenkin ihmisten hyväksi.Ja olen kaiken lisäksi yleensä kohdatessani itselle tärkeitä ihmisiä ihan aidosti hyvällä tuulella,leikkisä,jopa iloinen.Energinen.
Mutta yksinäiset hetket->Pohjaan palanut ruoka,tiskissä hajonnut lasi,postissa tullut lasku,onnellisten,kenties rakastavaisten,näkeminen...päivän pilaavien asioiden listasta voisi tulla loppumaton,päivästä riippuen,hyviäkin päiviä on toisinaan.Toisinaan tunnen aitoa katkeruutta niitä ihmisiä kohtaan,joka todella tulevat huomioiduiksi ja kokevat,että heistä vilpittömästi välitetään.En ole välttämättä erityisen ylpeä tuosta piirteestä,joka on minussa verrattain uusi.
Kun toimin ja teen,elän.Olen minä.
Yksinäisinä hetkinä kaikki kauheudet tulevat mieleen.Säälin itseäni.Ja lähipiirin -ei niin onnellista kevättä- eläneitä ihmisiä.
Tänään on itkettänyt erityisen paljon tilanteiden muuttuessa jälleen erääseen uuteen suuntaan.
Ongelmani on oikeastaan se,että harvat itselle läheiset,ja myös minusta välittävät,ihmiset ovat niitä,jotka tarvitsevat minulta enemmän,kuin itse ovat juuri näissä olosuhteissa kykeneviä antamaan.Myös joitain todellisisiksi ystäviksi luettavia ihmisiä on,kauempana,näillä aikatauluilla ja erinäisillä päällekkäsiyyksillä on käytännössä sama,vaikka heitä ei olisi.
Täytyy koittaa jaksaa,ja uskoa,että jotain hyvääkin tulee vastaan.
oon 12 kohta 13 ja mulla oli kerran sama juttu, se meni onneksi ohi :)
Täällä 14-vuotias poika, tsau... Koulu ahistaa ja on raskasta. Minulla on aikoja perheneuvolaan mutta mielestäni liian harvoin. Elämääni mahtuu lukuisia läheisten menehtymisiä, mukaanlukien isäni. Hänelle minä pystyin puhua kaikesta, sillä hän oli minun paras ystäväni. Äidillänikin on syöpä, enkä tiedä miten tässä käy. Ainoa kaverini lintsailee, ja minä jään yksin. Ala-asteen loputtua minun erittäin hyvä ystävä vaihtoi koulua... Lomat, pyhät ja muut juhlat ovat minulle erittäin ihania, mutta jotain puuttuu. Onnekseni äitini ystävät ovat minullekin erittäin läheisia, jonka vuoksi olen kiintynyt heihin. Olemme myös hankkimassa kissan tai kaksikin, joille voisin kertoa kaikki murheeni ja salaisuuten, eivätkä he kertoisi kenellekään. Olen huomannut olevani mielenvikainen, lievä narsisti ja ADHD.. En kestä edes ajatusta ammattikoulusta/lukiosta, sillä tiedän tuon vaiheen olevan liian raskas.. Olisiko kellään kokemusta samankaltaisista tapahtumista?