Yksin ei ole hyvä olla, mutta koska on se "oikea ja sovelias" aika etsiä uutta ihmissuhdetta itselleen. Olen kai tavallinen tallaaja ja mietin myös sitä, mitä naapurit ajattelevat minusta ja kuinka pitkää suruaikaa heidän mielestään minun pitäisi pitää. Oma syyllisyys uudesta suhteesta on varmaan aina olemassa, vaikka olisi elänyt yksin jo pitkään.
Antakaa mielipiteitänne minulle ja helpottakaa oloani, kiitos näin ennakkoon jo avustanne :-)
Antakaa mielipiteitänne minulle ja helpottakaa oloani, kiitos näin ennakkoon jo avustanne :-)
Vastaukset 21
Vanhimmat
vuosi on liian vähän. Pitkän liiton muisto kyllä kantaa pidemmälle kuin vuodeksi
Ei kai mitään yleispätevää ohjetta voi kenellekään antaa, koska me ihmiset ollaan niin erilaisia. Jotkut surevat lopun ikäänsä, toiset vähemmän aikaa.
Jos olet ollut vuoden leskenä ja haluaisit jo aloittaa uutta suhdetta (kuten rivien välistä paistaa), tee se. Et saa enää miestäsi/vaimoasi takaisin vaikka elisit ja surisit kuinka yksin. Sinä elät!
Itse elän parisuhteessa, joten kokemusta asiasta ei ole, mutta näin ajattelen tällä hetkellä.
Helpottiko yhtään vaatimaton mielipiteeni?
Ei sellaista "vakioaikaa" varmaan ole olemassakaan. Se on vain itsestä kiinni.
Älä mieti naapureitasi ja heidän mielipiteitään, koska asia ei kuulu kenellekään muulle kuin itsellesi.
Olen vähän sitä mieltä, että jos on ollut huono avioliitto, ei välttämättä uutta suhdetta heti haluakaan, mutta hyvän avioliiton elänyt kaipaa ehkä kipeämmin uutta kumppania.
Sinä itse päätät, mikä on sinulle hyväksi ja oikein. Mielipiteitä kysymästäsi on varmaan yhtä paljon kuin vastaajiakin, etkä voi kuitenkaan olla kaikkien mieliksi.
Itsellesi sinä elät, et naapureille, et sukulaisille, et ystäville, et tuttaville.
Sinun oma sydämesi sanoo, mikä on oikein.
Lakkaa tuntemasta syyllisyyttä, se on turha tunne ja sitä saat kantaa loppuelämäsi milloin mistäkin asiasta, jos sille tielle lähdet.
Toivotan lämpimästi sinulle onnea kumppanin etsimisessä ja muista: Itsellesi sinä kumppanin valitset, teetpä sen milloin tahansa, et kenellekään muulle.
Itse, eikä kukaan muu. Toinen asia on kuitenkin se,onko niitä uusia kumppaneita kovinkaan tarjolla?
Vaikeeta se voi olla, ainakin jos avio-liitto on ollut hyvä.
Minä ole 50 palstalta ja olen eronnut 9 vuotta sitten ja etsintä jatkuu vieläkin,toivoisin kuitenkin kumppanin vielä löytäväni.
Onnea Sinulle toivotan jokatapauksessa etsintääsi, anna mennä vaan ja tee se mitä sydän sanoo. Muita ei tarvitse ajatella yhtään mielestäni.
Hyvää kesää Sinulle toivotellen
*nainen*
vuoden leskenä ollut.Anna tunteiden viedä,tee se mikä hyvältä tuntuu vain ja ainoastaan sinusta.Et elä naapureidesi,etkä kenenkään muunkaan kautta elämääsi,anna palaa vaan jos siltä tuntuu.Itse en koe vielä minkäänlaista vetoa mihinkään suuntaan,tämä on vielä kohdallani selviytymistä päivästä toiseen.Tsemppiä sinulle koko sydämestäni toivon.
ja annan lämpöisen halauksen sinulle.
Totta puhuen en kyllä itsekään vielä ole valmis uuteen suhteeseen, vaikka ajatukseni harhailevat noissakin asioissa. Avioliittoni oli pitkä ja hyvä, ja jäljelle jääneisiin saappaisiin on varmasti vaikea löytää uusia jalkoja.
ajattelen.Liittoni oli myös pitkä ja hyvä.
Eipä niihin saappaisiin hevillä löydy uusia jalkoja,eikä tarviikkaan.
Lämipimin ajatuksin otan halauksesi vastaan,kiitos sinulle.
sinun elämääsi elä. Itse päätät milloin on "oikea aika". Eihän uusi ihminen elämässäsi merkitse poismenneen unohtamista.
Elä omaa elämääsi ja annan muiden elää omaansa. Onnea sinulle toivotan.
ei ollut vielä ohitse.
Olin kentällä jatkamassa (mieheni kannssa aloittamaani) yhteistä harrastustamme, ja vastustin
jyrkästi uutta suhdetta, se ei tuntunut oikealta.
Mies kuitenkin ryhtyi neuvomaan lyönneissä, olihan hän pelannut jo yli 10 vuotta, ja niin se sitten alkoi.
Aika oli kuitenkin väärä. Samoin mies.
voi todellakin jatkua melko pitkään. Sairaus oli kyllä todettu paljon aikaisemmin,
mutta usko selviytymiseen oli niin luja, että kun syöpä vei
hänet, tuntui mahdottomalta myöntyä siihen.
Avioliittomme oli pitkä ja hyvä, olimme tasaveroisia ja juttelevaisia.
Aivan mahdottomuus olisi ollut alkaa elää diktaattorin kanssa. Ei onnistunut minulta.
Ei "oikeaa aikaa" minun mielestäni ole. Uusi suhde tulee tai jää tulematta.
Naapurit eivät ole määräävä tekijä. Tosin en tiedä, millaisessa yhteisössä asut, ja miten kova keskinäinen kontrolli teillä on, mutta periaatteessa he ovat sivullisia, joilla ei ole mitään osuutta koko asiassa.
Omassa elämässäni olen kokenut sen, että parasta elämä on silloin, kun antaa ihmisten ajatella mitä tykkäävät eikä piittaa siitä. Tähän ikään mennessä nahka on jo paksuuntunut eikä tarvitse enää olla niin herkkä muiden mielipiteille kuin nuorena.
Kymmeniä vuosia on mennyt senkin oppimiseen, että jokaisen pitää saada elää oma elämänsä ja antaa muiden elää omansa. Enkä ole varma siitä, olenko vieläkään oppinut.
vuotta olen ollut leskenä ja kaksi kuukautta olen seurustellut. Eiköhän asia järjesty aikanaan, jos on järjestyäkseen. Muiden mielipiteistä ei tarvitse piitata. Mulla meni yli kaksi vuotta ennen kuin edes ajattelin uutta, sekin on yksilöllistä.
Yleensä miehet syöksyvät uuteen suhteeseen, mutta naiset antavat ajan parantaa haavat.
Kyllä se uusi kaveri on tullakseen sitten jossain päin vastaan. Jos kohtalo niin päätää.
(Olen fatalisti)
Menestystä elämääsi kaikilla rintamilla! :-D
Jos ajattele sitä, mitä muut ajatteleva, paljon riipuu siitä, kuinka julkista uusi seurustelu on.
Uudesta suhteesta ei kannata syyllisyyttä kantaa. Siinähän ei suinkaan rikota vanhaa suhdetta, koska se on lakannut lopullisesti olemasta.
Paljon riippu myös siitä, mitä sisältyy uuteen suhteesen, eli mitä kyseinen suhde tosi asiassa tarkoittaa. - Uusi suhdehan on joskus valmiina kytemässä vielä toisen puolison eläessä.
Jonkinlaiset häveliäisyyssyyt kuitenkin vaatinevat sen, ettei uusi suhde ole kovin julkinen kolmen kuukauden sisällä edellisen loppumisesta. Toisaalta ei ole syytä odottaa kohtuuttoman kauankaan. Vuodet vierivät nopeasti.
sopivaa aikaa . Aina joku joskus esittää arvostelunsa lesken seurustelusta. Verrataan ent. mieheen ja ihmetellään, mitä leski tässä uudessa suhteessa näkee. Siitä älä välitä, kyse on Sinun elämästäsi, ainutkertainen ja rajallinen aika.
Mieheni oli sairaaloisen mustasukkainen alkoholisti. Koin hänen kuolemansa helpottavana asiana ja vapaus tuntui todella ihanalta. Uuteen suhteeseen olin valmis vajaan vuoden kuluttua.
Mistä muuten on lähtöisin tämä vuoden suruajan määritelmä?
miesvainajani kanssa tästäkin asiasta hänen eläessään, vaikka hän kuolikin yhtäkkiä. Jos leskeä sellainen onni kohtaisi, että uusi rakkaus ilmestyisi, niin siitä vaan.Lapseni sanoivat ihan spontaanisti isänsä kuoleman jälkeen, että eivät pidä pahana äidin uutta suhdetta. Kun uusi mies ilmestyi, toinen kysyi "Onko hän kiltti?", toinen "Onko hän hyvä ihminen?". Voin vastata myöntävästi ja elämme päivän kerrallaan, emme muuta yhteen, mutta tapailemme ja vietämme öitä yhdessä jommankumman luona.Nautimme elämästä.
Ennen vanhaan määritelmä oli selkeä ja käytännön sanelema:
Naislesken oli "maattava lesken sänkyä" yksi vuosi. Tällöin voitiin olla varmoja, että mahdollisia edellisn miehen siittämiä jälkeläisiä ei tule.
Miesleskelle uudelleen nainti sallittiin lyhemmän ajan kuluttua, koska tuolloin miesten "peukalot olivat keskellä kämmentä" kodinhoito ja maatilan emäntä asioissa, eivätkä he tulleet toimeen ilman emäntää.
Tuosta lienee peräisin se "vuoden suruaika".
Nykyään asiat eivät ole näin. Mielestäni oikea aika on silloin, kun itsestä siltä tuntuu.
Ja jos tuntuu, että edellisen kumppaninne "saappaita ei ole helppo täyttää", älkää yrittäkökään. Siirtäkää ne saappaat 'muistojen hyllyyn', ja ottakaa täytettäväksi ihka uudet, ilman ennakko-odotuksia.
Naapurien mielestä suruaikasi on loputon, usko pois. Kuuntele omaa sydäntäsi, jokainen meistä on yksilö ja suru on meille erilainen. Kälyni löysi uuden onnen jo kolme kuukautta miehensä kuoleman jälkeen, avioliittoa oli kestänyt 45 vuotta. Valitettavasti tämä uusi rakkaus menehtyi syöpään kahden vuoden kuluttua ja hän on jälleen yksin. Nyt ei ole uutta onnea löytynyt, tavallaan hän suree nyt myös miehensä kuolemaa.
Itse olen ollut leskenä kaksi vuotta, enkä osaa vieläkään ajatella uutta suhdetta. Olen elänyt koko aikuiselämäni toisten ehdoilla, enkä haluaa enää luopua vapaudestani. Avioliittoni ei ollut helppo, monta oli mutkaa matkassa, vaikka rakastin miestäni. Viimeiset 14 vuotta hän lisäksi sairasti ja sairauden myötä tuli varhaisdementia ja mielenterveysongelmat. En minä hänestä olisi silti halunnut luopua, kuolema vei kesken elämän.
uudelle kumppanille ovat korkeat. Mieheni kuoli 29 vuotta sitten ja tässä sitä sinkkuna edelleen eletään. Tuskinpa sellaista löytyykään, jonka kanssa haluaisin perustaa uuden liiton.
Kahteenkymmeneen vuoteen en edes ajatellut muita miehiä, elin pojalleni ja työlleni omistautuen. Vasta nyt eläkeläisenä olen tutustunut muutamaan mieheen; mukavia miehiä, ei siinä mitään, mutta ei enää jaksa opetella elämään samassa taloudessa 'vieraan' miehen kanssa.
Jokainen tehköön kuten hänestä hyvä on: Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti!
Älä hyvä ystävä välitä naapureista tai muista ihmisistä. Sinä tässä olet tärkein!!! Meillä ei ole kuin yksi elämä ja emmekö voi elää sen niin, että itsellämme on hyvä olla (tietenkään loukkaamatta muita). Jos löydät rinnallesi mukavan ihmisen niin anna mennä!!!!! Eikä se tarkoita, että heität kaiken "vanhan" menemään. Muistot kulkevat mukanasi.... Luulen, että naapurisi ja tuttusi toivovat myös sinun onneasi. Joten, onnea tulevaisuuteen!!!!!!!!!!
.. on tullut, kuten eräs vastaajista arvelikin, mutta silti kaikki ovat olleet samaa mieltä eli muista viis kun tekee oman sydämensä mukaan!
En ole vielä valmis uuteen suhteeseen, mutta jos jotain oikealta tuntuvaa tulisi nyt eteen, en varmaan epäilisi suhteen aloittamista peläten muiden mielipiteitä. Kiitos vahvistuksestanne!
Ja todellakin - ne saappaat ovat liian suuret kenenkään jalkaan ja ovat sen vuoksi siirretty jo parempaan talteen :-)